Tiedättekö sen tunteen, kun olisi todella paljon kerrottavaa ja sanottavaa, kaikkea on ehtinyt tapahtumaan, ja päässä risteilee se miljoona eri fiilistä miljoonaan eri aiheeseen liittyen, mutta se yksi tunne silti onnistuu hukuttamaan kaiken muun alleen? Ensin tuo tunne oli jännitys ja tällä hetkellä kyseessä on tietenkin pettymys. Nuo pelätyt tulokset tulivat, enkä siis päässyt kouluun, ellen sitten vielä varasijan kautta - tuskin onnistuu, ottaen huomioon etten ole ensimmäisen kymmenen joukossa. Ja vaikka toisaalta olen todella ylpeä; hain tuonne nyt ensimmäistä kertaa ja sisäänpääsy oli jo noinkin lähellä... eli ensi kertaa varten osaan valmistautua vieläkin paremmin, kuvittelisin. Siltikään en ole osannut iloita, ehkä tää stressi laukeaa siinä vaiheessa kun opiskelijavalinta muuttuu muotoon lopullinen. Ja hei mikä oleellisinta, mä sain eilen uuden tietokoneen, joten nyt pitäisi pystyä taas blogia päivittelemään ahkerammin, jes!
----
KESÄKUUN ALUSSA meille ilmestyi yksi erittäin energinen hippetti-laps (siskon Luca the lanttu, tietenkin) neljän päivän visiitille, vähän silleen extempore. Mitään sen suurempia ongelmia meillä ei ollut, mutta sen vaan sanon, että ei tuo penneli mikään tyhmä ole, vaikkei heti ymmärtänytkään minne ne pissat pitäisi liruttaa... Harvinaisen vilkas ja omalla tavallaan fiksu tapaus kyseessä! Ruoka oli IN ja Rymy aika POP.
En nyt sen suurempaa hoitorapsaa ala enää tälleen jälkikäteen kirjoittelemaan --- pari ekaa yötä yritin nukkua koirien kanssa vierashuoneessa, mutta koska en kestänyt sitä ahtautta ja lämpöä ja painoa, siirryin kolmannen yön kohdalla takaisin makkariin. Olimme henkisesti valmistautuneet aikamoiseen sotatilaan, mutta mitä vielä! Unille mentäessä laps oli hieman ihmeissään; kävi vähän raapimassa aitaa jolla oltiin yöllistä liikkumatilaa rajattu, päästi parit paniikinomaiset itkut ynnä muut äännähdykset ja asettui sitten meidän sängyn vieressä olevaan petiin, jossa nukkui yönsä tyytyväisenä.
KESÄKUUN LOPPUPUOLELLA tv-kanavatonta ja tietokoneetonta elämääni ilmestyi piristämään Sanna kera Nipsujen. Perinteitä kunnioittaen, visiitti kesti viikon - kuten yleensä - ja siskokin kävi Lucan kanssa yhden yön vierailulla. Itselle seura teki enemmän kuin hyvää; on käsittämättömän ihanaa, että maailmassa on toinenkin ihminen, joka mm. ymmärtää miksi kaakaojauhetta pitää laittaa se viisi ruokalusikallista ja joka ruokkii ja pissattaa mun koirani automaattisesti! Melkein voisi kuvitella laskun tipahtavan postilaatikkoon ihan näinä päivinä, sen verran tehokkaasti tuo naisihminen meillä asioita hoiti - taas kerran!
Viikko Nipsujen kanssa meni ärsyttävän sateisissa merkeissä, mutta päästiin sentään onneksi parisen kertaa hiekkakuopille riekkumaan. Jotkut asiat eivät muutu; Tigi hallitsi laumaansa kovalla otteella, Rymy oli yhtä dramaattinen kuin aina ennenkin ja Jymy, itselleen uskollisena viriilinä miehenä, osoitti varsin tehokkaasti tukevansa Yhdysvaltojen tasa-arvoista avioliittolakia --- noin niinkus Lucan suureksi kauhuksi.
---
Mitä Lucan hoitopätkään tulee, saatte taas vaihteeksi tyytyä noihin klassikoksi muodostuineisiin kämäisiin kännykuviin! (AnteeZ) Onneksi
Sanna tulee aina järkkärinsä kanssa - se tarkoittaa että noin
kerran/kaksi vuodessa tänne blogiin saadaan hippasen parempilaatuisia
kuvia, ahahha. Hyvää kannattaa odottaa, öö? Ne kuvat lykkään sitten seuraavaan postaukseen, I PROMISE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti