raskausmietteitä

Mä alunperin kuvittelin, että tulisin päivittämään blogia ahkerasti raskauden aikana - pohtisin täällä vähän sitä sun tätä, koska kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, pitäisin kirjaa oireista ja taltioisin tänne muistoja. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä mulla ei varsinaisesti ole ollut asiasta kauheasti mitään sanottavaa... Mikä on oikeastaan aika hämmentävää. Tai no, sanotaanko niin, että kyllä tässä muutaman kerran on käynyt mielessä raskauteen liittyviä aiheita joista olisin voinut avautua. Kuten tästä kuuluisasta OOTAPPA VAAN -ilmiöstä ja siitä miten äideillä tuntuu olevan tapana kertoa raskaudesta ja äitiydestä vain ne pahimmat, worst case scenariot. Vauva-aikaa jumaloidaan, koska vauva, mutta yllättävän harvalla on siitä mitään hyvää, konkreettista sanottavaa, ja se on musta melko mielenkiintoinen ilmiö. Tai no, voihan se olla, että ne kauhuskenaariot kerrotaan aina ensimmäisenä siksi, että ne ovat jääneet parhaiten mieleen ja ne koetaan myöhemmin "hauskoiksi tarinoiksi". Mutta kun kymmenennen kerran joku infoaa sua siitä, miten et enää ikinä nuku tai juo kahvia lämpimänä, niin kyllä sitä siinä vaiheessa toivoo, et josko seuraavalla mammalla ois jotain uutta ja informatiivisempaa kerrottavaa... etenkään kun en edes muista aikaa jolloin olisin oikeasti nukkunut yöt. Sen lisäksi, että oon aina kärsinyt uniongelmista ja nyt meillä ollaan nukuttu yöt vaihtelevasti yhdeksän vuoden ajan sydänvikaisen koiran kanssa. Joo, tiedän, nämä tulevat yöheräämiset tulevat varmasti olemaan rankkoja, mutta jostain syystä ketuttaa ihan tosissaan se oletus, että tähänastisen elämäni oon saanut nukkua yöni levollisesti putkeen. Nuh huh.

Niiiiiiin ja jos ja kun kerrot aikovasi kokeilla jotain tiettyä menetelmää/juttua/asiaa tulevan vauvan kanssa, vähintään yksi äiti kokee tarpeelliseksi kertoa, että kylläpähän se teidän vauva varmasti on sitten asiasta eri mieltä, että turha luulo. Tiedän, tottakai, että monessa asiassa mennään vauvan ehdoilla ja joskus suunnitelmat on pakko vaihtaa lennosta ihan niin kuin töissäkin tulee tehtyä jatkuvasti, mutta onko oikeasti niin että vauva päättää ihan kaiken ihan alusta asti? Ja ettei mikään yksinkertaisesti voi mennä niinkuin olet suunnitellut? Minkään asian kohdalla kyse ei ole vauvan totuttamisesta tiettyyn asiaan, niinkö? No, meille tämä varmaan selviää tässä ihan kohta, laskettu aika kun on teknisesti ottaen ensi viikolla. Tänään käytiin äitipolilla kontrollissa tsekkaamassa uudestaan vauvan vartalon kasvu ja vielä ei koettu tarpeelliseksi alkaa synnytystä käynnistelemään. Yksi suuri haaveeni on, että vauva nukkuisi vain muutaman kuukauden meidän makkarissa ja siirtyisi sitten omaan huoneeseensa. Perhepetiä kammoksun ajatuksena ihan jäätävän paljon, mutta toki jos se on ainoa keino, joka takaa meille yöunet niin sitten mennään sillä. Oon toisin sanoen avoin kyllä kokeilemaan vähän kaikkea, mutta se ei tarkoita, etteikö mulla olisi suunnitelmia tai toiveita sen suhteen, miten haluaisin asioiden menevän. Ja mä en ymmärrä miksi se tuntuu olevan niin väärin, että on miettinyt asioita etukäteen. Ja muiden keskusteluja seuranneena oon tullut myös siihen tulokseen, että nettipalstoillahan ei kannata avautua mistään tai saat vihaisen mamma-armeijan niskaasi, huh huh. Parempi vaan pitää kaikki mölyt, pelot, epävarmuudet, ideat ja muutkin ajatukset omana tietonaan, eiku...

Loppujen lopuksi se suurin syy siihen, miksi en ole tänne mitään sen kummemmin päivitellyt, on aika yksinkertainen. Raskauksien vertailu on luonnollisesti lähtökohtaisesti turhaa, kun jokaisella tuo polku tuntuu kulkevan niiiiiin omaa reittiään, mutta siitäkin huolimatta koen, että itse oon päässyt todella helpolla. Ainakin vielä. Ja nimenomaan sen takia mulla ei ihan hirveästi ole ollut mitään sanottavaa. Alkuun kärsin kuuluisaan tapaan hajuherkkyydestä ja pahoinvoinnista, kahvi on edelleen yök, mutta oksentamisen sijaan kävin lähinnä halailemassa vessanpyttyä. Oksentaa taisin ainoastaan niinä kertoina, kun olin tyhmänä pitänyt liian pitkiä taukoja aterioiden välissä; alkuun kun oli vaikea uskoa että ne välit ihan oikeasti aiheuttavat sen oksentamisen. Sokerirasitus oli kokemuksena ihan ok ja raskausajan diabetes on pysynyt hallinnassa ruokavalion avulla, tai pysyisi, jos aina osaisin suhteuttaa syömiseni oikein. Muutama arvo on mennyt rajapyykin yli, koska syöminen ja kohtuus ja minä ei oikein ymmärretä toisiamme, mutta kyllä me ollaan tässä jo enemmän sinut toistemme kanssa. Painoa on tullut jonkin verran, joo, mutta luotan siihen, että sekään ei tule tulevaisuudessa olemaan mikään ongelma jos vaan löytyy motivaatiota tehdä asialle jotain. 

Pystyin olemaan töissä siihen asti kunnes oli aika jäädä lomautuksen kautta kesälomalle - siitä jäinkin sitten suoraan äitiyslomalle, eikä mun tarvinnut saikuttaa raskauden takia yhden yhtä päivää. Nyt on menossa rv 39 ja odottelen edelleen niitä kuuluisia liitoskipuja ynnä muita. Voihan se olla, että synnytys tulee sitten olemaan aivan järkyttävän kamala ja toki se jännittää jo vähän, mutta en ainakaan vielä osaa sitä pelätä. Myönnän, että olo on jo hieman tukala ja etenkin kyljessä ja kylkiluissa tuntuu mukavasti iskuja joiden takia en viihdy missään asennossa pitkiä aikoja, mutta periaatteessa mulla ei hirveästi ole mitään raskausvaivoja ollut. Joo, toki, yhtenä päivänä istuin useamman tunnin koneella pelaamassa, kuvaamassa ja editoimassa videoita ja jalat turposi yhtäkkiä niin että kipeää teki, mutta sekin oli täysin omaa syytä. Vähän niinkuin koneella jumittamisesta johtuva selkäkipukin. Ainoastaan lenkit yksin Rymyn kanssa ovat jääneet, koska alaselkä ja vatsa eivät tykkää lenkkeillä vetävän koiran kanssa - Rymy kun kulkisi mieluusti paljon kovempaa kuin mitä meikäläinen pystyy käppäilemään. Henkka on hoitanut kunnon lenkitykset ja iltaisin ollaan sitten välillä lähdetty vielä toiselle ns. käppäilylenkille. Ja tosiaan, tässä parina päivänä vatsa on tuntunut vähän jännältä, semmoiselta kovalta. Epäilen, että kyseessä oli pari pientä harkkasupparia, mutta ihan yhtä hyvin kyse saattoi olla siitä, että vauva puski hanuriaan ulos taaaaai sitten meitsin ilmavaivoista, heh.

Joidenkin asioiden kanssa olen toki kipuillut. Vauvan sukupuolen selviäminen pakotti käymään läpi melkoisen henkisen prosessin, joka tuskin vieläkään on täysin ohi. Siitä kirjoittelinkin tässä postauksessa tarkemmin. Korona on uhka edelleen ja pelottaa, että mitä jos nyt vielä iskee rajoitukset päälle eikä Henkka pääse mukaan synnärille. Tai mitä jos sairastutaan? Onneksi Henkka on nyt lomalla ja lomailee tuonne lokakuulle saakka, joten siinä mielessä meidän on helpompi rajoittaa ihmiskontakteja ja mähän en käytännössä ole edes poistunut kämpästä muuta kuin pakollisille neuvolakäynneille. Näin tosin lähinnä siksi, etten mahdu enää vaatteisiini, enkä ole halunnut ostella äitiysvaatteita ns. turhaan... säästän mieluummin rahana pelilisäreihin ja lastenhuoneen härpäkkeisiin, haha. Pinniksen päälle ajattelin ostaa muun muassa lampun, pimennysverhot ovat hankkimatta ja tottahan toki edelleen metsästän täydellisiä verhoja, mutta muutoin lastenhuone alkaa olemaan niin done kuin tässä vaiheessa olla ja voi. Nimijäisiä olemme myös pohtineet. Vaikka ne meillä todennäköisesti ajoittautuisivatkin vasta marras-lokakuulle, niin päätimme näillä näkymin olla pitämättä mitään isoja juhlia. Tämä siis ihan puhtaasti koronan vuoksi, meidän suku kun on levittäytynyt kummien kera ympäri Suomen. Etunimen julkistamme tod näk syntymän yhteydessä, mutta koko nimen pidämme omana tietonamme nimen virallistamiseen asti, jolloin meidän on nimijäisten sijaan tarkoitus pitää tuleville kummeille jonkinlaiset kahvittelut. Oletan, että Suomen valtiolla ei ole mitään valitsemaamme nimeä vastaan, mutta silti haluan julkistaa koko nimen vasta myöhemmin.

Nyt me vaan sitten odotellaan, että koska se laumamme uusin jäsen suvaitsee saapua maailmaan. Itse veikkaan joulua, juurikin tämän oman kehoni "oireettomuuden" takia. Ja joo, kyllä - kyllä mä ihan oikeasti tiedän, että lähtö synnärille voi tulla koska vain (siksi tuo melkein valmis synnärikassi tuolla lastenhuoneen lattialla majaileekin, kröhöm) ilman minkäänlaisia kunnon ennakkovaroituksia, mutta tuntuuhan se ajatuksena vieraalta. Kyllähän sitä  muiden oloja sivusta seuranneena sitä ehkä vähän oletti, että raskaana oleminen olisi alusta asti jotenkin... vaikeampaa. Mutta kuten sanottu, katsotaan mikä fiilis meikäläisellä on siinä vaiheessa, kun yritän puskea uutta elämää uomastani ulos. Veikkaan, että viimeistään siinä vaiheessa vaihtuu tässä kellossa ääni...

villa mylläri, eiku

Ollaan asusteltu uudessa kodissa about parisen viikkoa ja kyllähän täällä alkaa jo kodilta näyttämään ja tuntumaan. Pakko myöntää, ettei mulle tullut missään vaiheessa kauhean voimakkaana sitä "tässä se nyt on" -tunnetta, mutta voi ehkä johtua siitä, että pessimisti ei pety. En ehkä halunnut ajatella, että tässä se meidän koti nyt vihdoin ja viimein on, sillä ihan yhtä hyvin meidän ostotarjous oltaisiin voitu hylätä. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että meidän ei tarvitse enää etsiä; koti on vihdoin löytynyt. Ja näin on hyvä. Sisustusbloggaajaa musta ei saa edelleenkään, eikä kännykän kameran asetukset kohtaa tämmöisen harmaan ja sateisen (väärä hälytys!) päivän kanssa, mutta väliäkö tuolla. Ei ole moinen ikinä ennenkään estänyt mua jakamasta kuvia :D

Hyppääminen omakotitaloelämään on ollut meidän haave ihan alusta asti. Silti tuo hyppy pelotti ja pelottaa vähän edelleen, etenkin kun kohta meitä on yksi enemmän. Ollaan tottakai pohdittu ja mietitty ja tehty laskelmia, mutta eihän meillä oikeasti ole vielä totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä lapsiperheen arki tämmöisessä talossa kustantaa. Me ei voida kuin katsoa ja ihmetellä ja tehdä valintoja matkan varrella. Voi olla, että päädytään joskus muuttamaan tästä kämpästä pois, ikinä ei voi tietää, mutta kyllä mä näen meidät täällä vielä kymmenen vuoden päästä. 

Tavarat (ja etenkin noi meikäläisen huonekasvit) hakevat edelleen paikkaa, tuleva lastenhuone on täynnä tavaraa ja takkahuoneessakaan ei ole tv-tasoa lukuunottamatta muuta kuin eksynyttä roinaa. Siitä on tarkoitus tulla vierashuoneen ja Henkan perhoharrastuksen tyyssijan yhdistelmä. Myös retrohenkiset konsolit päätyvät sinne jos ja kun saadaan hankittua toinen telkkari, olohuoneeseen pääsi vain mun PS3 ja PS4 sekä Henkan Nintendo Switch. Ruokailutilaan mahtui meidän iso ruokapöytä ja tuohon päähän todennäköisesti mahtuu vielä syöttötuolikin ihan hyvin, jee. Keittiöstä saatte kuvia sitten, kun mä vihdoin ja viimein saan siellä kaikki turhat purkit ja purnukat paikoilleen. Lisäksi aurinkoinen päivä olisi jees, sillä meidän keittiö on selkeästi muita huoneita pimeämpi tila.

Todennäköisesti tullaan välillä vuorottelemaan niin, että toinen nukkuu vauvan kanssa ja toinen vierashuoneessa, mutta silti on ihan parasta, että nyt me kaikki kuitenkin mahdutaan makkariin! Koiran peti ei enää tuki kulkuväylää ja mun vaatelipastokin mahtui, vaikka pääsääntöisesti vaihdankin vaatteet kodinhoitohuoneessa. Tulevaisuudessa varmaan vaihdan tuon korkean lipaston matalampaan ja leveämpään, mutta olemassaoleva ratkaisu saa nyt kelvata. Täällä on miljoona muuta pientä asiaa, jotka pitää fiksata ensin. Keittiön seinä suorastaan huutaa tauluja, nurkat kuiskivat lisää viherkasveja, kirjahyllyt eivät vielä ole päättäneet haluavatko he vaihtaa seinää, Henkalla on miehisiä visioita autotallin suhteen ja niin edelleen... mutta onneksi meillä on, ainakin teoriassa, aikaa. Eikä meidän tarvitse kysyä keneltäkään lupaa! Sitä mä odotin ehkä eniten - ettei tarvitse miettiä kuinka monta reikää voi olkkarin seinään tehdä tai kuinka monta naulakkoa saa laittaa eteiseen roikkumaan. Täytyy postailla paremmat kuvat jos ja kun saadaan kaikki tavarat paikoilleen. Rympänkin kuulumisia voisi taas joku päivä postailla, kun vain saisi aikaiseksi. Noh, anyways, ihanaa viikonloppua kaikille! Vaikka meidän vauva ei vielä olekaan syntynyt, niin itse koen, että pääsen jollain tavalla viettämään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Käsittämätöntä.

aatteita raskaudesta ja tulevan vauvan sukupuolesta

Pahoittelut jo etukäteen romaanista, mutta tänään mulla on paaaaaljon sanottavaa. Me saimme nimittäin jouluukuussa tietää, että jos vaan kaikki menee hyvin, meidän perhe kasvaa elokuussa yhdellä ♥ Ihan heti ensimmäisestä testistä en tietenkään asiaa voinut uskoa, mutta noin about 8 testiä myöhemmin alkoi päässä piirtymään kuva meidän tulevaisuudesta. Joskus nuorena toivoin tulevani äidiksi, mutta välissä meni muutama vuosi kun ajattelin, etten halua lapsia ollenkaan. Pelkäsin omaa taustaani ja geenejäni ja koin, ettei minulla olisi äitinä mitään annettavaa lapselle. Henkan tavattuani aloin kuitenkin välillä pohtimaan asiaa... ajatus ei tuntunut enää täysin mahdottomalta. Jostain syystä olen alusta asti nähnyt Henkan nimenomaan pienen tytön isänä ja tässä vuosien saatossa tuo ajatus on salavaivihkaa iskostunut jonnekin aivojeni perukoille. Olin jo pienenä tyttönä päiväkodissa ollessani päättänyt tytölleni nimen ja tätä nimeä olen kantanut mukanani vuosikausia. Sanottakoon sekin, että en ole missään vaiheessa kokenut vauvakuumetta, en koe taivaallista hurmiota vauvakuvia nähdessäni, eikä töissä vauvat herätä minussa yhtään sen enempää tai vähempää tunteita kuin ne muutkaan lapset. Kun päätimme antaa lapselle mahdollisuuden, annoimme sen nimenomaan lapselle - emme vauvalle. En myöskään tuossa vaiheessa miettinyt lapsen sukupuolta sen enempää; se tulisi, joka meille olisi tullakseen.

Marraskuussa olin todella väsynyt, mutta näin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Aamuisin oli välillä vähän jännä olo ja kun joulukuussa menkat jäivät väliin, kuvittelin kaiken sen johtuvan työstressistä. Olin juuri pari kuukautta kirjannut vasuja ja pitänyt elämäni ensimmäisiä varhaiskasvatuskeskusteluja ryhmäni lasten vanhempien kanssa, joka oli henkisesti raskasta. Tämä siis siksi, etten ollut aikaisemmin vasuja tehnyt tai pitänyt, joten niihin upposi hävyttömän monta työtuntia ja usein jatkoin töitä vielä omallakin ajallani. Siinä vaiheessa kun omien laskujeni mukaan menkat olivat melkein kaksi viikkoa myöhässä, heräsi kuitenkin todella vahva epäilys. Meitä oltiin pyydetty Henkan siskon toimesta pikkujouluihin ja jotenkin siinä kohtaa mieleen iski tosi vahvasti ajatus, että nyt on kyllä pakko varmistua asiasta ennen kuin lähden iltaa viettämään... no, plussaahan ne testit sitten näyttivät. Pakko myöntää, että meidän perheen ensimmäiset reaktiot olivat kutakuinkin "no perkele" ja "ei tää kai maailmanloppu ole". Kun on sivusta seurannut muiden kamppailuja lapsettomuuden kanssa, ei sitä oikein itse uskonut, että näin voisi käydä alle vuosi pillereiden pois jättämisestä. Kyllä sen tiesi, mutta se on eri asia kuin uskominen.

Alkuun en miettinyt vauvan sukupuolta sen enempää, mutta yhtenä (muistaakseni) tammikuisena aamuna iski the tunne. Ilmoitin niin Henkalle kuin muutamalle ystävälle, että nyt on muuten semmonen juttu, että mun sisälläni kasvaa kikuli. Ja tässä vaiheessa ymmärsin, että koska olin nähnyt Henkan pienen tytön isänä, ajatus pojasta tuntui yhtäkkiä kamalan vieraalta. Silti mulla on alusta asti ollut todella vahva tunne poikavauvasta ja mun oli sillä viikolla kehiteltävä pojalle nimi. Ajattelin jo tuolloin, että kun rakenneultrassa vihdoin selviää, että mun sisälläni indeed on pippelisankari, mulla pitää olla nimi, jolla tätä vauvaa kutsua. Mulla on oltava nimi vauvalle, jotta voin heti välittömästi alkaa muodostaa kuvaa itsestäni pojan äitinä - ja Henkasta pojan isänä. Mua pelotti, että tuntisin kiintymystä vauvaa kohtaan vasta sitten kun vauva olisi syntynyt ja yhteiseloa olisi jo takana pieni tovi. Huhtikuussa meillä sitten oli tuo rakenneultra, johon jouduin menemään ilman Henkkaa. Se jo sinänsä harmitti, etenkin kun vauva oli ultrassa sellaisessa asennossa käsiensä takana, ettei saatu yhtäkään hyvää kuvaa koko vauvasta. Tämän lisäksi ultrassa paljastui, että äidinvaistoni oli tässä asiassa osunut oikeaan; pippelihän se siellä ultraajan mukaan näkyi. Itsehän en saanut koko mötikästä mitään selvää, muuta kuin että sydän siellä näytti jossain kohtaa sykkivän. Pettymyksen tunne tuli välittömästi. Vaikka olin samaan aikaan niin huojentunut siitä, että kaikki oli hyvin, en voinut mitään sille takaraivossa jyskyttävälle pettymykselle. Meille on tulossa poika.

Pettymys tai sen voimakkuus tuli itselleni kaikesta huolimatta yllätyksenä, koska olin koko ajan ollut niin varma, että mahassani kasvaa nimenomaan poikavauva. Ja koska suomalainen kulttuuri on mitä on, koin valtavaa syyllisyyttä asiasta. Eihän tuleva äiti voi tuntea näin. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, että tulin suhteellisen nopeasti raskaaksi - etenkin kun ikääkin oli tuossa vaiheessa se 32 vuotta. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei ultrassa löytynyt mitään ikävää - ja olenhan minä, ihan tajuttoman kiitollinen. Mutta jostain syystä tästä asiasta ei saisi puhua. Eksypä yhdellekään vauvapalstalle ja mainitse asia: saat takuulla kimppuusi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi leimata sut huonoksi äidiksi jo heti kättelyssä. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia koskaan, häpeä! Ja tytönhän sinä olisit halunnut vain, jotta voit elää lapsuutesi unelmat lapsesi kautta ja pukea tämän vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin! Ja mikä vika muka on poikalapsessa, sinä ällöttävä ihmiskakka? Sen sijaan vain muutamalle tulee mieleen sanoa, miten mahtavaa on, että joku uskaltaa asiasta puhua tai minkälaista rohkeutta ja vahvuutta se vaatii. Itse ajattelen, että pelkästään asian myöntäminen on saavutus. Sen hyväksyminen ja asiasta puhuminen muille on sitten ihan eri lukunsa. Niin harvalle tulee mieleen kommentoida, miten hienoa on, että kyseinen tuleva äiti yrittää käsitellä tunteitaan jo nyt, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kohtaamaan asiaa syntymänsä jälkeen. Minkä takia meidän on aina niin paljon helpompaa potkia toinen maanrakoon ja lynkata asian kuin asian tiimoilta? Miksi kaiken pitää olla niin mustavalkoista, ilman mitään harmaan sävyjä? Tässä kohtaa voisin pitää palopuheen mm. uupumuksesta ja siitä, miten jännää on, että meidän kulttuurissamme ei saa uupua jos ei ole lapsia, koska miten muka voi uupua kun ei ole perhettä hoidettavana ja perhearkea pyöritettävänä, ja lapset hankittuasi et saa uupua, koska itse valitsit ne lapset hankkia! Ei ole ihme, että moni äiti kokee alemmuutta ja häpeää, etenkin kun omista tunteistaan ja ongelmistaan ei voi jutella vaan niitä pitää vain piilotella kaikessa hiljaisuudessa. Jos joku toinen on pärjännyt lastensa kanssa yksin, niin kyllä se on saatana sinunkin pärjättävä, koska kaikillahan meillä on täsmälleen samanlaiset lähtökohdat ja voimavarat ja muutenkin olemme toistemme kopioita kaikissa asioissa, eiku.

Hassuintahan tässä on omasta mielestäni se, että nuorena toivoin nimenomaan poikalasta ja se, että työelämässä löydän yhteyden paljon helpommin poikalasten kanssa. Miehiä en ymmärrä, mutta pienten poikien maailma tuntuu työn kautta tutulta. Omiin mielenkiinnon kohteisiin kuului aina barbien lisäksi teinimutanttikilpparit, prätkähiiret, spiderman ja muut supersankarit. Ötököistä en tykännyt ikinä, myönnän. Joten tältä kannalta ajateltuna, en tiedä miksi niin kovasti toivoin tyttöä. Jostain syystä näen itseni joko yhden tytön tai kahden pojan äitinä, enkä ymmärrä miksi. En ole ollenkaan varma haluanko ikinä toista lasta, joten kyse ei kai ole siitä ettenkö haluaisi poikaa, kyse on vain siitä etten ehkä ikinä saa tyttöä. Olen itse varhaiskasvatuksen ammattilainen ja aina liputtanut tietyllä tapaa sukupuolisensitiivisyyden puolesta. Riennän töissä välittömästi sen pojan avuksi, jolle kaveri sanoo, ettei tämä voi leikkiä prinsessaa tai laittaa prinsessamekkoa päällensä sekä sen tytön avuksi, jolle toinen sanoo, ettei tämä voi leikkiä autoilla, koska ne on poikien juttuja. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tämä vanhanaikainen tapamme nähdä tytöt vaaleanpunaisina ja pojat sinisinä on sukupuolittunut ja rajoittunut ja estää lapsia löytämästä itse itseään. Siis lähtökohtaisesti koen, että mä olisin oikeasti sopiva pojan äidiksi ja että mä voisin olla siinä jopa ihan hyvä. En ole ikinä ajatellut, että tyttöjä ja poikia pitäisi kasvattaa jotenkin eri tavalla tai ohjata erilaisten tekemisten pariin.

Silti, nyt joudunkin yhtäkkiä käsittelemään ne ällöttävän pinnalliset ajatukset, joita en ollut edes ymmärtänyt ajatelleeni. Olen tässä muutaman päivän pohtinut ja analysoinut asiaa todella monelta kantilta ja yrittänyt selvittää miksi mä niin kovasti toivoin nimenomaan tyttöä? Miksi minusta oli niin ihanaa ajatella, että meidän tyttö lähtee isän mukaan vaeltamaan ja innostuu palojunnuista? Miksi se olisi yhtään sen hienompaa kuin se, että poika lähtee isän mukaan vaeltamaan tai innostuu palojunnuista? Meidän kulttuurissamme jälkimmäinen on melkein itsestäänselvyys, ehkä siksi? Ja outoahan tämä on muun muassa siksi, että harvoin sieltä mahasta putkahtaa sellaista lasta, jolla ei ole omia ajatuksia tai mielenkiinnon kohteita. Mä en koskaan innostunut hirveästi prinsessajutuista, meikkaamisesta tai muutenkaan sellaisista jutuista, joista tyttöjen kuvitellaan tykkäävän. Toki luin ja kirjoitin, mutta yhtälailla pelasin pleikkaria ja fanitin tosiaan prätkähiiriä. Fanitan edelleen. Enkä oikeastaan koe, että mulla olisi edes ollut mitään ihmeellisiä odotuksia meidän tytön suhteen, mutta kai mä sitten jonkinlaisia odotuksia olin kuitenkin meidän arjelle asettanut. Mä en usko jumalaan, mutta silti mä uskon siihen, että jotkut asiat tapahtuu niin kuin niiden on tarkoitettu tapahtuvan. Jo nyt mulla on sellainen fiilis, että ehkä meille syntyy poika muun muassa siksi, että näiden ajatusten läpikäyminen pakottaa mut tarkastelemaan itseäni aika kriittisesti - ja häpeilemättä. Parhaassa tapauksessa musta tulee vielä parempi ihminen ja kasvattaja sekä vielä parempi varhaiskasvatuksen opettaja. Ja mikä tärkeintä, ehkä näiden ajatusten läpi käyminen tekee musta entistä paremman äidin. Siitäkin huolimatta, että aika moni todennäköisesti ehti meikäläisen leimaamaan huonoksi äidiksi jo heti tekstin alussa. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että nyt jos kävisi huonosti ja raskaus syystä tai toisesta menisi katki, vähintään muutama miettisi hiljaa mielessään, että universumi koki tarpeelliseksi rankaista näistä ajatuksista. Onneksi itse ajattelen toisin - ja se on varmaankin se suurin syy miksi päätin tämän postauksen julkaista. Koska jos näistä tunteista ja ajatuksista on apua yhdellekään toiselle ihmiselle, niin se riittää mulle.

minä, varhaiskasvatuksen opettaja

Pari julkaisua sitten mä kerroin, että sain vihdoin ja viimein kanditutkintoni kasaan kolmen vuoden opiskelemisen jälkeen. Silloin kerroin myös laittavani työhakemukset menemään ja kuinka jännittävältä koko homma tuntui, koska mä en tuossa vaiheessa ollut ikinä varsinaisesti hakenut töitä. Kun mä aloitin lukion jälkeen ryhmiksessä about kymmenisen vuotta sitten, mua oli pyydetty sinne sijaiseksi - ja sille tielle tosiaan jäin. En ole ikinä hakenut töitä, käynyt haastattelussa tai edes kirjoittanut ansioluetteloa. Joten joo, kyllä mua jännitti ihan pirusti, kun tuossa alkukesästä kävin parissa työhaastattelussa. Jouduin heti välittömästi tosi ison valinnan eteen: vastaanottaisinko vuoden sijaisuuden vai odottaisinko kesän loppuun toisen haun tuloksia? Sain pari päivää aikaa miettiä asiaa eli käytännössä mun piti päättää kuuntelisinko päätä vai sydäntä, niin sanotusti. Järki sanoi, että ota nyt hyvänen aika se sijaisuus, ettehän te muuten pärjää taloudellisesti, mutta kanssaeläjän lisäksi tunne sanoi, että sä kyllä voit odottaa, ei maailma kaadu siihen vaikket sitä paikkaa saisikaan - ja eihän sitä voi tietää. Tunne sanoi myös, että kyllä sä saat sen, usko pois, mutta vastavalmistuneena en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja.

Mä tein päätöksen oikeastaan vasta puhelimessa -- ja puhelimen suljettuani purskahdin välittömästi itkuun.  Olin juuri ilmoittanut erään päiväkodin johtajalle, etten ottaisi sijaisuutta vastaan ja se itku oli helpotuksen itku - musta tuntui, että tein oikean ratkaisun. Hetkeä myöhemmin olin purskahtaa uudestaan itkuun, kun toisesta päiväkodista (johon en ollut edes hakenut) soitettiin ja tarjottiin vuoden sijaisuutta, josta kieltäydyin, mutta lupasin palata asiaan myöhemmin, jos en saisi tätä hakemaani paikkaa. Koko kesän mulla on ollut sellainen tunne, että mä saan sen työpaikan. Oon aina aloittanut lauseen "sit kun mun työt alkaa" korjatakseni sen sitten muotoon "niiiiin siis jos saan sen työpaikan". Oon niin kiitollinen niistä kommenteista ja viesteistä, joita asian tiimoilta sain muun muassa entisiltä opiskelutovereilta, koska ne oikeasti auttoivat mua tässä valinnassa. Kaikista eniten mun päätöksen vaikutti kuitenkin toi mun kanssaeläjä. Se hetki, kun toinen sanoi, että sä saat tehdä sen päätöksen mikä susta tuntuu oikealta -- ja kun pystyi luottamaan niihin sanoihin ja siihen, ettei jälkikäteen sitten tule mitään syytöksiä tai jossittelua, jos en sitä paikkaa saa. Tiesin, että saisin selville lopputuloksen vasta heinäkuun lopussa ja että työt alkaisi elokuun puolessa välissä. Hetkittäin koin kyllä katumusta ja epäilyksen tunteita, vaikka tavallaan uskoin koko ajan aloittavani työt elokuun puolessa välissä.

Toisin kuitenkin kävi. Mä aloitin maanantaina. Mä en oikein osaa kuvailla tätä tunnetta just nyt. Mä oon samaan aikaan niiiin helpottunut ja onnellinen sekä niiiin shokissa ja kauhuissani, että huhheijaa. Toki mulla on kuuden kuukauden koeaika, eikä kukaan voi tietää mitä minä tai työpaikka ollaan tuon koeajan jälkeen mieltä, mutta tällä hetkellä on kaikesta huolimatta tosi positiivinen olo. Joo, kyllä, oon ollut päiväkodissa töissä vuosikausia, mutta aivan erilaisessa roolissa. Joo, kyllä, oon tehnyt iltoja ja ollut vastuussa pienistä ihmisistä, mutta mulla ei kuitenkaan ole samalla tavalla ollut sitä pedagogista vastuuta tai osaamista. Kaiken mitä töissä opin, mä opin katsomalla muita, koska eihän kukaan varsinaisesti tullut mulle ikinä sanomaan, että hei, tää ja tuo tilanne kannattaisi hoitaa näin ja noin. Mikä on sinänsä harmi, lasten kannalta, mutta onneksi mä koen aina olleeni ihan suht hyvä työssäni. Tai no, kerran kun en antanut lapsen laittaa mun rakentamaan valkoiseen legotorniin erivärisiä legoja niin hetken epäilin itseäni. Mutta, toisaalta, lapsella oli oma torninsa, joten kai tuokin tilanne voidaan nähdä pedagogisena oppimistilanteena, eiku. Kaikista suurin juttu on ollut tietenkin kaikki ne jutut joita ei yliopistossa opetettu -- ja niitä on paljon! 

Ei nimittäin löydy varhaiskasvatuksen käsikirjasta yksityiskohtaista infoa siitä miten vuosisuunnitelma tulee oikeasti täyttää ja mihin mennessä se pitää palauttaa ja mihin, miten ruokatilaukset tehdään, mitä kaikkea aloituskeskustelussa tulee konkreettisesti käydä läpi tai mistä mikäkin lomake sitten loppujen lopuksi löytyy. Kaikki noi käytännön jutut otetaan toivottavasti haltuun tässä lähiviikkoina kun saan oman tiimin tuekseni, sillä hemskuukkeli sentään, mä olen nyt varhaiskasvatuksen opettaja! Ihan oikeasti, virallisesti. Mulla on oma ryhmä ja oma tiimi. Tänään istuin koulutuksessa, johon merkkasin oman nimeni ja yksikköni jälkeen kirjaimet LTO ja tuntuihan se aika pirun hyvältä. Muutama vuosi siinä meni, mutta ---- #ididit.

uusi tutkinto & uusi koti

I H A N  K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N T Ä !!!! Nyt ollaan nimittäin siinä pisteessä, että ne uhkaavasti roikkumaan jääneet tehtävät ovat kaikki historiaa ja kasvatustieteen kandidaatin tutkinto on vihdoin ja viimein kasassa. Sain eilen tietää, että viimeinenkin tehtävä oli arvioitu ja samaan syssyyn tutkintohakemukseni hyväksytty, joten nyt sitten odottelen virallisia papereita. Työhakemukset laitan joka tapauksessa matkaan tulevina viikkoina ja jännittää muuten edelleen ihan älyttömän paljon koko prosessi. Kävin jokunen aika sitten heittämässä heipat Jyväskylän yliopistolle... tämä siis siksi, etten päässyt Mikkelistä käsin kirjautumaan syystä tai toisesta omaan kotihakemistooni VPN-yhteydestä huolimatta, joten kävin sitten Ruusupuistossa deletoimassa kaikki kandidaatintutkielmaan liittyvät aineistot ynnä muut tiedostot. Tuntui jotenkin haikealta poistella kaikki vanhat ja tarpeettomat kurssimatskut u-asemalta... tai ehkä se tuntui pikemminkin jotenkin yllättävän lopulliselta. En ole tällä erää jatkamassa maisteriksi asti, joten näillä näkymin en tule enää vierailemaan kampuksella. Se taas on sinänsä haikeaa, koska mä todellakin rakastan tuota kampusaluetta niin paljon.

No mutta, tänään mun oli - ja on - itse asiassa tarkoitus jakaa parit kuvat meidän uudesta kodista. Kuten todistusaineistosta voi päätellä (ja kuten olen ennenkin sanonut kerran tai kaksi), ei musta mitään sisustusbloggaaja saa tekemälläkään, mutta ei se mitään. Mä vaan haluan näyttää teille miltä täällä nyt näyttää. Sitä paitsi musta on aina jälkikäteen ihana palata vanhoihin "sisustuskuviin" ja vertailla niitä toisiinsa. On aina hauska nähdä miten oma maku muuttuu ja kehittyy... tai toisaalta miten se nähtävästi ei sen paremmin muutu kuin kehitykään, haha.

Näpyttelen tätä postausta tällä hetkellä meidän suht valmiissa työhuoneessa, jee! Jyväskylän kämpässähän meidän työpöydät olivat pakon sanelemina eri huoneissa - toisin kuin sitä edeltävässä kämpässä. Mulle oli äärimmäisen tärkeää, että tässä uudessa kämpässä olisi työhuone, jotta saataisiin työpöytäkompleksi taas kasaan. Myös vieraiden majoitus tulee olemaan jatkossa helpompaa, sillä tänne mahtuu työpöydän viereen mainiosti ilmapatja ja ovenkin saa tarvittaessa kiinni, ettei Rymy kömmi yöllä vieraiden viereen. 

Myönnän, että tässä kämpässä muun muassa keittiö vaatisi pienen pintaremontin ja ehkä vähän muitakin apuja, mutta annan tämän anteeksi ihan vain siksi, ettei kahdessa edellisessä kämpässä ruokapöytä ole mahtunut keittiöön. Nyt mahtuu, wuhuu! Kaikista käytännöllisin tai kaunein tuo nykyinen keittiö ei ole, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska tämäkään kämppä ei ole se meidän ns. loppuelämän koti. Sitä aletaan etsimään siinä vaiheessa jos ja kun mä saan vakinaisen työpaikan. En edelleenkään aja autoa, tai halua ajaa autoa, joten meillä on toiveena, että se loppuelämän koti löytyy sitten joko läheltä mun työpaikkaa tai vähintään paikallisliikenneyhteyksien varrelta.

Meidän makuuhuone on melko spartalainen, mutta itse tykkään sen askeettisuudesta kovasti. Oon muutenkin pyrkinyt vähentämään kaikkea turhaa sälää ihan jo siksi, että siivoaminen on miljoonasti helpompaa ilman pölyäkerääviä turhakkeita. Asiaan liittyen... oon itse asiassa pitkään kriiseillyt päiväpeiton kanssa. Toisten blogeissa vilahtelee vähän väliä aivan ihania makkareita muhkeine peittoineen ja tyynyineen ja nättine päiväpeittoineen ja mäkin halusin sellaset. Toisaalta mä myös ajattelin, että siis tottakai pitää olla päiväpeitto, jotta sänkyyn ei mene kaikkea roskaa! Mut sitten iski ahaa-elämys ja tajusin, että enhän mä tuolla makkarissa pystyisi yöllä sitä peittoa kuitenkaan säilyttämään ja sitten sitä pitäisi roudata sinne ja tänne joka ilta. Eli todennäköisesti se vaan keräisi pölyä jossain nurkassa, koska kumpikaan meistä ei koskaan saisi aikaiseksi pedata sänkyä... päätin siis, että seuraavaksi hankin meille jotkut omaa silmää miellyttävät pussilakanat ja that's that. Anyways, sängyn oikealla puolella on liukuovellinen kaapisto, josta löytyy petivaatteita, mun henkaria vaativat vaatteet sekä kaikki Henkan vaatteet. Koska makkari on pieni, vaatteet vaihdetaan usein kylppärissä tai kylppärin edessä ja vaikka se saattaa kuulostaa vähän hassulta, tää on ollut tosi hyvä ratkaisu. Mä en - ainakaan vielä - herää aamuisin tukkoisen nenän kanssa ja väitän, että osasyy on se, kun makkarissa ei enää pöllytetä vaatteita samalla tavalla kuin edellisessä kämpässä. Edellisessä kämpässä Rympän peti oli makkarissa ja lisäksi pyykkiteline oli usein ihan makkarin oven edessä, joten ei sinänsä ihme, että se veti pölyä sisäänsä kuin mikäkin musta aukko...

Multa on nyt monesti kysytty, että joko uusi koti tuntuu kodilta. Vastaus on "joo ja ei", sillä etenkin olohuone vaatii ehdottomasti jotain... ehkä maton ja jonkun kivan sohvapöydän? Ongelma on siis se, että mä en oikein tiedä minkälaisen maton tai sohvapöydän haluan, mutta mä luotan siihen, että mä törmään niihin vielä. En myöskään ihan hirveästi pidä siitä, että telkkari on taas kerran ikkunan edessä, mutta Henkka osti meille sen verran ison sohvan, etten nyt ainakaan äkkiseltään keksi mitään fiksumpaa järjestystä. Eikä muuten haittaa, sillä me mahdutaan vihdoinkin ottamaan päikkärit ilman, että tarvitsee taistella paremmasta lepopaikasta. Luksusta! Tiedän kokemuksesta, että heti kun olen tyytyväinen olohuoneeseen, kämppä alkaa tuntumaan entistä enemmän kodilta.

Niin ja siis, onhan tässä olohuoneessa hyviäkin puolia, jos ei huomioida tuota rumaa muovimattoa tai katossa roikkuvaa kattokruunua, jonka sattuneesta syystä rajasin tällä erää kuvan ulkopuolelle, kröhöm. Hyvää on esimerkiksi se, että tää on iso! Joka muuton yhteydessä mä ensin kiroan noita kirjoja, tai lähinnä niiden määrää - ja Henkkahan kiroaa luonnollisesti kahta kauheammin, varsinkin siinä vaiheessa, kun on aika kantaa noita laatikoita paikasta toiseen... Mutta kyllä se vaan niin on, että mun kohdalla kämppä tuntuu heti enemmän kodilta kun kirjahyllyt ovat paikoillaan ja kirjat järjestetty. Jostain syystä mulle on tärkeää, että kirjahyllyt ovat nimenomaan olkkarissa työhuoneen sijaan, enkä oikein tiedä miksi. Täytyy ehkä kokeilla joskus siirtää ne työhuoneeseen, hmm. Mutta anyways, kyllä tää alun hankaluuksien jälkeen alkaa pikkuhiljaa kodilta näyttämään ja tuntumaan, ♥.

haaveena lastentarhanopettaja vol 3

HAAVEENA LASTENTARHANOPETTAJA on sekä otsikkona että tunnisteena taas kerran ajankohtainen, sillä vaikka kyseinen haave on tutkinnon kannalta täyttymässä tuossa toukokuussa (ai mitkä roikkumaan jääneet kurssisuoritukset, täh?), puuttuu meikäläiseltä tällä hetkellä se työpaikka, jossa kyseisestä haavetta pääsisi oikeasti toteuttamaan. Tosin enäähän ei puhuta lastentarhanopettajista vaan olen valmistumassa Jyväskylän yliopistosta varhaiskasvatuksen opettajaksi, mutta ehkä mä en nyt just tällä hetkellä anna tuon vanhentuneen tunnisteen haitata itseäni... ehkä. Mä itse koen tän muutoksen tosi hienona ja suurena juttuna ja voin lyhyesti kertoa miksi; kun nimittäin sain kuulla tästä muutoksesta, pistin isälleni innoissani viestiä, jossa kerroin ettei musta tulekaan lastentarhanopettajaa vaan varhaiskasvatuksen opettaja ja iskän vastaus oli wau, sehän kuulostaa vakavasti otettavalta. Se kiteytti täydellisesti juuri sen, miksi tätä muutosta tarvittiin. Työnkuvien selkiyttäminen on musta loistava juttu, mutta tärkeämmäksi mä koen sen, että ollaan puhekielessä siirtymässä pois "lastentarhoista". Mua ei haittaa ollenkaan olla päiväkodin opettaja tai ryhmiksen opettaja, mutta en mä kyllä halua minkään tarhan opettaja olla. Päiväkodin tätikin vielä menee, jos pakko on, mutta tarhan täti ei vaan yhtään nappaa... Ja ei, mulla ei ole mitään pätevää selitystä siihen miksi Rymppä valikoitui tän postauksen kuvituskuviin. Paitsi ehkä se, että mun kännykän kamera on täynnä Rymyn kuvia, joten tää tuntui loogiselta tavalta saada ne tänne blogiin talteen, haha.

Joka tapauksessa, seuraava askel onkin sitten työpaikan metsästys. Irtisanouduin vanhasta tarhasta aikalailla vuosi sitten, koska kahden vuoden opintovapaa oli tullut tiensä päätökseen, enkä mitenkään olisi pystynyt autottomana (ja ajamattomana) käymään töissä toisella paikkakunnalla ja samalla keskittymään opintoihini. Lisäksi oli otettava Rymy huomioon, sillä käytännön syistä Henkka viettää päivävuorojensa välissä viikottain aina yhden yön siskoni luona, jonka jälkeen hänellä on vuorostaan kaksi 12h yövuoroa putkeen. Siihen kun vielä lisää ennakoimattomat työvuorojen venymiset, automatkat ja nukkumiset, ei Henkalla usein jää paljoa aikaa kotona käytettäväksi. Esimerkiksi viime sunnuntaina Henkka saapui kahden päivävuoron jälkeen kotiin iltakymmenen maissa ja lähti maanantaina jo klo 14.00 ajelemaan kohti Mikkeliä kun työvuoro alkoikin poikkeuksellisesti klo 16.00 eikä iltakahdeksalta kuten normaalisti. Toki tällä kertaa Henkka ei lähtenyt heti perään toiseen yövuoroon ja tästä johtuen seuraava työvuoro on vasta sunnuntaina. Silti, jos mä vielä olisin käynyt opintojen ohella töissä toisella paikkakunnalla, olisi Rymy saanut käytännössä pyörittää useasti yksinään taloutta ja Rymystä suunnitelma oli sanalla sanottuna pasketta - oli tehtävä päätös ja me päätettiin, että silloin oli aika jättää lopulliset hyvästit vanhalle kotipaikkakunnalle. 

Olo on tällä hetkellä aikalailla sama kuin kolme vuotta sitten kesäkuussa. Taas kerran me päätettiin jättää hyvästit ja kääntää nokka kohti jotain vielä uudempaa ja tuntemattomampaa. Ensimmäinen päivä toukokuuta meidän miniperhe nimittäin heräilee Jyväskylän sijaan Mikkelissä, iiks! Itsellä on tosi kaksijakoiset fiilikset asian suhteen, sillä mä ihan oikeasti pidän Jyväskylästä valtavasti ja näen itseni opiskelemassa maisteriksi ja muutenkin asumassa täällä. Toisaalta me ollaan viimeiset melkein 10 vuotta eletty sillä sitten kun -asenteella ja nyt vihdoinkin oltaisiin siinä kun-vaiheessa. Meillä saattaisi vihdoinkin olla mahdollisuus hankkia oma asunto ja rakentaa yhteistä elämää ilman sitä ikuista jossittelua. Ja vaikka tää vaihtoehto kiinnostaa itseänikin tällä hetkellä enemmän kuin mahdollinen jatko-opiskelu, olo on silti tosi haikea. Varsinkin kun Mikkeli on itselleni paikkana täysin vieras. Jyväskylään muutosta haaveilin salaa jo lukiossa ja elättelin toiveita, että joskus pääsisin tänne opiskelemaan eli vaikka tänne muuttaminen jännitti, se oli tavallaan silti toiveiden täyttymys. Vähän yllättäen mua lohduttaa se, että näillä näkymin tähän meidän kämppään olisi muuttamassa meille tuttu ja tärkeä ihminen, joten tullaan varmaan vierailemaan täällä enemmän kuin mitä toveri ehkä toivoisi, heh.



Ehkä se suurin haikeuden aiheuttaja on tällä hetkellä ystävät. Tiedän maailmasta löytyvän ihmisiä, jotka muuttavat paikkakunnalta toiselle paljon ahkerammin kuin mä, mutta silti... Mun ystäväpiiri on aina ollut tosi pieni. Yläasteen loppuminen sai aikaan sen, että tuttu kaveriporukka hajaantui. Ehdin käymään kotikaupungissani lukiota vain vuoden, kunnes taas olin muuton edessä ja tuolloin tuli ajankohtaiseksi hankkia kokonaan uusi verkosto ympärille. Siihen verkkoon ei tarttunut kuin pari kalaa, mutta lähinnä siksi, etten tietyllä tapaa sulkeutuneena tyyppinä ole koskaan ollut hyvä antamaan ihmisille mahdollisuuksia. Siirtyminen lukiosta työelämään aiheutti taas saman; ne vähäiset läheiset ystävät, jotka olin saanut, lähtivät kukin omille teilleen. Työelämästä tarttui mukaan onneksi uusia ystäviä työkokemuksen ohella, mutta muutto Jyväskylään tarkoitti vuorostaan sitä, että työporukka jäi taakse. Toki ne parhaimmat toverit kulkee matkassa mukana vaikka kilometrejä olisi välissä vaikka ja kuinka, mutta Jyväskylässä totuin vähän yllättäen siihen, että oon nykyään paljon harvemmin kotona oikeasti yksin. Nyt ollaan TAAS KERRAN siinä pisteessä, että joudun sanomaan heipat. Toki edelleen väitän, ettei ne läheisimmät mihinkään katoa, mutta kyllä se silti tuntuu jotenkin haikealta ja vähän vaikealtakin aloittaa "taas" alusta. Lisäks mä en ole ikinä-koskaan-milloinkaan joutunut oikeasti hakemaan töitä, joten se jo itsessään jännittää todella paljon. Toisaalta odotan innolla sitä, kun pääsen taas jatkamaan the sims 4-videoiden kuvaamista (^__^) ja nauttimaan lenkkeilystä Rymyn kanssa ilman, että takaraivossa koko ajan jyskyttää joku tekemätön oppimistehtävä. Eli tiivistettynä jännän ääressä ollaan ja elellään taas vaihteeksi, huhheijaa. Saas nähdä mitä tulevaisuus tällä kertaa tuo tullessaan.

w/ iina (and rymy)

Hellou -- ja tervetuloa uudelleen nimetyn blogin pariin! Airwaves|Whiptailed muuntautui suhteellisen pitkän mietinnän jälkeen simppelisti muotoon With Iina (& Rymy). Rehellisesti sanottuna oon taistellut tän asian kanssa siitä päivästä lähtien, kun yhdistin Rympän blogin omaani. Koska tein päätöksen yhdistämisestä aika extempore, en ollut ehtinyt miettimään uuden blogin nimeä juuri ollenkaan. Joku asteen verran fiksumpi ja reilusti kärsivällisempi, olisi ehkä ajatellut asiaa ensin, mutta mä en halunnut odottaa blogin avaamista siihen asti kunnes The One lävähtäisi naaman eteen. No, en mä tiedä tuleeko tämäkään olemaan blogin lopullinen nimi (käyn tuulella, kyllähän te jo sen olette älykkäinä tyyppeinä huomanneet), mutta mun oli oikeasti pakko tehdä asialle väliaikaisesti jotain. Alkoi ärsyttämään niin maan hemmetisti. Todennäköisesti tulen muokkailemaan blogin ulkoasua pikkuhiljaa joutessani... taas vaihteeksi, haha.

Eipä tuo muutos mihinkään oleelliseen asiaan tule vaikuttamaan, blogin sisältö pysyy aivan samanlaisena sekametelisoppana kuin tähänkin asti... että sori vaan :D Mä en edelleenkään yritä tunkea blogiani mihinkään tiettyyn kategoriaan, koska se ei vaan oo mun juttu. Ei musta ole lifestyle -bloggariksi, tai miksikään muuksikaan tietyntyyppiseksi bloggaajaksi. Vaikka on mulla toisaalta kieltämättä ikävä the dog and the hedgehog -aikoja; kirjoittaminen oli jollain tapaa miljoonasti helpompaa, kun blogin aihealue oli niin rajattu eikä mun tarvinnut miettiä, että mitähän mahdolliset lukijat mahtavat olla tästä ja tuosta postauksesta mieltä. En mä kyllä varsinaisesti vieläkään tuosta asiasta huolta kanna, onneksi. Ehkä suorituspaineet iskisi, jos mulla olisi lukijoita useampi, mutta oon rehellisesti sanottuna ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen... en mä tätä kuitenkaan työkseni tee  tai edes halua tehdä, vaan ihan omaksi ilokseni :) Tää blogi on alusta asti toiminut jonkinsortin kurkistusreikänä meikäläisen arkeen ja sen arjen ajankohtaisimpiin juttuihin riippumatta siitä, onko mulla lukijoita 1 vai enemmän - tää, kuten mun aikaisemmatkin blogini, ovat alusta asti toimineet ikään kuin muistojen kirjana ja senpä takia ne tuottavat eniten iloa juurikin mulle itselleni. Toki jos ne ilahduttavat välillä muitakin meikäläisen lisäksi, niin hei jes, mahtavaa.

Viime vuonna arkeni ajankohtaisin juttu oli ehdottomasti Cambridge, jonka asioista osaan (ainakin teoriassa) tehdä hieman parempia valintoja ja vaikka painonhallinta (tai sen puute, voi huoh) tulee aina tavalla tai toisella olemaan oleellinen osa arkeani, en kyseistä aiheesta ole vähän aikaan mitään postaillut. Yliopisto vei jotenkin salakavalasti mennessään, eh. Sitä en tiedä, palaanko jossain vaiheessa takaisin valmentajan hellään huomaan, mutta ilmoittelen kyllä, jos niin käy. Tällä hetkellä sydäntä lähellä on bujoilu ja se tietenkin näkyy myös blogissa ja youtubessa niin kauan kuin innostusta riittää.  Hieman säälittää se, ettei tuo koiramaailma ole mulle enää niin uusi ja ihmeellinen, että siitä tulisi kirjoitettua yhtä ahkerasti kuin ennen. Rymyä koskevat postaukset (ne löytyvät muuten jatkossakin WHIPTAILED -tunnisteen alta) ovat jäänet selkeästi vähemmälle, koska meidän yhteinen arki on nykyään niin tylsän tasapaksua, ettei siitä oikein keksi mitään sen ihmeellisempää sanottavaa. Toisin sanoen, mä en yhtään tiedä mistä innostun postailemaan seuraavaksi, mutta aina saa huikata, jos joku tietty aihe kiinnostaisi. Eipä mulla muuta!

maaliskuun maukkaimmat

Helmikuun tavoin maaliskuukin on nähtävästi alkanut tenttikirjallisuuden parissa, yay. Mitä tentteihin tulee, yliopisto ei oo vastannut mun odotuksiani niinkus yhtään. Siis ensinnäkin tämä kyseinen tentti oli neljän hengen ryhmätentti ja tossa viime viikolla mulla oli erityispedagogiikan paritentti. Oon tän ekan vuoden aikana tehnyt tasan kaksi tenttiä yksin, joista ainoastaan toinen oli sellainen pidempi yleinen tentti ja toinen parin tunnin rutistus, jonka feilasin jännityksestä johtuen ihan täysin. Mut ei se mitään, live and learn! Oppimistehtäviä ja ryhmätöitä onkin sitten saanut tehdä enemmän kuin tarpeeksi...

Maaliskuussa törmäsin Viiman emännän luona aivan ihanaan lastenkirjaan, jossa seikkailee ihan selvä vinttis! ♥ Harmikseni en kyllä enää muista kirjan nimeä, joten se täytynee kysyä kaverilta uudestaan, koska tää on ihan selkeästi yksi mun must have in the future -kirjoistani. Sen lisäksi, että vinttikoira, tän kirjan kuvituksessa vaan oli sitä jotain... mut niin, voihan se olla kyl olla ihan vaan se vinttiskin, haha :D

Tässä kuussa tuli ahmittua kuvataidekasvatuksen kirjoja ja vietettyä muutama päivä tiiviisti koneen ääressä. Fiksuna tyttönä olin tottakai jättänyt kuvataidekasvatuksen portfolion tekemisen ihan viime tippaan, koska jostain kumman syystä oletin, ettei se olisi ihan "niin työläs". No, eihän se ehkä olisikaan ollut, ellen olisi viettänyt ikuisuutta valiten ja editoiden kuvia, joita päädyin sitten laittamaan esseenkin sekaan. Aluksihan mua ei oikeastaan pahemmin koko kurssi edes kiinnostanut, mut heti ekan demon jälkeen muuttui mieli... loppujen lopuksi tää oli vuoden paras kurssi. Opin ihan hirveästi uusia juttuja sekä kuvataidekasvatuksesta että itsestäni ja lisäksi löysin sen kadonneen kipinän luoda jotain - ehkä tää kurssi myös salakavalasti vahvisti mun bujoinnostustani. Mut joo, mä sitten innostuin ihan tosissani sen portfolion tekemisen kanssa ja ottaen huomioon, että väkersin koko paketin kolmessa päivässä, olen enemmän kuin tyytyväinen saamaani neloseen.  

Kuviksen portfoliota varten piti tehdä myös pedagoginen valokuvaustehtävä, jonka senkin jätin tyhmänä viimetippaan - osittain kylläkin sen takia, että mun oli tarkoitus käyttää Henkan porukoiden varastossa olevia lelujani, mutta unohdin koko jutun. Sitten pari päivää ennen deadlineä (ja Henkan ollessa tyyliin parin päivän metsäseikkailulla opistoaikaisen kaverinsa kanssa) mä tajusin, että piruvie, enhän mä niitä leluja tähän hätään mitenkään saa; oli pakko keksiä jotain. Jostain syystä olin kaivanut muuton yhteydessä lelulaatikosta noi mun ja Tiian Pokemon-valot ja jättänyt ne olohuonetta piristämään, ja niiden avullahan saikin sitten ihan makean tarinan aikaan :D Omassani Pikachu etsii ystäväänsä eri värisistä paikoista ja kaveri löytyy lopulta juurikin sieltä, mistä Pikachu lähti ystäväänsä etsimään :D

Totta kai Rymykin osallistui valokuvaustehtävään toimimalla rekvisiittana... alkuun koiraparka ei millään meinannut ymmärtää miksi mamma istuu lattialla ja/tai leikkii hänen leluillaan, mutta aikansa kuvaamista häirittyään, se lopulta päätyi sohvalle ottamaan rennosti. Kuten aina.

Samoihin aikoihin keittö näytti aikalailla tältä, koska mun oli aivan pakko saada se portfolio tehtyä, eikä Henkkaa näkynyt kotona juuri ollenkaan töiden takia (niin ja oli se sen muutaman päivän siellä mehtässä kaverinsa kanssa, hulluja kun ovat... siellä se on nytkin, itse asiassa, ja vieläpä yksin... mut sentään nyt on jo vähän lämpimämmät kelit kuin maaliskuussa, hyr). No, yhden päivän myöhässähän sen tehtävän sitten palautin, mutta jessus, yritys oli kyllä kova ja kämppä itki verta sen takia! Palautettuani tehtävän taisin pitää siivouspäivän... siitä on tullut itse asiassa jo tapa. Tentin tai tehtävän palauttamisen jälkeen on aina siivouspäivä! Ihan parasta.

Viima tuli yhtenä iltana hoitoon pariksi tunniksi ja käänsi veistä haavassa... tottahan toki ystäväni koira on niin fiksu, että se osaa mennä tuonne Rymyn sadan euron petiin - mihin Rymy ei itse osaa mennä, argh! ;D No, okei, edelleenkin: Rymy on sen verran iso ja tuo suuaukon reuna ottaa vissiin ikävästi selkään, joten epäilen, että siksi Rympylä ei tuonne osaa mennä ilman apua. Senhän täytyy aina päästä kierimään hetken aikaa ennen kuin voi asettua paikoilleen. Jos toi suuaukko olisi vaan ihan pikkasen löysempi, huoh.

Meidän autopaikan vieressä on tyhjä kohta. Tai siinä pitäisi olla tyhjä kohta, koska siinä ei ole autopaikkaa, mutta lähestulkoon joka päivä siihen kuitenkin joku auto ilmestyy - naapureiden vieraat käyttävät sitä vieraspaikkana. Meidän autopaikka on vissiin ollut tyhjillään pidempään, sillä monet käyttivät alkuunsa meidänkin paikkaa... jolloin Henkka jätti eräänkin kerran oman autonsa toisen auton perään poikittain ja jätti peräänsä lapun, jossa pyysi soittamaan kun voi tulla siirtämään autoa :D Saattoi olla mun ideani, ahahaha. Anyway. Tossa talvella meidän viereisen paikan vakkarivieras koki yhtenä aamuna mukavan yllätyksen, kun auto olikin valunut eteenpäin - kuvasta se on vähän vaikea nähdä, mutta tuo vasen takarengas on siis kokonaan ilmassa. Onneksi auto oli pysähtynyt tohon puuhun eikä ollut valahtanut alapuolella olevalle parkkipaikalle... Voi olla, että tää juttu hieman huvitti mua, koska TOSSA EI OLE AUTOPAIKKAA GODDAMMIT JA TÄSSÄ SAATTAA OLLA YKSI SYY SIIHEN MIKSI EI. Hetkeen ei auto enää tuohon meidän viereen ilmestynyt - tai siis ei ennen kuin jäät suli... mutta no, niin kauan kuin noi tyypit jättävät autonsa muualle kuin meidän paikalle, niin ehkä mä voin elää tän asian kanssa. Henkan mukaan voisi kuvitella, että meillä on kaksi autopaikkaa... pöh. 

Siinäpä maaliskuun sisältö tälleen tiivistettynä. En voi kuin nauraa sille, miten tasapaksua ja tylsää meidän arki on, haha.

helmikuun helmet

Helmikuussa mä luin muun muassa lastenkirjallisuuden tenttiin. Käytiin Rympän kanssa Viiman luona, mikä on Rympästä tosi kivaa, koska siellä tyyppi saa olla sängyssä. Viima tuli meille hoitoon yhtenä iltana ja rauhoittui niin lutuisena Rymyn viekkuun nukkumaan, että mun sydän meinasi pakahtua. Käytiin myös moikkaamassa Seraa ja Myytiä, nyt on tosin taas jo ihan kauhea ikävä koko tota poppoota ♥ Helmikuu oli siitä extrakiva (not!) kuukausi, että se jo kesällä alkanut remppa huipentui sitten sisällä talossa tehtäviin jutskiin. Meillä oli hävyttömän monta kertaa ns. avoimet ovet, kun eivät remppamiehet osanneet tarkistaa lähtiessään, että saivatko oven lukkoon - ei edes sen jälkeen, kun asiasta heille mainitsin. Kahdesti. Lopulta Henkka soitti työnjohtajalle/valvojalle/mikälie ja seuraavana päivänä olikin muuten kiva tulla kotiin, kun vessapytty oli liimattu, eikä sitä saanut käyttää... no, onneksi alakerrasta tosiaan löytyy sellainen kämäinen paperiton-saippuaton-pyyhkeetön pieni koppero, yh. Samoihin aikoihin kämpässä oli myös hetkittäin hippasen kylmä, koska remppaajat ottivat noista tuuletusaukoista suojat pois ja jättivät sitten ties miten pitkäksi aikaa nuo tuolleen ammolleen... huoh. Lopulta sitten kysäisin, että mitähän noille meinaavat tehdä ja asia korjaantui, mutta kyllä mä siinä jonkun aikaa mietin, että mitähän tässä tuleman pitää... Tehtiin yhtenä päivänä ihan töööööörkeän hyvää kasvispitsaa, mutta en yhtään enää muista mistä ohjeen nappasin, argh! Onneksi nyt on tuo bujo, mihin saa kaiken niin kätevästi kirjattua ylös, ettei tällasia vahinkoja juurikaan enää käy. Liikuntakasvatuksen tunneilla oli yllättävän kivaa; varsinkin tuon teltan kanssa leikkiminen oli aika jees, haha. Kuvista päätellen meiän helmikuu oli suhteellisen tylsä, mutta sellastahan se meiän elämä muutoinkin on, joten mitä sitä turhaan valehtelemaan :D Täytyy yrittää saada noi seuraavat "osat" pikkasen reippaammin ulos, ei vaan oikein meinaa kännykkä ja tietokone nyt jostain syystä tehdä yhteistyötä... Anyways, ei muuta kuin hyvää sunnuntaita itse kullekin säädylle! :)

tammikuu tiivistettynä

TAMMIKUUSSA meidän taloudessa muun muassa löhöttiin, luettiin pariin tenttiin (joista toista en sitten tehnytkään, koska päädyin paria päivää ennen palautuspäivää kyhäämään kasaan tentin sijasta oppimistehtävän) ja vietettiin ikäkriisiä... täytin loppukuusta nimittäin 30 vuotta, ai kauhee. Kuvataidekasvatuksen kurssi alkoi ja päätyi kaikista ennakkoluuloistani huolimatta olemaan yksi parhaimmista kursseista tähän asti, I don't know what happened. Viima vieraili meillä ahkerasti - ja me käytiin Viiman luona! Kesällä alkanut putkiremppa alkoi oikeasti ärsyttämään, koska jostain syystä nää remppamiehet eivät osanneet lukita ulko-ovea perässään - pyynnöistä huolimatta. Jännitti joka päivä tulla kotiin, vaikka olinkin aidannut Rympän olkkariin... Varkaitahan moinen aita ei olisi estänyt. Mun kerran käytetyissä haalareissani on tällä hetkellä tasan kaksi merkkiä; jo yliopistoon tullessa mulla oli tiedossa merkit, jotka ehdottomasti tahdon eli siis ainejärjestöni merkki (jonka taisin ostaa ekalla viikolla?) ja tietenkin prätkähiiriin liittyvä - jälkimmäisen näistä ystäväni bongasi ja osti mulle, olen niiiiiin onnellinen ♥ Käytiin yhtenä aivan ihanana talvipäivänänä kiertämässä Laajavuoren luontopolku, joka tosiaan sijaitsee tuossa ihan meidän naapurissa ja oli kyllä huippukivaa. Nautittiin muutenkin ihanista talvipäivistä ja Henkan pyynnöstä etsittiin lähettyviltä eräs luola, jota ei oltu koskaan ennen huomattu, mutta jonka ohi oltiin menty useasti!! Siinäpä ne kuvaamisen arvoiset jutskat sitten olivatkin, seuraavaksi tiedossa helmikuun helmet :D