minä, varhaiskasvatuksen opettaja

Pari julkaisua sitten mä kerroin, että sain vihdoin ja viimein kanditutkintoni kasaan kolmen vuoden opiskelemisen jälkeen. Silloin kerroin myös laittavani työhakemukset menemään ja kuinka jännittävältä koko homma tuntui, koska mä en tuossa vaiheessa ollut ikinä varsinaisesti hakenut töitä. Kun mä aloitin lukion jälkeen ryhmiksessä about kymmenisen vuotta sitten, mua oli pyydetty sinne sijaiseksi - ja sille tielle tosiaan jäin. En ole ikinä hakenut töitä, käynyt haastattelussa tai edes kirjoittanut ansioluetteloa. Joten joo, kyllä mua jännitti ihan pirusti, kun tuossa alkukesästä kävin parissa työhaastattelussa. Jouduin heti välittömästi tosi ison valinnan eteen: vastaanottaisinko vuoden sijaisuuden vai odottaisinko kesän loppuun toisen haun tuloksia? Sain pari päivää aikaa miettiä asiaa eli käytännössä mun piti päättää kuuntelisinko päätä vai sydäntä, niin sanotusti. Järki sanoi, että ota nyt hyvänen aika se sijaisuus, ettehän te muuten pärjää taloudellisesti, mutta kanssaeläjän lisäksi tunne sanoi, että sä kyllä voit odottaa, ei maailma kaadu siihen vaikket sitä paikkaa saisikaan - ja eihän sitä voi tietää. Tunne sanoi myös, että kyllä sä saat sen, usko pois, mutta vastavalmistuneena en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja.

Mä tein päätöksen oikeastaan vasta puhelimessa -- ja puhelimen suljettuani purskahdin välittömästi itkuun.  Olin juuri ilmoittanut erään päiväkodin johtajalle, etten ottaisi sijaisuutta vastaan ja se itku oli helpotuksen itku - musta tuntui, että tein oikean ratkaisun. Hetkeä myöhemmin olin purskahtaa uudestaan itkuun, kun toisesta päiväkodista (johon en ollut edes hakenut) soitettiin ja tarjottiin vuoden sijaisuutta, josta kieltäydyin, mutta lupasin palata asiaan myöhemmin, jos en saisi tätä hakemaani paikkaa. Koko kesän mulla on ollut sellainen tunne, että mä saan sen työpaikan. Oon aina aloittanut lauseen "sit kun mun työt alkaa" korjatakseni sen sitten muotoon "niiiiin siis jos saan sen työpaikan". Oon niin kiitollinen niistä kommenteista ja viesteistä, joita asian tiimoilta sain muun muassa entisiltä opiskelutovereilta, koska ne oikeasti auttoivat mua tässä valinnassa. Kaikista eniten mun päätöksen vaikutti kuitenkin toi mun kanssaeläjä. Se hetki, kun toinen sanoi, että sä saat tehdä sen päätöksen mikä susta tuntuu oikealta -- ja kun pystyi luottamaan niihin sanoihin ja siihen, ettei jälkikäteen sitten tule mitään syytöksiä tai jossittelua, jos en sitä paikkaa saa. Tiesin, että saisin selville lopputuloksen vasta heinäkuun lopussa ja että työt alkaisi elokuun puolessa välissä. Hetkittäin koin kyllä katumusta ja epäilyksen tunteita, vaikka tavallaan uskoin koko ajan aloittavani työt elokuun puolessa välissä.

Toisin kuitenkin kävi. Mä aloitin maanantaina. Mä en oikein osaa kuvailla tätä tunnetta just nyt. Mä oon samaan aikaan niiiin helpottunut ja onnellinen sekä niiiin shokissa ja kauhuissani, että huhheijaa. Toki mulla on kuuden kuukauden koeaika, eikä kukaan voi tietää mitä minä tai työpaikka ollaan tuon koeajan jälkeen mieltä, mutta tällä hetkellä on kaikesta huolimatta tosi positiivinen olo. Joo, kyllä, oon ollut päiväkodissa töissä vuosikausia, mutta aivan erilaisessa roolissa. Joo, kyllä, oon tehnyt iltoja ja ollut vastuussa pienistä ihmisistä, mutta mulla ei kuitenkaan ole samalla tavalla ollut sitä pedagogista vastuuta tai osaamista. Kaiken mitä töissä opin, mä opin katsomalla muita, koska eihän kukaan varsinaisesti tullut mulle ikinä sanomaan, että hei, tää ja tuo tilanne kannattaisi hoitaa näin ja noin. Mikä on sinänsä harmi, lasten kannalta, mutta onneksi mä koen aina olleeni ihan suht hyvä työssäni. Tai no, kerran kun en antanut lapsen laittaa mun rakentamaan valkoiseen legotorniin erivärisiä legoja niin hetken epäilin itseäni. Mutta, toisaalta, lapsella oli oma torninsa, joten kai tuokin tilanne voidaan nähdä pedagogisena oppimistilanteena, eiku. Kaikista suurin juttu on ollut tietenkin kaikki ne jutut joita ei yliopistossa opetettu -- ja niitä on paljon! 

Ei nimittäin löydy varhaiskasvatuksen käsikirjasta yksityiskohtaista infoa siitä miten vuosisuunnitelma tulee oikeasti täyttää ja mihin mennessä se pitää palauttaa ja mihin, miten ruokatilaukset tehdään, mitä kaikkea aloituskeskustelussa tulee konkreettisesti käydä läpi tai mistä mikäkin lomake sitten loppujen lopuksi löytyy. Kaikki noi käytännön jutut otetaan toivottavasti haltuun tässä lähiviikkoina kun saan oman tiimin tuekseni, sillä hemskuukkeli sentään, mä olen nyt varhaiskasvatuksen opettaja! Ihan oikeasti, virallisesti. Mulla on oma ryhmä ja oma tiimi. Tänään istuin koulutuksessa, johon merkkasin oman nimeni ja yksikköni jälkeen kirjaimet LTO ja tuntuihan se aika pirun hyvältä. Muutama vuosi siinä meni, mutta ---- #ididit.

uusi tutkinto & uusi koti

I H A N  K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N T Ä !!!! Nyt ollaan nimittäin siinä pisteessä, että ne uhkaavasti roikkumaan jääneet tehtävät ovat kaikki historiaa ja kasvatustieteen kandidaatin tutkinto on vihdoin ja viimein kasassa. Sain eilen tietää, että viimeinenkin tehtävä oli arvioitu ja samaan syssyyn tutkintohakemukseni hyväksytty, joten nyt sitten odottelen virallisia papereita. Työhakemukset laitan joka tapauksessa matkaan tulevina viikkoina ja jännittää muuten edelleen ihan älyttömän paljon koko prosessi. Kävin jokunen aika sitten heittämässä heipat Jyväskylän yliopistolle... tämä siis siksi, etten päässyt Mikkelistä käsin kirjautumaan syystä tai toisesta omaan kotihakemistooni VPN-yhteydestä huolimatta, joten kävin sitten Ruusupuistossa deletoimassa kaikki kandidaatintutkielmaan liittyvät aineistot ynnä muut tiedostot. Tuntui jotenkin haikealta poistella kaikki vanhat ja tarpeettomat kurssimatskut u-asemalta... tai ehkä se tuntui pikemminkin jotenkin yllättävän lopulliselta. En ole tällä erää jatkamassa maisteriksi asti, joten näillä näkymin en tule enää vierailemaan kampuksella. Se taas on sinänsä haikeaa, koska mä todellakin rakastan tuota kampusaluetta niin paljon.

No mutta, tänään mun oli - ja on - itse asiassa tarkoitus jakaa parit kuvat meidän uudesta kodista. Kuten todistusaineistosta voi päätellä (ja kuten olen ennenkin sanonut kerran tai kaksi), ei musta mitään sisustusbloggaaja saa tekemälläkään, mutta ei se mitään. Mä vaan haluan näyttää teille miltä täällä nyt näyttää. Sitä paitsi musta on aina jälkikäteen ihana palata vanhoihin "sisustuskuviin" ja vertailla niitä toisiinsa. On aina hauska nähdä miten oma maku muuttuu ja kehittyy... tai toisaalta miten se nähtävästi ei sen paremmin muutu kuin kehitykään, haha.

Näpyttelen tätä postausta tällä hetkellä meidän suht valmiissa työhuoneessa, jee! Jyväskylän kämpässähän meidän työpöydät olivat pakon sanelemina eri huoneissa - toisin kuin sitä edeltävässä kämpässä. Mulle oli äärimmäisen tärkeää, että tässä uudessa kämpässä olisi työhuone, jotta saataisiin työpöytäkompleksi taas kasaan. Myös vieraiden majoitus tulee olemaan jatkossa helpompaa, sillä tänne mahtuu työpöydän viereen mainiosti ilmapatja ja ovenkin saa tarvittaessa kiinni, ettei Rymy kömmi yöllä vieraiden viereen. 

Myönnän, että tässä kämpässä muun muassa keittiö vaatisi pienen pintaremontin ja ehkä vähän muitakin apuja, mutta annan tämän anteeksi ihan vain siksi, ettei kahdessa edellisessä kämpässä ruokapöytä ole mahtunut keittiöön. Nyt mahtuu, wuhuu! Kaikista käytännöllisin tai kaunein tuo nykyinen keittiö ei ole, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska tämäkään kämppä ei ole se meidän ns. loppuelämän koti. Sitä aletaan etsimään siinä vaiheessa jos ja kun mä saan vakinaisen työpaikan. En edelleenkään aja autoa, tai halua ajaa autoa, joten meillä on toiveena, että se loppuelämän koti löytyy sitten joko läheltä mun työpaikkaa tai vähintään paikallisliikenneyhteyksien varrelta.

Meidän makuuhuone on melko spartalainen, mutta itse tykkään sen askeettisuudesta kovasti. Oon muutenkin pyrkinyt vähentämään kaikkea turhaa sälää ihan jo siksi, että siivoaminen on miljoonasti helpompaa ilman pölyäkerääviä turhakkeita. Asiaan liittyen... oon itse asiassa pitkään kriiseillyt päiväpeiton kanssa. Toisten blogeissa vilahtelee vähän väliä aivan ihania makkareita muhkeine peittoineen ja tyynyineen ja nättine päiväpeittoineen ja mäkin halusin sellaset. Toisaalta mä myös ajattelin, että siis tottakai pitää olla päiväpeitto, jotta sänkyyn ei mene kaikkea roskaa! Mut sitten iski ahaa-elämys ja tajusin, että enhän mä tuolla makkarissa pystyisi yöllä sitä peittoa kuitenkaan säilyttämään ja sitten sitä pitäisi roudata sinne ja tänne joka ilta. Eli todennäköisesti se vaan keräisi pölyä jossain nurkassa, koska kumpikaan meistä ei koskaan saisi aikaiseksi pedata sänkyä... päätin siis, että seuraavaksi hankin meille jotkut omaa silmää miellyttävät pussilakanat ja that's that. Anyways, sängyn oikealla puolella on liukuovellinen kaapisto, josta löytyy petivaatteita, mun henkaria vaativat vaatteet sekä kaikki Henkan vaatteet. Koska makkari on pieni, vaatteet vaihdetaan usein kylppärissä tai kylppärin edessä ja vaikka se saattaa kuulostaa vähän hassulta, tää on ollut tosi hyvä ratkaisu. Mä en - ainakaan vielä - herää aamuisin tukkoisen nenän kanssa ja väitän, että osasyy on se, kun makkarissa ei enää pöllytetä vaatteita samalla tavalla kuin edellisessä kämpässä. Edellisessä kämpässä Rympän peti oli makkarissa ja lisäksi pyykkiteline oli usein ihan makkarin oven edessä, joten ei sinänsä ihme, että se veti pölyä sisäänsä kuin mikäkin musta aukko...

Multa on nyt monesti kysytty, että joko uusi koti tuntuu kodilta. Vastaus on "joo ja ei", sillä etenkin olohuone vaatii ehdottomasti jotain... ehkä maton ja jonkun kivan sohvapöydän? Ongelma on siis se, että mä en oikein tiedä minkälaisen maton tai sohvapöydän haluan, mutta mä luotan siihen, että mä törmään niihin vielä. En myöskään ihan hirveästi pidä siitä, että telkkari on taas kerran ikkunan edessä, mutta Henkka osti meille sen verran ison sohvan, etten nyt ainakaan äkkiseltään keksi mitään fiksumpaa järjestystä. Eikä muuten haittaa, sillä me mahdutaan vihdoinkin ottamaan päikkärit ilman, että tarvitsee taistella paremmasta lepopaikasta. Luksusta! Tiedän kokemuksesta, että heti kun olen tyytyväinen olohuoneeseen, kämppä alkaa tuntumaan entistä enemmän kodilta.

Niin ja siis, onhan tässä olohuoneessa hyviäkin puolia, jos ei huomioida tuota rumaa muovimattoa tai katossa roikkuvaa kattokruunua, jonka sattuneesta syystä rajasin tällä erää kuvan ulkopuolelle, kröhöm. Hyvää on esimerkiksi se, että tää on iso! Joka muuton yhteydessä mä ensin kiroan noita kirjoja, tai lähinnä niiden määrää - ja Henkkahan kiroaa luonnollisesti kahta kauheammin, varsinkin siinä vaiheessa, kun on aika kantaa noita laatikoita paikasta toiseen... Mutta kyllä se vaan niin on, että mun kohdalla kämppä tuntuu heti enemmän kodilta kun kirjahyllyt ovat paikoillaan ja kirjat järjestetty. Jostain syystä mulle on tärkeää, että kirjahyllyt ovat nimenomaan olkkarissa työhuoneen sijaan, enkä oikein tiedä miksi. Täytyy ehkä kokeilla joskus siirtää ne työhuoneeseen, hmm. Mutta anyways, kyllä tää alun hankaluuksien jälkeen alkaa pikkuhiljaa kodilta näyttämään ja tuntumaan, ♥.

haaveena lastentarhanopettaja vol 3

HAAVEENA LASTENTARHANOPETTAJA on sekä otsikkona että tunnisteena taas kerran ajankohtainen, sillä vaikka kyseinen haave on tutkinnon kannalta täyttymässä tuossa toukokuussa (ai mitkä roikkumaan jääneet kurssisuoritukset, täh?), puuttuu meikäläiseltä tällä hetkellä se työpaikka, jossa kyseisestä haavetta pääsisi oikeasti toteuttamaan. Tosin enäähän ei puhuta lastentarhanopettajista vaan olen valmistumassa Jyväskylän yliopistosta varhaiskasvatuksen opettajaksi, mutta ehkä mä en nyt just tällä hetkellä anna tuon vanhentuneen tunnisteen haitata itseäni... ehkä. Mä itse koen tän muutoksen tosi hienona ja suurena juttuna ja voin lyhyesti kertoa miksi; kun nimittäin sain kuulla tästä muutoksesta, pistin isälleni innoissani viestiä, jossa kerroin ettei musta tulekaan lastentarhanopettajaa vaan varhaiskasvatuksen opettaja ja iskän vastaus oli wau, sehän kuulostaa vakavasti otettavalta. Se kiteytti täydellisesti juuri sen, miksi tätä muutosta tarvittiin. Työnkuvien selkiyttäminen on musta loistava juttu, mutta tärkeämmäksi mä koen sen, että ollaan puhekielessä siirtymässä pois "lastentarhoista". Mua ei haittaa ollenkaan olla päiväkodin opettaja tai ryhmiksen opettaja, mutta en mä kyllä halua minkään tarhan opettaja olla. Päiväkodin tätikin vielä menee, jos pakko on, mutta tarhan täti ei vaan yhtään nappaa... Ja ei, mulla ei ole mitään pätevää selitystä siihen miksi Rymppä valikoitui tän postauksen kuvituskuviin. Paitsi ehkä se, että mun kännykän kamera on täynnä Rymyn kuvia, joten tää tuntui loogiselta tavalta saada ne tänne blogiin talteen, haha.

Joka tapauksessa, seuraava askel onkin sitten työpaikan metsästys. Irtisanouduin vanhasta tarhasta aikalailla vuosi sitten, koska kahden vuoden opintovapaa oli tullut tiensä päätökseen, enkä mitenkään olisi pystynyt autottomana (ja ajamattomana) käymään töissä toisella paikkakunnalla ja samalla keskittymään opintoihini. Lisäksi oli otettava Rymy huomioon, sillä käytännön syistä Henkka viettää päivävuorojensa välissä viikottain aina yhden yön siskoni luona, jonka jälkeen hänellä on vuorostaan kaksi 12h yövuoroa putkeen. Siihen kun vielä lisää ennakoimattomat työvuorojen venymiset, automatkat ja nukkumiset, ei Henkalla usein jää paljoa aikaa kotona käytettäväksi. Esimerkiksi viime sunnuntaina Henkka saapui kahden päivävuoron jälkeen kotiin iltakymmenen maissa ja lähti maanantaina jo klo 14.00 ajelemaan kohti Mikkeliä kun työvuoro alkoikin poikkeuksellisesti klo 16.00 eikä iltakahdeksalta kuten normaalisti. Toki tällä kertaa Henkka ei lähtenyt heti perään toiseen yövuoroon ja tästä johtuen seuraava työvuoro on vasta sunnuntaina. Silti, jos mä vielä olisin käynyt opintojen ohella töissä toisella paikkakunnalla, olisi Rymy saanut käytännössä pyörittää useasti yksinään taloutta ja Rymystä suunnitelma oli sanalla sanottuna pasketta - oli tehtävä päätös ja me päätettiin, että silloin oli aika jättää lopulliset hyvästit vanhalle kotipaikkakunnalle. 

Olo on tällä hetkellä aikalailla sama kuin kolme vuotta sitten kesäkuussa. Taas kerran me päätettiin jättää hyvästit ja kääntää nokka kohti jotain vielä uudempaa ja tuntemattomampaa. Ensimmäinen päivä toukokuuta meidän miniperhe nimittäin heräilee Jyväskylän sijaan Mikkelissä, iiks! Itsellä on tosi kaksijakoiset fiilikset asian suhteen, sillä mä ihan oikeasti pidän Jyväskylästä valtavasti ja näen itseni opiskelemassa maisteriksi ja muutenkin asumassa täällä. Toisaalta me ollaan viimeiset melkein 10 vuotta eletty sillä sitten kun -asenteella ja nyt vihdoinkin oltaisiin siinä kun-vaiheessa. Meillä saattaisi vihdoinkin olla mahdollisuus hankkia oma asunto ja rakentaa yhteistä elämää ilman sitä ikuista jossittelua. Ja vaikka tää vaihtoehto kiinnostaa itseänikin tällä hetkellä enemmän kuin mahdollinen jatko-opiskelu, olo on silti tosi haikea. Varsinkin kun Mikkeli on itselleni paikkana täysin vieras. Jyväskylään muutosta haaveilin salaa jo lukiossa ja elättelin toiveita, että joskus pääsisin tänne opiskelemaan eli vaikka tänne muuttaminen jännitti, se oli tavallaan silti toiveiden täyttymys. Vähän yllättäen mua lohduttaa se, että näillä näkymin tähän meidän kämppään olisi muuttamassa meille tuttu ja tärkeä ihminen, joten tullaan varmaan vierailemaan täällä enemmän kuin mitä toveri ehkä toivoisi, heh.



Ehkä se suurin haikeuden aiheuttaja on tällä hetkellä ystävät. Tiedän maailmasta löytyvän ihmisiä, jotka muuttavat paikkakunnalta toiselle paljon ahkerammin kuin mä, mutta silti... Mun ystäväpiiri on aina ollut tosi pieni. Yläasteen loppuminen sai aikaan sen, että tuttu kaveriporukka hajaantui. Ehdin käymään kotikaupungissani lukiota vain vuoden, kunnes taas olin muuton edessä ja tuolloin tuli ajankohtaiseksi hankkia kokonaan uusi verkosto ympärille. Siihen verkkoon ei tarttunut kuin pari kalaa, mutta lähinnä siksi, etten tietyllä tapaa sulkeutuneena tyyppinä ole koskaan ollut hyvä antamaan ihmisille mahdollisuuksia. Siirtyminen lukiosta työelämään aiheutti taas saman; ne vähäiset läheiset ystävät, jotka olin saanut, lähtivät kukin omille teilleen. Työelämästä tarttui mukaan onneksi uusia ystäviä työkokemuksen ohella, mutta muutto Jyväskylään tarkoitti vuorostaan sitä, että työporukka jäi taakse. Toki ne parhaimmat toverit kulkee matkassa mukana vaikka kilometrejä olisi välissä vaikka ja kuinka, mutta Jyväskylässä totuin vähän yllättäen siihen, että oon nykyään paljon harvemmin kotona oikeasti yksin. Nyt ollaan TAAS KERRAN siinä pisteessä, että joudun sanomaan heipat. Toki edelleen väitän, ettei ne läheisimmät mihinkään katoa, mutta kyllä se silti tuntuu jotenkin haikealta ja vähän vaikealtakin aloittaa "taas" alusta. Lisäks mä en ole ikinä-koskaan-milloinkaan joutunut oikeasti hakemaan töitä, joten se jo itsessään jännittää todella paljon. Toisaalta odotan innolla sitä, kun pääsen taas jatkamaan the sims 4-videoiden kuvaamista (^__^) ja nauttimaan lenkkeilystä Rymyn kanssa ilman, että takaraivossa koko ajan jyskyttää joku tekemätön oppimistehtävä. Eli tiivistettynä jännän ääressä ollaan ja elellään taas vaihteeksi, huhheijaa. Saas nähdä mitä tulevaisuus tällä kertaa tuo tullessaan.

sisään, ulos

Odotan suurella innolla opiskelun alkamista, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tätä naisimmeistä pelottaisi ihan törkeästi. Ajatus tästä kämpästä luopumisesta tuntuu suoraan sanottuna raastavalta, koska mä olin tosissani ehtinyt tottumaan ajatukseen tulevaisuudesta tässä kämpässä, juuri tämän tietyn ihmisen kanssa. Täällä mä kuvittelin kasvattavani lapseni, sitten joskus.

Näin siis siitäkin huolimatta, että olen lähestulkoon 100% varma, että just tätä me kaivataan; muutosta. Jotain uutta. Oon kai ollut sitä mieltä jo pitkään, mutta en ole osannut tehdä asialle mitään. Joko en tahtonut tunnistaa ongelmaa tai sitten en yksinkertaisesti halunnut sitä myöntää, en tiedä. Nyt vasta kun päätös siirtyä eteenpäin on yhdessä tehty, musta tuntuu kuin jonkinlainen paino olisi pudonnut harteilta. Toki uusia painoja tulee varmasti, uusia huolia ja murheita ja stressinpoikasia, mutta tällä hetkellä ja tässä tilanteessa, tämä ratkaisu vaan tuntuu oikealta. Tulkoon niitä huolia ja murheita, kun vaan tulisi uusia iloja ja ihmisiäkin!

En mä ole tainnut koskaan kunnon kaupunkilainen ollakaan, mutta viimeisen 10 vuoden aikana musta on tullut... no, kaikkea muuta. Mun on pakko päästä pois täältä ja tästä kuplasta, mun on pakko nähdä mitä muuta on olemassa ja ennen kaikkea, mä haluan oppia. Mä haluan oppia käyttämään paikallisliikennettä sekä asioimaan yhdessä sun toisessakin puljussa ilman, että häpeän kuollakseni omia tyhmiä kysymyksiäni ja tietämättömyyttäni. Tottakai mä kysyn tyhmiä ja muille itsestäänselviä asioita, koska mä en ole ikinä joutunut niitä asioita opettelemaan. En ole joutunut, enkä ole tahtonut, koska jostain syystä se kaikki pelotti liikaa. Ja hei, 18-vuotiaana lukio oli yksiötäni vastapäätä ja mitä taasen kauppaan tulee, se on aina ollut kävelymatkan päässä, kuten kaikki muutkin palvelut. En mä varmaan ikinä tule aikuistumaan, mut jonkunlainen henkinen kypsyminen tässä on vissiinkin käynyt, hahah. Ja mä haluan sen ammatin, edelleen.

Se mikä mua jännittää tällä hetkellä ehkä eniten on kuitenkin mun oma ikäni. En tiedä miksi se alkoi huolettamaan tälleen yhtäkkiä. Ehkä siksi, että lähestulkoon kaikki tänä vuonna opiskelunsa aloittavat lto-fuksit, joihin facessa on tullut törmättyä, tuntuvat tulevan suoraan lukiosta tai vastaavasta. No, eihän se ihan niin mene, mutta minkäs ihminen tunteilleen mahtaa. Pelottaa jo etukäteen, etten pääse sisään tähän uuteen ja ihmeelliseen sosiaaliseen maailmaan, koska en ole lähtökohtaisesti samassa tilanteessa.

Pelkäämisen ja stressaamisen sijaan yritän kovasti vakuutella itselleni, että eiköhän meikäläisen melkein kymmenen vuoden työurasta just nimenomaan tältä alalta ole kuitenkin mahdollisesti aika paljon enemmän hyötyä kuin haittaa? Haittaakin varmasti joltain osin, sitä kun on ehtinyt kangistumaan tiettyihin kaavoihin ja hieman kyyniköitymäänkin, mutta toisaalta - senhän takia mä niin kovasti tahdoin nyt lähteä opiskelemaan. En toki toiminut lastentarhanopettajana, mutta en siltikään kokenut olevani enää sellainen varhaiskasvattaja kuin mitä tahtoisin olla, tai edes mitä jossain vaiheessa koin olevani. Ehkä tästä on kuitenkin enemmän etua mulle kuin mitään muuta. Anyways, jännittää niin paljon, etten saa öisin unta. Missähän vaiheessa tää fiilis alkaa tasaantumaan, kysynpähän vaan?! :D

omat opiskelumenetelmäni & vakava 2015

Löysin luonnoksista tekstin, joka mun piti julkaista jo viime vuonna, mutta jonka vaan yksinkertaisesti unohdin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan? En tiedä, mutta tässä olisi silti: meikäläisen VAKAVA-opiskelutekniikka vuonna 2015.

Taustatietona kerrottakoon: vaikka olen melkolailla aina suoriutunut kokeista suht hyvin arvosanoin (okei, jos ei oteta lukuun matikkaa, kemiaa tai fysiikkaa tai mitään missä tarvitsee laskea/hahmottaa kuvioita), opiskelumenetelmäni ovat aina olleet... no, ei ainakaan järjestelmällisiä tai tehokkaita. Ehkä enemmänkin kyseenalaisia. Ala-asteelta asti olen turvautunut enemmän ulkoaoppimiseen ja viime hetken paniikkipänttäämiseen. Ylioppilaskirjoitusten reaaliaineisiin luin kylpyammeessa maaten, muutaman päivän ennen koetta ja siinäpä se. Äidinkielestä tuli L, Englannista ja elämänkatsomustiedosta E (englanti harmittaa vieläkin, olisi tullut L jos olisin saanut 3 pistettä enemmän!) , psykologiasta M ja Ruotsista B.

Vasta VAKAVA-aineistoa ensikertaa silmäillessäni ymmärsin - ja tiedostin sen faktan, ettei tällä kertaa omalla kohdallani se perinteinen pänttääminen tulisi kysymykseenkään. Ensimmäistä kertaa ikinä yritin hahmotella itselleni edes jonkunlaista lukuaikataulua ja tavotteita.

Päätin, etten tekisi aikataulusta liian tiukkaa, vaan että sallisin itselleni tauot ja antaisin anteeksi ne hetket ja päivät kun lukeminen ei onnistu; kun ei vaan huvita. Tahdoin varmistaa sen, ettei aikatauluani haittaisi yllättävät menot ja/tai muutokset, vieraat tai kyläilyt. Ja päätin myös sen, etten lukisi liikaa kerralla, vaikka olisikin sellainen "hyvä flow" päällä - luetun pitää antaa ns. muhia! Vihdoin ja viimein käsitin, että sisäistääkseni asiat, minun pitää ensinnäkin

a) lukea kunnolla ajatuksen kanssa -- mieluiten ääneen, koska sillä tavoin sisäistän asiat helpommin
b) selittää itselle JA toiselle asioita omin sanoin esim. keksimällä esimerkkejä sekä
c) piirtää käsitekarttoja!

ALOITIN lukemalla aineiston läpi kertaalleen. Ensimmäisellä kerralla en niinkään pyrkinyt ymmärtämään tai sisäistämään kaikkea vaan lähinnä vain luin tekstin läpi.

Tämän jälkeen luin aineiston läpi uudestaan ja samalla kirjoitin todella LAAJAT MUISTIINPANOT eli periaatteessa melkein kaiken lyhennettynä ja/tai omin sanoin - tämä siksi, että aineisto oli minulla tabletilla. Mukavasti täyttyi iso vihko tässä hommassa. Kirjoitin myös kaikki aineiston lopussa olleet käsitteet vihkoon, sieltä niitä oli paljon helpompi opiskelun lomassa tarkistaa kuin koneelta/tabletilta.

Otin käyttöön VÄRIKOODIT, joskin käytin vain neljää väriä. Erottelin artikkelit toisistaan post-it tyyppisillä pienillä värillisillä tarralapuilla, joiden nimeä en nyt saa päähäni, ja pyrin aina käyttämään tarralapun väristä alleviivaustussia kyseisen artikkelin kohdalla. Tein tietoisen valinnan ja päätin käyttää alleviivaus/yliviivaustusseja säästeliäästi, koska olen aina ennen sortunut tussaamaan aivan liikaa sanoja ja informaatiota. Joskus vähemmän on enemmän, ihan oikeasti.

KOLMANNELLA KERRALLA aloitin taas lukemisen järjestelmällisesti alusta ja tein samalla pelkästään ajatuskarttoja (mind-mappeja, miellekarttoja, miksi niitä nyt haluaakin kutsua) jokaisesta artikkelista ja luvusta erikseen, sekä asioista jotka koin tärkeiksi (esim. sosialidemokraattinen polkuriippuvuus vs ylikansallinen liberalismi). Rakensin ajatuskarttani ydinkäsitteiden ympärille aloittaen keskeltä paperia ja viivoin asioita yhdistelemällä, mutta kokeessa tajusin, että minun olisi kannattanut sen sijaan aloittaa aina paperin yläosasta ja kirjata asioita ylhäältä alaspäin, vähän niinkuin listamaisessa muodossa. Olen nähtävästi sen verran visuaalinen ihminen, että nytkin muistin täsmälleen mihin kohtaan olin jonkin asian kirjoittanut, mutten enää muistanutkaan minkä käsitteen yhteyteen sen olin kirjoittanut, koska ydinkäsitteet olivatkin sen verran epäloogisessa järjestyksessä. Esim mikro-, meso-, ekso-, makro- ja kronojärjestelmät sisältöineen olisin muistanut paljon paremmin, jos en olisi ripotellut niitä nimenomaan epäloogisessa järjestyksessä paperin joka reunaan ja yhdistellyt niitä pelkästään viivoilla - värien käyttö laajemmin olisi tässä tapauksessa varmaankin auttanut myös; tein selkeästi sen virheen, että piirtelin jokaisen ajatuskartan omalla värillään ja näin ollen kaikki edellä mainittuihin järjestelmiin liittyvät asiat olivat kirjoitettu samalla värillä - big mistake!

NELJÄNNELLÄ LUKUKERRALLA luin aineiston läpi samalla tavalla kuin ekallakin kerralla. Jokaisen lukukerran yhteydessä selitin asioita itselleni ääneen tai kenelle tahansa, joka sattui olemaan kotona kuuntelemassa. Olen melkovarma, että Henkka olisi saanut tuosta kokeesta lukematta vähintään sen 50 pistettä ihan vaan väsymättä kuunneltuaan ja keskusteltuaan noista asioista meikäläisen kanssa ne kuukauden päivät.

Pyhitin yleensä yhden tai kaksi päivää aina yhdelle artikkelille, sen lukemiseen ja/tai ymmärtämiseen, netistä tiedon etsimiseen yms. Vasta muutamaa päivää ennen koetta bongasin Pikkupedagogi-blogin, jonka koin äärimmäisen hyödylliseksi! Se avasi minulle muutaman hankalan asian ihan uudella tavalla.

KERTAAMINEN

ei ole koskaan ollut meikäläisen juttu, myönnän sen auliisti. Olen aina tykännyt jäljentää taululta muistiinpanoja omaan vihkooni, mutta lähinnä sen takia, että olen tykännyt kokeilla eri käsialoja ja värejä ja tyylejä, ahem. En ole ikinä osannut kirjoittaa systemaattisesti omia muistiinpanoja ja muistiinpanojen kertaaminen ennen koetta on ollut aina aika... no, minimaalista. Nyt kuitenkin päätin neljännen lukukerran jälkeen lukea vielä muistiinpanot läpi, alusta loppuun. Tämän jälkeen Henkka kyseli minulta ajatuskartoista käsitteitä/asioita, koska olin jostain lukenut, että mieleen palauttaminen on asioiden mieleen painumisen kannalta äärimmäisen oleellinen asia.

Jossain vaiheessa ennen koetta törmäsin netissä keskusteluun, jossa joku sanoi lukeneensa aineiston läpi vasta 7 kertaa ja siinä vaiheessahan mulle iski pienoinen paniikki, kun tiesin, etten ajallisesti enää ehtisi lukea aineistoa läpi alusta loppuun niin montaa kertaa... mutta tässä se nähtiin, ettei minun kohdallani merkinnyt se kuinka monta kertaa luin artikkelit vaan se miten ne luin.

VAKAVA-KOE meni omasta mielestäni todella huonosti: koetta palauttaessani sain käteeni ohjelappusen jatkon suhteen, mutta rypistin sen autoon päästyäni samantien kassin pohjalle, en mä sitä kuitenkaan mihinkään tarttee ku meni niin helvetin huonosti. Ja mä ihan oikeasti uskoin sen kokeen menneen huonosti - ehkä koska tein tällä kertaa kaiken erilailla kuin yleensä. Mutta ehkä juuri sen takia se koe sitten loppupeleissä menikin niin hyvin, 142,58/179 on ainakin omasta mielestäni ihan hyvin, ottaen huomioon, että sain about 30 pistettä enemmän kuin mitä soveltuvuuskokeeseen pääsyn pisteraja oli. 

Jätin kaikkiin niihin kysymyksiin vastaamatta, jotka vaativat yhtään enempää miettimistä, ja palasin niihin takaisin vasta vastattuani muihin. Muutaman kysymyksen kohdalla homma meni ihan arpomiseksi, mutta kai minä sitten siinä arpoessani onnistuin kuitenkin jotain loogisia ratkaisuja ja valintoja tekemään. Tiesin jo etukäteen, että vastauslomakkeen hahmottaminen tulisi olemaan minulle vaikeaa, joten yritin pysyä extrarauhallisena ja katsoa tarkkaan mm. sen että olen ruksaamassa oikeaa ruutua, kun pyyhekumiahan kokeessa ei saa käyttää. Jossain vaiheessa se pieni paniikki kyllä iski; nimittäin siinä 45 minuutin jälkeen kun ensimmäiset poistuivat kokeesta ja itse en ollut vielä vastannut lähes puoliin kysymyksistä. Tuli kyllä sellainen tää on ihan menetetty peli -fiilis, vaikka toisaalta, ehkä kyse oli enemmänkin siitä että he olivat jo menettäneet pelin. En tiedä, eikä sillä ole väliä. Taas kerran huomasin sen, että tärkeintä on keskittyä vain ja ainoastaan siihen omaan suoritukseen, ihan yks ja sama mitä ne muut siellä tekevät!

Jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut aloittaa vastaaminen suoraan kokeen kakkososiosta, koska kysymykset olivat lähestulkoon suoraan aineistosta, tai ainakin pääteltävissä. Jos olisin aloittanut suoraan sieltä, olisin ehtinyt hetken rauhoittua, koska itselleni vaikeimmat kysymykset olivat juuri siinä ensimmäisessä osiossa - mutta enhän minä sitä heti tajunnut. Ensi kerralla tekisin ehkä toisin.

Alkuunsa panikoin, koska en uskonut mitenkään ehtiväni tekemään koetta kahdessa tunnissa, mutta loppujen lopuksi sen viimeisen puol tuntia istuin ja katselin muita, hups... En uskaltanut enää lähteä arvuuttelemaan ja epäilemään itseäni, mulla kun on tapana vaihtaa oikeat vastaukset vääriksi juurikin tuosta syystä. Tein yhden tarkistuskierroksen, lähinnä katsoakseni, että olin varmasti vastannut kaikkiin, mutten lähtenyt sen enempää vastauksiani tarkistelemaan - pyrin jo heti vastaamisvaiheessa katsomaan että vastaan oikeaan kysymykseen ja merkkaan ruksin juuri siihen kohtaa mihin tarkoitukseni on joten en kokenut sen takia tarpeelliseksi lähteä enää tarkistamaan niitä sen paremmin. Mä tavallaan vähän luovutinkin siinä loppuvaiheessa.

Pisteitä sain 142,58/179 että ei se sitten ihan niin huonosti mennytkään - toisaalta, ehkä juuri tuo "luovuttaminen" laskoi mun stressitasojani ja sen takia pystyin rauhoittumaan ja miettimään tarkemmin vastauksiani... mene ja tiedä. Mutta mikä tärkeintä, noilla pisteillä mentiin soveltuvuuskokeisiin. Siihen se matka sitten valitettavasti tyssäsi, mutta kokemuksenahan tuo ryhmätilanne ja yksilöhaastattelu olivat ihan korvaamattomia.

Jossain vaiheessa yritän saada aikaiseksi katsauksen VAKAVA 2016 luku-urakkaan, jota ei onneksi tarvitse enää ensi vuonna ottaa uusiksi! Olen kyllä niin onnellinen ja helpottunut (ja kauhuissani) :)

vanhaa takana, uutta edessä?

Oon yrittänyt aloittaa tämän postauksen väsäämisen jo varmaan viisi kertaa, mutta en vaan ole löytänyt sanoja. Viime viikolla todellisuus iski yllättävän nopeasti päin näköä; naamakirjaan alkoi nimittäin yks kaks putoilemaan yhteishaun tuloksia ja tämä siis paljon odotettua aikaisemmin. Tämänpä takia loppuviikko meni epätoivoisesti opintopolussa ravaten - pankkitunnus pankkitunnukselta, kerta toisensa jälkeen. En mä oikeasti kuvitellut tuloksien tulevan ennen juhannusta, ajattelin hiljaa mielessäni että jos nyt edes sillä kesäkuun vikalla viikolla tulisi tieto niin hyvä homma. Tiesin kyllä viime vuoden perusteella, etten saisi oikeasti rauhaa ennenkuin opiskelijavalinta muuttuisi muotoon lopullinen, mutta tiesin myöskin sen, ettei opintopolussa tunnin välein käyminen aiheuttaisi muuta kuin ahdistusta.

Niinpä perjantaina päätin, etten koko viikonloppuna käy opintopolussa kertaakaan ja tämä päätös piti. Maanantaina päätin, etten kävisi ennen kuin joku facessa tuloksista ilmottaisi. Joku niin kuitenkin tekisi, olin tästä 100%. No, istuin siinä kaikessa rauhassa keittiönpöydän ääressä värittämässä, kun yhtäkkiä huomasin verkkovalmennuksen ryhmässä viestin; ei ollut jollekulle Jyväskylän lto:n opiskelupaikka auennut, kääks. En sanonut kanssaeläjälle mitään, kävelin vain läppärini luokse kauhu kurkussani ja kävin kurkkaamassa opintopolun --- no, itkuhan siinä pääsi. Ja muutamaa klikkausta myöhemmin...

Siellä se jumankauta oli: opiskelupaikka vastaanotettu. Valintatilanne on lopullinen ja jollain ihan käsittämättömällä tavalla, mä piruvie tein sen. Mä pääsin. Jos kaikki menee hyvin ja suunnitelmien mukaan, haaveesta tulee vihdoinkin totta. Ihan uskomatonta.

http://redvelvetpress.com.au/product/dont-fear-just-believe/

työmoraali on/oli vakava

Täällä taas, pitkästä aikaa! Istuin sen about viitisen viikkoa suht tiiviisti tässä työpöydän ääressä; vapaa-aika, sekä siinä sivussa parin viikon kesäloma, kului lähinnä pääsykokeisiin lukien ja päntäten. Aina kun en lukenut, omatunto huusi - tai vähintään kuiskaili, ja aina kun luin, Rymy huusi tai vähintään kuiskaili... Paitsi kun kävimme iskän ja siskojen kanssa Lahdessa katsomassa Semmareita, se oli kyllä sellaista mielen ja sielun ja kehon ruokaa, ettei ole tosi! Oli aivan ihanaa viettää aikaa heidän kanssaan, enkä todellakaan potenut asiasta minkäänlaista syyllisyyttä ja hyvä niin; viime vuodesta opin nimittäin ainakin sen, että niin henkiset kuin fyysisetkin tauot ovat lukuprojektin aikana pakollisia. Väkipakolla opiskeleminen ei tuota minkäänlaista tulosta ja senpä takia yritin kyllä kuunnella itseäni, kehoa ja pääkoppaa molempia. Toisaalta, verkkovalmennus.comin (niin valmentautujien kuin valmentajan) ansiosta lukemiseen löytyi tällä kertaa ihan erilainen flow ja motivaatio; lukeminen oli oikeasti todella kivaa ja antoisaa. Kisaväsymys alkoi oikeastaan iskemään päälle vasta viimeisellä viikolla, mutta siitäkin selvittiin. Tästä kaikesta johtuen keittiössä näytti aikalailla samalta kuin viime vuonna tähän aikaan:

... eikä tuossa muuten suinkaan ole kaikki batteryt joita tuon kuukauden aikana join. Niitä oli pienimuotoinen kokoelma, varsinkin työhuoneen kirjahyllyn päällä, haha. Hippasen meinasi vierotusoireet iskeä tuossa kokeen jälkeisellä viikolla, mutta periksi en antanut, huhhuh. Öisin näin luonnollisesti unta artikkeleista ja niitä koskevista muistiinpanoista, käsitekartoista, tutkijoista, tutkimustuloksista ja tilastoista. Kokeesta itsestään näin onneksi pienimuotoisia painajaisia vasta juuri ennen koetta, muutoin olisi kyllä pää hajonnut tuon viiden viikon aikana!!!

Ehkä nimenomaan kaiken tämän takia, en ole kokeen jälkeen viihtynyt koneella ollenkaan - tai edes työhuoneessa. Selvittyäni kahden tunnin tulikokeesta, jota myös VAKAVA-kokeeksi toisinaan kutsutaan, kävimme Henkan kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui pyynnöstäni (saattaa olla, että tilanteeseen liittyi myös hieman alahuulen tärinää/törröttämistä, erittäin päteviä selityksiä ja vastustamatonta silmien räpsyttelyä, öö) mm. PS4, josta olen haaveillut jo pitkään, sekä pari peliä, joista toista olen innoissani tahkonut tämän pari viikkoa tuloksia odotellessani. Mitä meikäläiseen tulee, pelaaminen on aikalailla maailman paras tapa saada tehokkaasti ajatukset muualle. Far Cry Primal alkaa olemaan loppusuoralla, mutta onneksi laatikossa odottaa the Witcher 3: Wild Hunt.

En myöskään ole pahemmin stressannut syömisiäni - tai mitään muutakaan, mitä ehkä pitäisi. En siis ole palannut takaisin Cambridgen tai edes POP pilateksen pariin, vaikka alunperin niin suunnittelin. Tuli vähän muuttujia, öö? Pahojen, mutta harmikseni tuttuakin tutumpien keväisten allergioiden takia itse olen ulkoillut työajan ulkopuolella varsin minimaalisesti, jos ollenkaan, eli kanssaeläjä on hoitanut koirankin lenkitykset aina kun mahdollista - mistä olen muuten todella kiitollinen ♥

Tiivistettynä: otin tämän tulosten odottelun tavallaan loman kannalta, ihan vaan akkuja ladaten ja chillaten. Tuli niiiiiiin tarpeeseen, en voi muuta sanoa. Nyt tuo breikki alkaa kuitenkin olla lopuillaan, ettei totaalisesti lähde homma lapasesta --- ja sitä paitsi, hieman on jo bloggaamistakin tullut ikävä!

Ajattelin aloittaa POP pilates -treeniohjelman alusta omaksi ilokseni ja Cambridgen pariin on myös  tarkoitus palata mitä pikimmiten ---- ai miksi? Sitä multa on kysytty ja monesti. No, yksinkertaisesti ihan vaan siksi, että mä haluan tällä kertaa päästä tavoitteeseeni. Olin viimeksi tosi pettynyt itseeni, kun annoin periksi niin lähellä maaliviivaa. Kyse ei oikeastaan ole enää edes painosta, vaan siitä, että mä haluan päästä siihen itselleni asettamaani tavoitteeseen, jotta voin sanoa tehneeni sen, ja jotta voin olla ylpeä onnistumisestani. Ei sillä, ettenkö jo nyt olisi tehnyt aikamoisen työn, mutta "melkein" maaliviivalla ei vaan ole sama. Pääsykoestressi vei hetkeksi motivaation, mutta alamäet kuuluvat elämäntaparemppaan siinä missä ylämäetkin, eikö vain?

Ja hei!! Tämän viikon KESKIVIIKKONA julkaistiin vihdoin ja viimein VAKAVA:n tulokset, eli lto:n soveltuvuuskokeisiin kutsuttavat ja huhheijaa, listalta löytyi myös meikäläisen nimi, jes!! Itkuhan siinä meinasi päästä. Fiilis on huojentunut, mutta samaan aikaan päässä risteilee miljoona ajatusta, joista yksi on tänäkin vuonna se, että se on varmaan joku toinen samanniminen tyyppi, jonka postilaatikkoon se kutsu lopulta tipahtaa. Enhän se mitenkään voi olla minä. Miten sitä onkin niin sokea oman suorituksensa suhteen? Viime vuonna tein kokeen vähän yli tunnissa ja loppuajan istuin ja mietiskelin ja tutkailin muita miettien, että se olikin sitten siinä, ei mitään tsäänssejä - sama juttu tänä vuonna. Kokeestahan ei siis saa poistua viimeisen 30:n minuutin aikana, eikä muutenkaan kuulu tapoihini; englannin kirjoituksissakin minä olin viimeinen salissa istuja. Siispä katselin miten muiden kynät sauhusivat vielä viime hetkillä ja pohdin jopa vähän pelin luovuttaneena, josko minun sittenkin pitäisi käydä koe uudestaan läpi ja tarkistaa omat vastaukseni?!  Koska viime vuonna en niin tehnyt, ja koska mulla tosiaan on aina ollut tapana korjata oikeat vastaukset viime hetken paniikissa vääriksi, päätin tälläkin kertaa tehneeni parhaani ekalla kierroksella ja se saisi luvan kelvata. Ja se tosiaan kelpasi! Pisteraja oli yllätyksekseni viime vuonna korkeampi (oli silloin 112,33), mutta niin vain tälläkin kertaa pisteeni (143,47/183) olisivat riittäneet minne tahansa näistä yliopistoista - ihan käsittämätöntä! Sain btw jopa about pisteen enemmän kuin viime vuonna, haha. Tosin täällä pisterajaksi mainitaan ihan eri summa, että öö, what?

Tavoitteena on tietenkin päästä sisään, mutta jos niin ei tälläkään kertaa käy, that's fine! Jyväskylän soveltuvuuskokeisiin kutsuttavia on sellaiset about 250 eli aika monta enemmän kuin mitä vapaita opiskelupaikkoja - viimeksi pääsin kuitenkin varasijoille, joten en mä kai täysin tälle alalle sopimaton ole, kröhöm... VAKAVA:n selätys oli tällä erää se suurin huoleni ja jo nyt on sellainen olo, etten olisi enempää voinut tehdä. Jälkikäteen ajateltuna, viime vuoden soveltuvuuskoe taisi kaatua yksilöhaastettelun osalta nimenomaan tähän kuuluisaan jännitykseeni (olen edelleenkin ihan törkeän kova jännittämään, varsinkin etukäteen), joten tänä vuonna täytyy vaan yrittää ottaa rennommin. Jännitys kun ilmenee meikäläisellä aivan järkyttävänä puhetulvana... ei sillä, että muutenkaan olisin kovin hiljainen, ooops! Ja edelleen, jos ei tänä vuonna, niin ens vuonna, peekele! Seuraava viikko menee silti varmaan soveltuvuuskoematskuun perehtyen, vaikka totesin kyllä viimeksi about 15 minuutin ryhmätilanteessa perehtyneeni ehkä vähän liiankin kanssa, ottaen huomioon tuon koetilanteen sisällön ja pituuden... Mutta sellainen mä nyt vain olen!

Parasta tuossa samaisessa keskiviikossa oli tuloksista huolimatta siltikin työkavereiden reaktiot ja ilmeet; sain kaikilta onnittelut ja haleja, vaikka kyse onkin "vain" tokaan vaiheeseen pääsystä. Muistui taas kerran mieleen miten mahtava voimavara työporukka ja varsinkin se työporukan hyvä keskinäinen yhteishenki ja huumori voikaan olla. Vaikka olisin mennyt töihin huonojen uutisten kera, noi tyypit olisivat onnistuneet tavalla tai toisella sanomaan just ne oikeat sanat. Sellaisia ne vaan ovat.

Ehkä mä olen myöskin sisäistänyt sen klassisen ajatuksen, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden kuuluukin tapahtua. Vaikka ateistiksi itseni luokittelenkin, mä silti tavallaan uskon siihen, että mä en viime vuonna päässyt opiskelemaan, koska elämällä oli muita suunnitelmia mun varalleni. Mä en ollut valmis, vaikka muuta luulin. Minkälaiset nuo suunnitelmat tänä vuonna on, sitä en vielä tiedä.

Tyhjän päälle en onneksi ole jäämässä, sillä tänä vuonna kauan kaivattua varmuutta tuo kanssaeläjän työtilanne; Henkalle napsahti nimittäin vihdoinkin vakipaikka omalta alaltaan Etelä-Savon pelastuslaitokselta - ja todellakin ansaitusti! Mä en ihan oikeasti tiedä ketään toista, jota olisi siunattu tuollaisella työmoraalilla (niin hemmetin ärsyttävää kuin se välillä onkin). Tai en mä tiedä, ehkä palokuntalaisuus on enemmänkin elämäntapa kuin työ? Ei tuo ainakaan vielä ole Asema 38:n joukoista mihinkään lähtenyt, vaikka päätoiminen duuninsa onkin muualla, ja jotenkin musta on alkanut tuntumaan siltä, ettei se sieltä mihinkään tule ikinä lähtemään, ellei myö sitten muualle muuteta. Ja selvyyden vuoksi mainittakoon, että se on ihan okei! Kunhan vaan muistaisi joskus olla kotonakin yhtä tehokas, haha ;D

haaveena lastentarhanopettaja | vol 2

Viime vuonna en päässyt sisään yliopistoon, taisi jäädä kiinni jopa niinkin suuresta kuin puolikkaasta pisteestä. Toisaalta tympii ja paljon; oli jo niin lähellä. Toisaalta se antaa toivoa; oli jo niin lähellä.

Tänä vuonna olisi sitten tarkoitus yrittää uudestaan, joskin ahdistaa etukäteen oikeastaan kaikki, mikä vaan voi. Ahdistaa se, etten välttämättä tällä kertaa saa vuosilomiani pitää putkessa ennen koetta, vaan ainoastaan yhden viikon huhtikuussa. Oma moka; jostain syystä kuvittelin virheellisesti, että vanhat lomat pitää pitää maaliskuun loppuun menessä, mut olikin sitten huhtikuun - jos olisin tiennyt, niin en tosiaan olisi lomaillut jo tammikuussa. Toisaalta, viime vuonna se onnistui, joten en tajunnut epäillä etteikö tänä vuonna onnaisi, argh.

Se huolettaa ehkä eniten - miten ihmeessä mä saan luettua tarpeeksi tehokkaasti, jos teen pitkää päivää töissä ja yritän vielä huolehtia siinä samassa koirasta ja kodista? *itkupotkuraivari* Tosin, viime vuonna meillä majaili äiti samaan aikaan, lenkitin koiran, tein ruuat Henkalle, olin vähän aikaa töissä ja silti onnistuin saamaan kokeesta (omasta mielestäni) tosi hyvät pisteet, et ehkä mä selviän vähän vähemmälläkin lukemisella... mutta toisaalta taas, viime vuonna artikkelit ja aiheet tuntuivat myös jotenkin tosi omilta, ja jopa ryhmätilanteessa keskusteltiin vuorohoidosta, josta mulla on se kohta kymmenen vuoden kokemus. 

AH-DIS-TAA. Jos en päässyt sisään edes silloin kera lukuloman ja itseä kiinnostavien artikkeleiden, miten ihmeessä muka pystyn siihen tällä kertaa, häh?!? En missään nimessä tahtoisi heti heittäytyä negatiiviseksi, mut kyl takaraivossa vähän meinaa olla sellainen "no jos sit ensi vuonna" -fiilis...  Pitää kai vaan ammentaa voimaa jostain ja mennä täysillä etiäpäin (ja jos nyt ainakin odottaisi edes siihen VAKAVA-matskun julkaisuun, sitä ennen kun on varmaan ihan turha masentua, haha).

Eli ei muuta kuin,  

katse eteen ja suupielet ylöspäin, teen vastoinkäymisistä voimaa. Katse eteen ja suupielet ylöspäin. Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan. 

haaveena lastentarhanopettaja

Moiks! Mä olen nyt pari kertaa lukenut läpi noi lto:n soveltuvuuskoematskut ja ette kuule usko miten helppoa se lukeminen on ollut, toi teksti on niin hunajaa mulle! Hunajalla tarkoitan tässä yhteydessä mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, siis - kauhistelin aluksi toisen artikkelin pituutta, kunnes äkkiä huomasin harmikseni olevani jo viimeisellä sivulla. Ensimmäinen artikkeli koskee tosiaan lasten fyysistä aktiivisuutta (eli siis leikkimistä/liikkumista) ja tämä toinen, jonka tänään lukaisin, vuorohoitoa sekä sukupolvisuhteita päivähoidon kontekstissa. No, ottaen huomioon, että olen tehnyt vuorotyötä nyt sen lähemmäs kahdeksan vuotta, tekstin ymmärtäminen ei todellakaan ollut vaikeaa. Ja tuo ensimmäinen artikkeli taasen avasi silmäni ihan täysin - sekä sai meikäläisen miettimään miten hienoa olisi, jos voisin purkaa tuon nykyisen työpaikkani ja suunnitella koko talon uudestaan lasten etua ja liikkumismahdollisuuksia ajatellen - on kovin vaikea kannustaa lapsia (sisätiloissa) aktiiviseen leikkiin, jos puitteet ei anna siihen oikeanlaisia mahdollisuuksia, päinvastoin. Saat koko ajan olla sanomassa ei tai ei kannata, varovasti nyt ihan niiden tilojen takia. Ihan yhtälailla se on vaikeaa ulkona, jos liikkumiseen varattua tilaa ei ole suuruudella pilattu.

En tiedä olinko vaan todella loman tarpeessa, johtuuko tämä innostus tästä yliopistoon hakemisesta vai ihan vain siitä, että on saanut pitkästä aikaa käyttää aivojaan, mutta --- en muista milloin viimeksi olisin ollut näin innoissani mitä mun työhöni tulee. En ole varmaan vuoteen lukenut mitään aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ole muistanut tekeväni työtä joka ihan oikeasti merkitsee paljon. Viimeisen vuoden olen lähinnä iltavuoroissa vilkuillut kelloa ja toivonut pääseväni kotiin; pientä uupumista ollut havaittavissa, kenties? En ole kokenut olevani toisten kanssa samalla viivalla, enkä missään nimessä samanarvoinen.

Nyt on taas ihan toinen ääni kellossa. Vaikka en tällä kierroksella kouluun pääsisi, en kadu hetkeäkään näiden kaikkien tekstien lukemista: olen saanut valtavasti intoa ja eväitä tulevaisuutta ajatellen. Ja mitä enemmän näitä luen, sitä varmemmin mä tiedän, että tulen hakemaan uudestaan, jos nyt ei natsaa.

Kai mut tälläkin hetkellä jonkinsortin varhaiskasvattajaksi voi lukea, kun työvuosia on tosiaan mittarissa jo aikalailla, mutta mä en itse koe sitä olevani. Kaikki muut työpaikallani ovat juuri sitä, mutta mä olen vaan joku wannabe, kaikkien alapuolella, ainakin oman pääni sisällä. Tällä hetkellä tiedostan entistä enemmän kuinka tahtoisin olla sitä, varhaiskasvattaja, ihan virallisesti - paperilla. Tämä mun nykyinen työni ja nimikkeeni ei enää vaan riitä mulle; mä haluan jotain enemmän.

Ja mikä tärkeintä, nyt mä taas muistan jotenkin selvemmin sen, että vaikka mulla niitä papereita ei (vielä, peekele) olekaan ja mun nimikkeestäni huolimatta --- mun työpanokseni on ihan yhtä tärkeä kuin noiden muidenkin - jossain suhteessa ehkä tärkeämpikin, sillä minähän se siellä usein iltaisin yksin olen; yksin kantamassa vastuun siitä lapsesta, niin perushoidosta kuin siitä pedagogisesta puolesta. Harvemmin mulle on valmiiksi jätetty ohjeita, jossa kerrotaan miten lapsen A kanssa tulisi nyt sitten tehdä sitä ja tätä ja tuollaista harjoitusta ja syystä että, vaikka joskus melkeinpä toivoisin, että olisi. Kyllä se on pitkälti mun ihan itse pohdittava ja mietittävä, että minkälainen homma siinä iltasella kannattaisi, missä annan periksi, missä en, mistä neuvotellaan, mitä olisi harjoiteltava ja mitä lapsi ylipäätään väsymyksensä puitteissa jaksaa. Minä teen ne päätökset. Se, että meille on jätetty joku askartelu, joka voidaan halutessamme tehdä, mutta jonka tavoitetta (mitä lapsen taitoja sillä tarkalleen ottaen tahdotaan harjoittaa) en ymmärrä - no, kuten sanottu; se ei vaan riitä enää. Mä tahdon tietää ja mä tahdon oppia. Mä haluan tietää miksi.

Mä sanoin sen jo kerran, ja sanon sen taas: mä en ole ikinä eläissäni halunnut mitään niin paljon kuin mitä nyt tahdon päästä kouluun. Toisaalta sen myöntäminen saa mut tuntemaan oloni ihan järkyttävän haavoittuvaksi, vähän niin kuin koko maailma osoittaisi mua sormella ja nauraisi, viimeistään siinä vaiheessa jos en tällä kertaa pääse. Tää on mulle ihan uusi juttu, jonkin asian haluaminen tässä mittakaavassa, koska tähän asti kaikki muutokset ovat pelkästään pelottaneet ja ahdistaneet, enkä mä ole ollut niihin valmis. Jos siis ei lasketa tota mun silloista palokuntalaista, nykyistä pelastajaa: siinä oli sellainen "uusi juttu", jonka mä tiesin pistävän kuviot uuteen uskoon, mutta jonka mä palavasti tahdoin. Ja sain.

yhden loman loppu, toivottavasti jonkun uuden alku

Siis voi kääks! Ensinnäkin, tänään sanon hei hei lomalle, joka ei kyllä varsinaisesti tuntunut lomalta kaiken tuon lukemisen ja jännittämisen takia. Onneksi on kuitenkin pehmeä lasku takaisin työmaailmaan, ensimmäiselle päivälle kun kertyy pituutta huimat 3,5 tuntia. Hui, en tiedä miten kestän, haha. Toisaalta taasen, tämä lomani ajankohta mahdollisti sen, että sain paljon paremmin luettua VAKAVA-kokeeseen kuin mitä töissä ollessani olisin saanut luettua, joten olen ihan tyytyväinen, vaikka jäikin tänä vuonna se "rentoloma" kokematta - enhän mä edes ehtinyt käymään oikeastaan missään tai tekemään mitään sen ihmeellisempää, lähinnä istuin kotona nenä ruudussa, ahem. Mutta pitkältihän tässä on kyse prioriteeteista; mä haluan päästä sinne kouluun ehkä enemmän kuin mitään muuta ikinä, ja jos sen päämäärän saavuttamisen takia oli uhrattava yksi loma, niin so be it. Ammattikorkean soveltuvuuskokeeseen en aikoinaan tainnut valmistautua juuri mitenkään, peruskysymyksetkin tulivat ihan puskista, koska en varsinaisesti sinne edes halunnut - nyt ollaan liikkeellä ihan eri fiilingillä, voin kertoa!

Toiseksi, tänään tosiaan julkaistiin lastentarhanopettajan soveltuvuuskokeen (Jyväskylä) ennakkomatsku, iiiiiiks! Mä olen toisaalta niin täpinöissäni tän asian suhteen ja toisaalta niin turhatunut - miksei se matsku voinut ilmestyä nettiin vaikkapa viime maanantaina, kun mulla olisi ollut vielä viikko lomaa jäljellä?! Paitsi että, ehkä tuo viikon pätkä ilman mitään ennalta suunniteltua lukuaikataulua yms teki ihan hyvää, ehdin edes hetken ihan oikeasti mukamas lomailemaan, tai ainakin vähän sinnepäin. Soveltuvuuskoettahan olen jännittänyt siitä hetkestä, kun tiedon sain, eli se on ollut mielessä vähintään 15 tuntia vuorokaudesta, huoh. Ehdin jo vilkaisemaan tossa aamutuimaan noita artikkeleita (Suomenkielinen yhteenveto Anne Soinin Terveystieteen väitöskirjasta Always on the move? Measured physical activity of 3-year-old preschool children & Anna Siippainen, 2012, "SE TIETYNLAINEN VAPAUS ETTÄ LAPSET TIETÄÄ ETTÄ KOKO TALO ON TYHJÄ" Vuorohoidon joustavat sukupolvisuhteet. ) ja onnekseni molemmat vaikuttivat ihan älyttömän mielenkiintoisilta, eli en usko, että siinä suhteessa lukemisen kanssa tulee olemaan mitään ongelmaa -- kunhan vaan ehtii ja kerkii! Vaikkei tällä kertaa opiskelupaikkaa irtoaisi, niin ihan jo oman työni kannalta noiden lukeminen ja sisäistäminen on varmasti ainoastaan positiivinen juttu. Odotan innolla.

Kolmanneksi, H pääsee ensi maanantaina vihdoinkin aloittamaan kesätyönsä Keski-Suomen Pelastuslaitoksella, ihan oikeassa vuorossa siis. Onhan hän ollut jo vuosia Keski-Suomen laitoksen listoilla milloin milläkin nimikkeellä - nuorempi sammutusmies, vanhempi sammutusmies ja mitä näitä nyt onkaan! Alunperin H:n piti aloittaa hommat Jyväskylässä jo aikasemmin tässä kuussa, mutta koska meidän kylän kalustonhuoltaja on pitkäaikaisemmalla saikulla, H lupautui tuuraamaan häntä hippasen pidempään. Sinänsä ihan hyvä juttu, koska se kuitenkin tarkoittaa sitä, että H on ollut tullut joka päivä töiden jälkeen kotiin... mutta kyllä mä silti pidän enemmän noista 24h työvuoroista, jolloin H saa työvuoron jälkeen vapaan tai pari (yleensähän vuorossa on aika selvä systeemi, 24h töitä ja yksi lepo + kaksi vapaapäivää). Ihan normikaavan mukaan ei nuo H:n tulevat vuorot mene, eli saattaa olla vuoron jälkeen lepo + yksi vapaa ja toisen vuoron jälkeen taas lepo + kolme vapaata - niin tai näin, koettiin jo viime kesänä, että tuo rytmi sopii meille meikäläisenkin työvuorot huomioon ottaen paljon paremmin! Ja muutenkin, onhan se nyt ihan eri asia, varsinkin vastavalmistuneena pelastajana, olla Jyväskylässä tekemässä noita hommia ihan oikeasti verrattuna tällaisen kyläpahasen hiljaiseen menoon ja meininkiin. Ihan kohta H lähtee töihin ja siispä minä pääsen lukaisemaan (toivonmukaan rauhassa, Rymy kun ei aina ole samaa mieltä mitä mun ajankäyttöön tulee) tuon soveltuvuuskoematskun, jes! Palaillaan siis astialle, kivaa maanantaita itse kullekin! :)

vakava 2015 | tulos

KESKIVIIKKONA heräsin suht aikaisin ihan vaan kun ei nukuttanut, lähdin koiran kanssa lenkille harmaaseen ankeuteen ja kotiin palattuani aloin siivoamaan keittiötä, kunnes siinä tiskatessani tajusin, että holy shit, tänään on keskiviikko 20.5. Tiskiharja putosi käsistä sillä sekunnilla, unohtuneena. Makkarista löytyi tabletti piuhan päästä, ei muuta kuin nettiselain auki ja äkkiä etsimäni sivu löytyikin: Jyväskylän soveltuvuuskokeeseen kutsuttavien nimilista! Pläräsin listan läpi nopeasti ("Ei mitään tsäänssejä, mut katotaan nyt kuitenkin.") ja huomasin, ettei nimeni tosiaan ollut siellä. Olin pettynyt, toki, mutta en mitenkään yllättynyt --- paitsi, että hupsista peekele, olinkin lukemassa luokanopettajien kokeeseen kutsuttavien nimilistaa. Joten ei muuta kun pläräys uusiksi ja siellähän se oli, meikäläisen nimi listassa! Purskahdin itkuun.

Tarkoituksenani oli siivota ja tehdä muita pieniä kotijuttuja, mutta meni kyllä pasmat niin sekaisin tuosta tiedosta ja kirjeen odottamisesta, että loppupäivän selasinkin nettiä etsien tarkempaa tietoa soveltuvuuskokeesta (kutsukirjettä ei siis ollut vielä siinä vaiheessa kolahtanut postilaatikkoon) ja pelasin Assassin's Creed: Black Flagia jokseenkin hämmentyinen fiiliksin. Hämmentynein, koska miten tää voi olla mahdollista? Ensimmäinen ajatukseni oli, että niillä on käynyt joku aivopieru ja/tai että pisterajat on kyllä tooooosi alhaiset tänä vuonna --- tai sitten kyseessä on tietenkin kaimani, koska-että-siksi-ei-mitenkään-mahdollista. Ei sillä, että olisin taipuvainen liialliseen itsekritiikkiin tai itseni epäilemiseen, kröhöm. Mä olin täysin valmistautunut siihen, ettei ekalla kerralla pääse edes jatkoon - että sekin on kovan työn ja tuskan takana. Ja no, olihan se, toisaalta. Mut sitten taas toisaalta, en edelleenkään koe, että olisin antanut kaikkeni lukuvaiheessa tai oikeasti tehnyt kokeessa parhaani; sehän se VAKAVAN jälkeen eniten tympikin, ettei se missään nimessä ollut paras suoritukseni. Voisin tehdä erillisen postauksen siitä, miten ihan oikeasti opiskelin ja miten kokeessa vastailin, nyt ei vaan pysty.

TÄNÄÄN sitten saapui tuo odotettu kutsu, josta selvisi tänä vuonna pisterajan olleen 112,33 ja järkytyksekseni saamani pistemäärä oli about 30 pistettä enemmän eli 142,58. Käsittämätöntä, ottaen huomioon, että koin ihan oikeasti kokeen menneen täydellisesti penkin alle. Mä olisin päässyt kokeeseen mihin tahansa noista yliopistoista. Mä en ymmärrä, en mitenkään. Ilmoittauduin heti nettilomakkeella osallistuvani soveltuvuuskokeeseen (jonka senkin onnistuin lähettämään kaksi kertaa, koska olen just niin pro, *headdesk*) joten nyt sitten vaan odotellaan tuon soveltuvuuskoematskun ilmestymistä nettiin... Jännittää niin maan peekeleesti - hyperventilointi ei ole kaukana. Ja olisin muuten aika hemmetin paljon rauhallisempi, jos tuosta lomakkeen lähettämisestä (tai vastaanottamisesta) olisi tullut vaikkapa sähköpostiin ilmoitus! Mun tekisi mieli käydä lähettämässä se joka päivä, että on varmasti mennyt perille, terveisin iina the hermoperse. Jotkut asiat eivät  vaan muutu.

Nyt kun vielä joku kertoisi mulle mitä siellä soveltuvuuskokeessa ihan aikuisten oikeasti tehdään, niin saisin ehkä edes yhtenä yönä ennen tuota koetta nukuttua! Monessakin eri blogissa kerrotaan kyllä luokanopettajan soveltuvuuskokeesta ja lastentarhanopettajan koe on ehkä juuri ja juuri mainittu sivulauseessa tyyliin "kävin sielläkin" tai "aion mennä sinnekin" ja that's that. Olettaisin, että ryhmätilanteessa (jota varten se nettiin ilmestyvä matskukin tulee lukea) mitataan ensisijaisesti sosiaalisia taitojani ja yksilöhaastattelussa ehkäpä motivaatiotani ja valmiuksiani alalle - mutta miten? Onko ryhmätilanne keskustelua, vai liittyykö siihen myös jonkinlaista toimintaa? Onko haastattelutilannekaan oikeasti pelkkää jutustelua? Olin lukevinani, että jossain paikassa annettiin etukäteen artikkeleita yms paikan päällä, joista sitten keskusteltiin tuossa yksilöhaastattelutilanteessa. Tällaisia asioita täällä pähkäilen. Tiedän, että parhaiten menestyn olemalla ihan vain oma rehellinen itseni, ja ehkä parempikin kun en ihan liikaa valmistaudu etukäteen, mutta silti tahtoisin pikkasen enemmän tietää tulevasta koska se antaisi meikäläiselle edes jonkinlaisen mielenrauhan.

... Ja mikä tärkeintä: miksi ihmeessä sinne pitää viedä nimellä varustettu valokuva? O______________________________O

vakava vakava

Noh niin, nyt on muutaman viikon lukuprojekti ja täten VAKAVA 2015 vihdoinkin takana, huhheijaa! Mä saan aloittaa lomailun, ihan kunnolla, jes! Olen melkovarma, ettei kutsua soveltuvuuskokeeseen tuolla suorituksella tule, mutta sehän on täysin omaa syytäni; parissakin eri jutussa meikäläisellä on selvästi parannettavaa... Yllättäen, kyllä se kutsu sitten tulla tupsahti \o/

Ensinnäkin a) panikointi/stressaus,
joka on mulle siis niin hemmetin tyypillistä. Sen sijaan, että lukisin tehtävän rauhassa ja huolella sana sanalta, mä panikoin ja stressaan ja kiirehdin... kuvittelin taas kerran, etten mitenkään voi saada tehtyä koetta parissa tunnissa, mutta kappas vain, viimeisen puoltuntia istuin ja pyörittelin peukaloitani, kun en viitsinyt alkaa enää sähläämään vastausteni kanssa. Jos olisin alusta lähtenyt liikkeelle hippasen kylmänrauhallisemmin, tulos olisi tod näk ollut eri. Mun oli myöskin tosi vaikea hahmottaa se vastauslomake, johon kyllä osasinkin varautua, joten välillä meinasin olla väärällä rivillä tai muuten vaan väärässä kohdassa. Tämä stressaus johtaa mulla taasen aina huolimattomuusvirheisiin, niin varmasti tälläkin kertaa, kun nytkin monesti huomasin keskittyväni jo kolmeen seuraavaan tehtävään samanaikaisesti, yhden ollessa vielä työnalla, hups. Ja sitten, 

b) tarkastaminen!
Se jäi multa tällä kertaa tekemättä, koska tosiaan jumitin niin pitkään parin (oletettavasti heprealla kirjoitetun) tehtävän kanssa ja paloi jotenkin siinä vaiheessa sitten päreet ihan totaalisesti. Eli siinäpä mulle harjoittelun aihetta ensi kertaa ajatellen, rauhallisena pysyminen ja tarkastuskierros!

Huomasin, että olin kyllä sisäistänyt artikkelit todella hyvin, mutta kun monessa kohdassa kaikki tarjotut vaihtoehdot olivat tietyllä tapaa niin lähellä toisiaan niin pelkkä sisäistäminen ei riittänyt... olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota vielä vähän pienempiin asioihin ja vielä hieman tarkemmin. Harmittaa sinänsä. Vaikka olin kyllä katsellut noita edellisten vuosien kokeita, en kuitenkaan osannut lähteä arvailemaan että millaisista artikkeleista tulee minkätyyppisiä kysymyksiä joten pari tehtävää yllätti pikkutarkkuudellaan meikäläisen ihan täysin. Ja no, aloitin lukemisenkin ihan vähän montaa muuta myöhemmin, kun päätös kouluun hakemisesta tuli tehtyä vähän extempore ja äiti vietti täällä parisen viikkoa, mikä kyllä vaikutti meikäläisen tahtiin ja keskittymiskykyyn, mutta ei tuo nyt silti mikään ihan mahdottoman vaikea koe ollut - ei ainakaan olisi ollut, jos olisin valmistautunut siihen asteen verran paremmin. Ensi kerralla sitten! Sikälimikäli vääristä vastauksista ei saisi ollenkaan miinuspisteitä, ehkäpä mulla olisi joku mahdollisuus, mutta no, ei voi mitään...

Vielä pari kuvaa viime viikolta; laatu on taas niin surkea kuin vaan olla ja voi, en kestä! Ollaan kyllä jo vähän puhuttu et sit joskus kun rahatilanne näyttää hieman paremmalta, niin sellainen parempi kamera ois todellakin ostoslistalla... mutta siitä ollaan puhuttu jo aika kauan, että jännä nähdä milloin sellanen tilanne sitten ilmestyy eteen, möh.

 

Keskiviikkona tuli lunta jopa sen verran, että pelkäsin talven tulleen uudestaan! // Tiskipöytä on näyttänyt lähestulkoon koko lukuprojektini ajan  aika dramaattiselta, melkein voisi luulla, että asun yksin, ahem... // Koetta varten lakkasin eilen kynnet vihreiksi (voimaväri!) // ja tänään kokeen jälkeen innostuin vaihtamaan miehen kanssa ihan vähän olkkarin järjestystä - mikä loistava tapa saada koko koe ja kaikki "mitä jos" mietteet hetkeksi pois mielestä! Tuo puunvärinen yöpöytä ei vaan sovi minnekään, eikä se mahdu vaatehuoneeseen koska kyseisen yöpöydän pari asustaa siellä jo, joten se seilaa meillä vähän siellä sun täällä. Joku päivä mä vielä etsin sille hyvän uuden kodin, I promise.

tehokkaat opiskelumetodit, ohoi!

 | jep, tältä meidän keittiönpöytä ja/tai työhuone näyttää nykyään 24/7, voi huoh! | 

Moiks! Voin kertoa, että kaikenlaiset tehokkaat opiskelumenetelmät ovat just nyt vähän hakusessa mitä meikäläisen opiskeluun tulee ja se turhauttaa aikalailla - tiedän kyllä periaatteessa miten minun tulisi opiskella, jotta hyöty olisi paras mahdollinen, mutta käytännössä homma takkuaa. Tämähän se ongelmani on itse asiassa aina; tiedän monesti mitä tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan osaa soveltaa tietoani käytäntöön. Onneksi tiedostan asian, joten minulla on vielä mahdollisuus yrittää tehdä asialle jotain.

• OHJEITA OPISKELUUN | abitreenit
• TUNNISTA TAPASI OPPIA - kokeile, älä jumita
• MITEN MINUN KANNATTAA OPISKELLA? | löydä oma tapasi

Pääsykoematskussa on muutama sellainen artikkeli, joiden sisäistäminen tuntuu... no, todella työläältä, lähinnä koska niiden sisältö ei niinkään kiinnosta minua tai on esitetty sellaisella kielellä, etten vaan saan niistä irti samalla tavalla kuin muista artikkeleista. Ensimmäisellä lukukerralla luin aineiston läpi, toisella kertaa kirjotin todella laajat muistiinpanot ja nyt kolmannella teen ajatuskarttoja. Vielä pari vuotta sitten olisin ottanut tavoitteekseni pelkästään tekstin lukemisen miljoonasti, ulkoaopetellen, mutta tällä kertaa päätin käyttää enemmän aikaa tekstin ymmärtämiseen pelkän pänttäyksen sijaan.Tiedän, että minun pitäisi opetella kirjoittamaan todella tiiviit ja näpäkät muistiinpanot, ja että kaikkea ei todellakaan tarvitse ajatuskarttoihinkaan tunkea - mutta ai hemmetti miten hankalaa se on! Tiedon kriittinen tarkastelu ja tärkeän infon erottelu vähemmän tärkeäst, hyi. Vaikka tiedän toisin, koen silti kaiken tiedon olevan jollain tavalla oleellista ja kirjoittamisen arvoista ja pelkään, että siihen tulee kaatumaan tuo pääsykoe omalta osaltani. Tosin, olen myöskin yrittänyt tietoisesti olla stressaamatta vähemmän ja antamalla itselleni anteeksi enemmän - olen kyllä laatinut aikataulun mitä opiskeluun tulee, mutta en vaadi itseltäni kuitenkaan liikoja. Toisaalta tulee pohdittua, vaadinko liian vähän? No, joka tapauksessa, olen tässä opiskelun lomassa ehtinyt parin viikon aikana tekemään vähän sitä ja tätä...

Kuten käymään töissä

ja todistanut siellä yhden ja saman tunnin aikana miten tulee lunta, rakeita, sataa, ja aurinko paistaa. Olihan muuten sää, huhhuh!

  

Olen myös ehtinyt lenkkeilemään ja samalla bongailemaan kaikenmaailman keväänmerkkejä---

---sekä kauniita auringonlaskuja, joita tykkään kuvailla!

On myös ehditty leipomaan fetakinkkupiirakkaa, mikä on muuten ihan yksi suosikkipiirakkani--- 

 --- ja pelailemaan turtles kimbleä. 

Kyllä. Meiltä löytyy tämä peli, vaikka lapsia ei olekaan, ja sitä meillä myös pelataan... koska siis hei, en voisi ikinä kasvattaa lapsiani taloudessa, jota tätä peliä ei ole, öö. Mä perustelin tämän hankinnan H:lle selittämällä ihan vakavalla naamalla miten tärkeä osa lapsuuttani teinimutanttikilpikonnat ovat olleet (siis mähän en ole ikinä kimblestä tykännyt, tylsin peli ikinä, mutta jotenkin se on ihan erilaista kun ukkoina pomppii kilpparit -- periaatteessa tuon pelinhän voisi peitota ainoastaan prätkähiiret-versio, joka olisi vielä asteen verran coolimpi) ja että jos me saamme lapsia, eikä tätä peliä enää saa mistään, mä en voi elää sen tiedon kanssa, että olisin voinut ostaa sen pari vuotta takaperin. Että niin.