raskausmietteitä

Mä alunperin kuvittelin, että tulisin päivittämään blogia ahkerasti raskauden aikana - pohtisin täällä vähän sitä sun tätä, koska kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, pitäisin kirjaa oireista ja taltioisin tänne muistoja. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä mulla ei varsinaisesti ole ollut asiasta kauheasti mitään sanottavaa... Mikä on oikeastaan aika hämmentävää. Tai no, sanotaanko niin, että kyllä tässä muutaman kerran on käynyt mielessä raskauteen liittyviä aiheita joista olisin voinut avautua. Kuten tästä kuuluisasta OOTAPPA VAAN -ilmiöstä ja siitä miten äideillä tuntuu olevan tapana kertoa raskaudesta ja äitiydestä vain ne pahimmat, worst case scenariot. Vauva-aikaa jumaloidaan, koska vauva, mutta yllättävän harvalla on siitä mitään hyvää, konkreettista sanottavaa, ja se on musta melko mielenkiintoinen ilmiö. Tai no, voihan se olla, että ne kauhuskenaariot kerrotaan aina ensimmäisenä siksi, että ne ovat jääneet parhaiten mieleen ja ne koetaan myöhemmin "hauskoiksi tarinoiksi". Mutta kun kymmenennen kerran joku infoaa sua siitä, miten et enää ikinä nuku tai juo kahvia lämpimänä, niin kyllä sitä siinä vaiheessa toivoo, et josko seuraavalla mammalla ois jotain uutta ja informatiivisempaa kerrottavaa... etenkään kun en edes muista aikaa jolloin olisin oikeasti nukkunut yöt. Sen lisäksi, että oon aina kärsinyt uniongelmista ja nyt meillä ollaan nukuttu yöt vaihtelevasti yhdeksän vuoden ajan sydänvikaisen koiran kanssa. Joo, tiedän, nämä tulevat yöheräämiset tulevat varmasti olemaan rankkoja, mutta jostain syystä ketuttaa ihan tosissaan se oletus, että tähänastisen elämäni oon saanut nukkua yöni levollisesti putkeen. Nuh huh.

Niiiiiiin ja jos ja kun kerrot aikovasi kokeilla jotain tiettyä menetelmää/juttua/asiaa tulevan vauvan kanssa, vähintään yksi äiti kokee tarpeelliseksi kertoa, että kylläpähän se teidän vauva varmasti on sitten asiasta eri mieltä, että turha luulo. Tiedän, tottakai, että monessa asiassa mennään vauvan ehdoilla ja joskus suunnitelmat on pakko vaihtaa lennosta ihan niin kuin töissäkin tulee tehtyä jatkuvasti, mutta onko oikeasti niin että vauva päättää ihan kaiken ihan alusta asti? Ja ettei mikään yksinkertaisesti voi mennä niinkuin olet suunnitellut? Minkään asian kohdalla kyse ei ole vauvan totuttamisesta tiettyyn asiaan, niinkö? No, meille tämä varmaan selviää tässä ihan kohta, laskettu aika kun on teknisesti ottaen ensi viikolla. Tänään käytiin äitipolilla kontrollissa tsekkaamassa uudestaan vauvan vartalon kasvu ja vielä ei koettu tarpeelliseksi alkaa synnytystä käynnistelemään. Yksi suuri haaveeni on, että vauva nukkuisi vain muutaman kuukauden meidän makkarissa ja siirtyisi sitten omaan huoneeseensa. Perhepetiä kammoksun ajatuksena ihan jäätävän paljon, mutta toki jos se on ainoa keino, joka takaa meille yöunet niin sitten mennään sillä. Oon toisin sanoen avoin kyllä kokeilemaan vähän kaikkea, mutta se ei tarkoita, etteikö mulla olisi suunnitelmia tai toiveita sen suhteen, miten haluaisin asioiden menevän. Ja mä en ymmärrä miksi se tuntuu olevan niin väärin, että on miettinyt asioita etukäteen. Ja muiden keskusteluja seuranneena oon tullut myös siihen tulokseen, että nettipalstoillahan ei kannata avautua mistään tai saat vihaisen mamma-armeijan niskaasi, huh huh. Parempi vaan pitää kaikki mölyt, pelot, epävarmuudet, ideat ja muutkin ajatukset omana tietonaan, eiku...

Loppujen lopuksi se suurin syy siihen, miksi en ole tänne mitään sen kummemmin päivitellyt, on aika yksinkertainen. Raskauksien vertailu on luonnollisesti lähtökohtaisesti turhaa, kun jokaisella tuo polku tuntuu kulkevan niiiiiin omaa reittiään, mutta siitäkin huolimatta koen, että itse oon päässyt todella helpolla. Ainakin vielä. Ja nimenomaan sen takia mulla ei ihan hirveästi ole ollut mitään sanottavaa. Alkuun kärsin kuuluisaan tapaan hajuherkkyydestä ja pahoinvoinnista, kahvi on edelleen yök, mutta oksentamisen sijaan kävin lähinnä halailemassa vessanpyttyä. Oksentaa taisin ainoastaan niinä kertoina, kun olin tyhmänä pitänyt liian pitkiä taukoja aterioiden välissä; alkuun kun oli vaikea uskoa että ne välit ihan oikeasti aiheuttavat sen oksentamisen. Sokerirasitus oli kokemuksena ihan ok ja raskausajan diabetes on pysynyt hallinnassa ruokavalion avulla, tai pysyisi, jos aina osaisin suhteuttaa syömiseni oikein. Muutama arvo on mennyt rajapyykin yli, koska syöminen ja kohtuus ja minä ei oikein ymmärretä toisiamme, mutta kyllä me ollaan tässä jo enemmän sinut toistemme kanssa. Painoa on tullut jonkin verran, joo, mutta luotan siihen, että sekään ei tule tulevaisuudessa olemaan mikään ongelma jos vaan löytyy motivaatiota tehdä asialle jotain. 

Pystyin olemaan töissä siihen asti kunnes oli aika jäädä lomautuksen kautta kesälomalle - siitä jäinkin sitten suoraan äitiyslomalle, eikä mun tarvinnut saikuttaa raskauden takia yhden yhtä päivää. Nyt on menossa rv 39 ja odottelen edelleen niitä kuuluisia liitoskipuja ynnä muita. Voihan se olla, että synnytys tulee sitten olemaan aivan järkyttävän kamala ja toki se jännittää jo vähän, mutta en ainakaan vielä osaa sitä pelätä. Myönnän, että olo on jo hieman tukala ja etenkin kyljessä ja kylkiluissa tuntuu mukavasti iskuja joiden takia en viihdy missään asennossa pitkiä aikoja, mutta periaatteessa mulla ei hirveästi ole mitään raskausvaivoja ollut. Joo, toki, yhtenä päivänä istuin useamman tunnin koneella pelaamassa, kuvaamassa ja editoimassa videoita ja jalat turposi yhtäkkiä niin että kipeää teki, mutta sekin oli täysin omaa syytä. Vähän niinkuin koneella jumittamisesta johtuva selkäkipukin. Ainoastaan lenkit yksin Rymyn kanssa ovat jääneet, koska alaselkä ja vatsa eivät tykkää lenkkeillä vetävän koiran kanssa - Rymy kun kulkisi mieluusti paljon kovempaa kuin mitä meikäläinen pystyy käppäilemään. Henkka on hoitanut kunnon lenkitykset ja iltaisin ollaan sitten välillä lähdetty vielä toiselle ns. käppäilylenkille. Ja tosiaan, tässä parina päivänä vatsa on tuntunut vähän jännältä, semmoiselta kovalta. Epäilen, että kyseessä oli pari pientä harkkasupparia, mutta ihan yhtä hyvin kyse saattoi olla siitä, että vauva puski hanuriaan ulos taaaaai sitten meitsin ilmavaivoista, heh.

Joidenkin asioiden kanssa olen toki kipuillut. Vauvan sukupuolen selviäminen pakotti käymään läpi melkoisen henkisen prosessin, joka tuskin vieläkään on täysin ohi. Siitä kirjoittelinkin tässä postauksessa tarkemmin. Korona on uhka edelleen ja pelottaa, että mitä jos nyt vielä iskee rajoitukset päälle eikä Henkka pääse mukaan synnärille. Tai mitä jos sairastutaan? Onneksi Henkka on nyt lomalla ja lomailee tuonne lokakuulle saakka, joten siinä mielessä meidän on helpompi rajoittaa ihmiskontakteja ja mähän en käytännössä ole edes poistunut kämpästä muuta kuin pakollisille neuvolakäynneille. Näin tosin lähinnä siksi, etten mahdu enää vaatteisiini, enkä ole halunnut ostella äitiysvaatteita ns. turhaan... säästän mieluummin rahana pelilisäreihin ja lastenhuoneen härpäkkeisiin, haha. Pinniksen päälle ajattelin ostaa muun muassa lampun, pimennysverhot ovat hankkimatta ja tottahan toki edelleen metsästän täydellisiä verhoja, mutta muutoin lastenhuone alkaa olemaan niin done kuin tässä vaiheessa olla ja voi. Nimijäisiä olemme myös pohtineet. Vaikka ne meillä todennäköisesti ajoittautuisivatkin vasta marras-lokakuulle, niin päätimme näillä näkymin olla pitämättä mitään isoja juhlia. Tämä siis ihan puhtaasti koronan vuoksi, meidän suku kun on levittäytynyt kummien kera ympäri Suomen. Etunimen julkistamme tod näk syntymän yhteydessä, mutta koko nimen pidämme omana tietonamme nimen virallistamiseen asti, jolloin meidän on nimijäisten sijaan tarkoitus pitää tuleville kummeille jonkinlaiset kahvittelut. Oletan, että Suomen valtiolla ei ole mitään valitsemaamme nimeä vastaan, mutta silti haluan julkistaa koko nimen vasta myöhemmin.

Nyt me vaan sitten odotellaan, että koska se laumamme uusin jäsen suvaitsee saapua maailmaan. Itse veikkaan joulua, juurikin tämän oman kehoni "oireettomuuden" takia. Ja joo, kyllä - kyllä mä ihan oikeasti tiedän, että lähtö synnärille voi tulla koska vain (siksi tuo melkein valmis synnärikassi tuolla lastenhuoneen lattialla majaileekin, kröhöm) ilman minkäänlaisia kunnon ennakkovaroituksia, mutta tuntuuhan se ajatuksena vieraalta. Kyllähän sitä  muiden oloja sivusta seuranneena sitä ehkä vähän oletti, että raskaana oleminen olisi alusta asti jotenkin... vaikeampaa. Mutta kuten sanottu, katsotaan mikä fiilis meikäläisellä on siinä vaiheessa, kun yritän puskea uutta elämää uomastani ulos. Veikkaan, että viimeistään siinä vaiheessa vaihtuu tässä kellossa ääni...