tämä saa minut voimaan paremmin (haaste)

Koska nähtävästi mun blogia luetaan ainoastaan noiden urpojen siskojeni (blogini luetuin postaus, really!) takia niin ajattelin, et vissiin olisi aika tehdä uusi siskoihin/siskoon liittyvä juttu. 

No ei vaan! Homman nimi on yksinkertaisuudessaan se, että tuo vanhempi noista kahdesta urposta ihanuudesta, on ollut lähiaikoina vähän alakuloinen ja tahdoin tehdä asialle jotain - rakkaita ne ovat siis edelleen molemmat, vaikka seuraava teksti keskittyykin vain toiseen. Ehkäpä joskus yllätän nuorimmaisen ja omistan hänellekin postauksen, eihän sitä koskaan tiedä ;)

Anyway, mun on tosiaan ollut alusta asti tarkoitus purkaa vanhan blogin parhaimmat antimet tänne blogiin, mutta jotenkin se projekti vaan jäi... no, nyt se on taas ajankohtaista, sillä mun mielestä tämä julkaisu kuuluu ehdottomasti just tuohon edellisen mestan PARASTA ANTIA -kategoriaan! Luulen, että pari muutakin immeistä saattaa olla samaa mieltä.

Tämä kyseinen sisko jäi vanhempiemme erossa äidille, minä taasen iskälle. Sen takia on välillä suorastaan huvittavaa miten paljon samankaltaisuuksia siskosta ja iskästä sekä vastaavasti minusta ja äidistä löytyy... voisi kuvitella asian olevan toisinpäin, mutta ehei.

Sisko ei aina tunnu ymmärtävän, miten ihana ja kaunis ja mahtava ihminen on, joten jonkun täytyy häntä selkeästi asiasta muistutella. Osaa se kyllä joskus olla tosi ärsyttävä, itsepäinen ja apinamainen junttikin, mut pysyypähän asiat balanssissa, eiku.

Ensinnäkin siukku on aina ollut jeesinä ja apuna, jos jeesiä olen tarvinnut. Oli kyse sitten krapularuuan mulle kantamisesta (silloin kun neiti vielä asui samalla paikkakunnalla), paskan päivän pelastamisesta esim. paasauspuhelulla, Rymyn lenkittämisestä, Hugon iltatsekkaamisesta tai ihan mistä muusta tahansa. Koska minä olen meistä kahdesta se hippasen itsekeskeisempi ja teininä pienempääni vähän ovelampikin, tottakai, olen aivan varmasti joskus käyttänyt siskon hyväsydämmisyyttä ja huutavaa omaatuntoa hyväkseni. En ehkä tietoisesti, mutta silti. Nyt siskon pitäisi vihdoinkin opetella sanomaan ystävällisesti ei (muille, mut ei tietenkään mulle) ja olla potematta huonoa omaatuntoa näin tehdessään.

Siskolla on mainio huumorintaju, joka tosin joskus katoa sinne angstisen harmauden alle. Hän on ollut aina tosi nokkela suustaan ja tuntui pentunakin keksivän satamiljoona näpsäkkää vastausta meikäläisen heitoille, mikä kieltämättä tympi joskus melkoisesti. Viimeinen sana kuuluu mun mielestä kuitenkin aina isosiskolle, kröhöm. Mä olen aina pystynyt juttelemaan siskolle ihan kaikesta, ja ehkä eniten koko maailmassa toivon, että (molemmat) sisko/t tuntisivat samoin. Että vaikka en aina olekaan samaa mieltä kaikesta, ja joskus puhun ennen kuin mietin, niin mä silti tahtoisin olla tukena, ja että ei ole olemassa asiaa, minkä johdosta näkisin kummankaan siskoistani mitenkään huonompana tai alapuolellani, ja jos ikinä niin olen antanut ymmärtää, se on vaan ollut sitä iskältä perittyä kieroa huumoria, huoh. Se, että mä kysyn miksi ei tarkoita, että kyseenalaistan - se tarkoittaa sitä, että hain yliopistoon aikoinani lukemaan psykologiaa ihan syystä.

 

Sen lisäksi, että sisko on tosiaan hyväsydäminen ja kiltti, tämä on myös pohjimmiltaan tosi lämmin ihminen ja lojaali tärkeimmilleen - eikä edes tajua noita asioita olevansa, mikä on isosiskosta todella turhauttavaa. Pentuna ei varmaan ollut mitään mistä tämä neiti ei olisi itse selviytynyt, joko kysymällä tai ihan vaan tekemällä. Eikä haitannut jos ei ekalla yrittämällä onnistunut, sitten vaan kokeiltiin uudestaan. Mä olen ihan teinistä asti ihaillut siskossa juuri sitä iloisuutta ja rohkeutta, ja toivoin aina, ettei tuo asia koskaan muuttuisi. Kasvaessaan siukusta on kyllä tullut vähän kiukkuisempi ja pisteliäämpi, haha, mut sehän on ihan normaalia; harva meistä on enää aikuisena yhtä sinisilmäinen tai avoin, kuin mitä vaahtosammuttimena. Asioita tapahtuu ja suojamuureja rakentuu. Sisko on ollut mun idoli ihan natiaisesta asti (siitä yhdestä syödystä huulirasvasta huolimatta) ja sen takia hänen mielipiteillään on aina todella paljon painoa. Ehkä just sen takia mä välillä leimahdan yllättävän pahasti, jos ollaan eri mieltä.

Sisko saa mut toki voimaan paremmin helposti kuuntelemalla ja lohduttamalla, mutta paremmin voimiseen kuuluu mun mielestä muutakin kuin iloinen mieli.

Ihan teinistä asti siskolla on ollut taito pakottaa mut katsomaan peiliin. Ja tyyppihän tekee sen täysin tietämättään, eikä täten edes ymmärrä miten suuresti vaikuttaa ajoittain mun jokapäiväisiin valintoihini. Teininä tuo taito ei todellakaan saanut mua voimaan paremmin (lähinnä kiukutti törkeästi), mut tälleen aikuisena sitä on oppinut arvostamaan kyseistä piirrettä - niin paljon kuin se vieläkin välillä ketuttaa. Kritiikki on aina tietyllä tapaa kritiikkiä, vaikka olisikin kuinka rakentavaa, ja sen sulatteluun ja ymmärtämiseen menee aina tovi tai kaksi. Siskon sanomana asiat, jotka tiedän todeksi, mutta joita en ole halunnut myöntää itselleni, tuntuvat aina miljoona kertaa pahemmilta - mut samaten ne on just ne sanat, mitkä loppujen lopuksi auttavat eteenpäin, auttavat tekemään muutoksia.

Mä voin paremmin, koska aina silloin tällöin joku pakottaa mut pysähtymään ja miettimään ja analysoimaan itseäni ja tätä kautta näkemään selvemmin minkälainen olen - ja millainen haluaisin olla. Edes tuo kanssaeläjä ei tässä asiassa pysty vaikuttamaan muhun läheskään yhtä voimakkaasti, kuin mitä sisko.

Kaiken huipuksi sisko on ihan törkeän hyvä ottamaan kuvia, löysin kansiollisen vanhoja maisemakuvia yms, ja ne on vaan niiiiiin nättejä. Oon edelleen sitä mieltä, että sisko on väärällä alalla, siitä olisi pitänut tulla valokuvaaja, peeeekele :D

Parasta koko jutussa on muuten se, että mulla on näitä tällasia kuvia jemmassa ainakin kuuteen samankaltaiseen postaukseen, että siskon kannattaisi nyt vaan katsoa sinne peiliin ja nähdä se ihana ihminen (ja lopettaa se murjottaminen ja asioiden salailu, eiku) - muutoin kaivan jostain esiin sen vessaharjakuvan. Taas.

Ps. Tekstissä saattaa esiintyä hieman itseironiaa, sarkasmia, kyynisyyttä, naljailua ynnä muita meikäläiselle tyypillisiä piirteitä --- mut se on kyllä kirjoitettu kaikella rakkaudella ♥

tähän pyrin (haaste)

(weheartit.com)

TASAPAINO 

(itsensä hyväksyminen & pelkojen voittaminen)  

ONNELLISUUS

(tieto siitä, mitä haluan tulevaisuudelta & uskallus yrittää)

----

Koin nimenomaan tämän haasteen, sen merkityksen muistamisen, osuvaksi juuri nyt; tänään ja tällä hetkellä. En osaa edes kuvailla tätä tämänhetkistä fiilistä - jonkinlainen epätoivo ja pelko tulevasta iski, eikä lukemisesta tule mitään, ennen kuin saan nämä tunteet ja ajatukset kuriin.

Mielessä vilistää miljoona erilaista näkymää tulevasta, ja yhtä monta pelkoa myös. Rehellisesti sanottuna, tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun mä ihan oikeasti haluan päästä sinne kouluun. Toki mä olen hakenut ennenkin, mutta koskaan ennen se ei ole tuntunut näin tärkeältä, näin merkitykselliseltä, näin halutulta. Ensimmäinen kerta, kun mä todella tahdon päästä elämässä eteenpäin sen sijaan, että tyytyisin siihen miten asiat nyt on. Ensimmäinen kerta, kun ihan oikeasti tuntuu siltä, että asiat eivät ole hyvin näin - että mä ansaitsen oikeasti enemmän. Tahdon enemmän.

Ja koska minä olen minä, tämä halu muuttaa asioita tuo mukanaan järjettömän pelon. Se alkaa jo nyt, vaikka kokeisiin on vielä muutama viikko aikaa - ja se tekee lukemisesta ja asioiden opettelusta täysin mahdotonta; mitä jos en pääsekään, mitä ihmettä mä sitten teen? Hajoaa pää, jos mikään ei muutu. Ja yhtälailla, mitä jos pääsenkin? Sehän se vasta pelottaakin, ai hemmetti.

Ps. Tää blogi niiiiin tartti uuden nimen, nyt kun Rympylä muutti tänne mun kanssa. Kuka ois arvannut? :P 

sisarukseni (haaste)

 

Mulla on kaksi aivan täydellisen urpoa pikkusiskoa. Siis niin urpoa kuin vain olla ja voi. Joskus mä en tiedä itkisinkö vai nauraisinko ja usein tuleekin tehtyä molempia yhtä aikaa, nauruitkettyä tai vastaavasti, itkunaurettua. Mainitsemisen arvoista on varmaankin se, ettei urpo-sanaa pidä missään nimessä käsittää tässä yhteydessä mitenkään negatiivisena sanana, kuten sen suhteen yleensä tehdään. Ei, nämä kaksi ovat melko mainioita urpoja, nimittäin.

Siskoistani toisen kanssa jaan molemmat vanhemmat, toisen kanssa isän, mutta ihan yhtä siskoja molemmat ovat minulle aina ajatustasolla olleet.

Musta on ihanaa miten erilaisen samanlaisia ja samanlaisen erilaisia me kaikki kolme ollaan, vaikka ikäeroa on jonkin verran - itse olen syntynyt 87, toinen siskoistani 95 ja nuorimmainen on milleniumlapsi. Monet sanovat meidän näyttävän toisiltamme ("Ihan ootte samasta pentueesta", eräs työkaverini totesi kerran nähtyään kuvan siskoistani) ja kaipa siinä jotain perää on, mitä nyt minulla on värjätty hiukset tummemmiksi kun taas siskot ovat luonnostaan blondeja - nuorimmainen ehkä eniten.

Minä olen, ainakin näin vanhemmiten, muuttunut pikkutarkemmaksi kuin sisareni. Huomauttelen asioista, joista joku muu ehkä jättäisi sanomatta, enkä aina edes tajua loukkaavani toista - koska sehän ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Keskimmäinen taas jättää usein asioista sanomatta,  mikä raivostuttaa minua, sillä sekin voi aiheuttaa pientä kiistaa, kuten "no olisit sanonut kun kerran huomasit!" Keskimmäinen osaa sitten kyllä loukata ihan tarkoituksella, jos niikseen on. Kolmas on meistä se temperamenttisin, se räiskähtelevin ja dramaattisin, hahah.

Minähän totuin suhteellisen nuorena jakamaan leluni ja huomion siskon kanssa (keskimmäinen samaten, sillä äidin entisellä kihlatulla oli lähes samanikäinen lapsi), mutta nuorimmainen kasvoi periaatteessa "ainoana" lapsena ja sen kyllä huomasi - naurattaa vieläkin, kun muistelen miten hän sai pienenä mm. ihan hirveitä raivareita jos esimerkiksi lautapelin ensimmäisellä pelatulla minuutilla toinen oli johdossa, tai edes vaikutti siltä -- ja herra varjele jos hän hävisi. Siinä kuule maattiin pitkin pituuttaan tuoleilla ja huudettiin kurkku suorana ja maailma oli ihan tyhmä ja sinä ja kaikki muut siinä samalla, ai että. Senpä takia hän yritti aina valita sellaiset pelit, jotka voittaisi, mutta koska minä olen minä - enkä minä suostu töissäkään häviämään lapselle tahallaan, vaikka toki saatan silti useasti auttaa lasta voittamaan antamalla neuvoja yms - minä ilmoitin, että ensin pelataan minun valitsemani peli ja sitten vasta hänen, jos saadaan ensimmäinen peli pelattua kunnialla loppuun ilman huutoa ja kiukkuamista. Aika monta kertaa pelaamiset jäi kesken, ennen kuin sisko ymmärsi, että minä olin ihan tosissani. Hän on selkeästi meistä se kilpailunhaluisin, haha. Nuorimmainen ei myöskään pienenä kestänyt huumoria, ei sitten yhtään. Tai ehkä hän olisi kestänyt huumoria, mutta kun minulla ja isälläni on tunnetusti vähän omalaatuinen huumorintaju, tämä oli hänelle usein liikaa. Emme ikinä osaa lopettaa kiusoittelua hyvän sään aikana, vaan klassisesti tutuksi tuli usein sanonta: "itku pitkästä ilosta", hups.

Keskimmäinen oli se, joka viihtyi pihalla aamusta iltaan, kiipeili puissa ja varmaan ui tyytyväisenä ojissa, kun minä taas olisin pienenä viihtynyt vallan sisätiloissa (ehkä pahojen allergioideni takia?) barbeilla leikkimässä. Voi sitä tuskaa, kun pikkusiskoa ei kiinnostanut barbieleikit - ei sitten millään - ja nuorimmalle jouduin leikkimisen sijaan antamaan ison osan leluistani koska "eihän tuon ikäinen enää leiki barbeilla"... eipä. Minä toivoin pienenä isoveljeä, ahem, ja ehkä sen muutaman kerran pikkusiskolle sanoinkin, koska mm. yhden viikon ajan keskimmäistä piti kutsua pojan nimellä.

Sanon tämän kaikella rakkaudella, mutta keskimmäinen sisko on tietyllä tapaa omanlaisensa miksaus jossa näen paljon samaa kuin itsessäni, mutta myös paljon samaa kuin nuorimmaisessa. Keskimmäinen on meistä se rauhallisin, joskus tule jopa vähän sellainen "hällä väliä, onko tuo nyt niin vakavaa?" -fiilis. Hän antaa sen vaikutelman, että osaa ottaa asiat vastaan niin kuin ne tulee ja kaikesta selvitään, mutta joka sitten oman pääkoppansa uumenissa saattaakin murehtia yhtä jos toistakin asiaa haluamatta vaivata ketään muka-pienillä ongelmillaan. Siinä missä minä olin ihan pentunakin aina pyytämässä isältä ja äidiltä rahaa, keskimmäinen on aina ollut se, joka on yrittänyt pärjätä omillaan ja mahdollisimman vähällä, koska ei halua aiheuttaa vaivaa muille. 

Siinä missä minä tykkäsin istua koulussa ja kuulla miten asiat teoriassa tehdään, keskimmäinen on enemmän käytännönläheinen. Nuorimmainen taitaa olla vielä siinä iässä, ettei koulu varsinaisesti kiinnosta.

Meissä kaikissa tuntuu olevan se pieni ripaus ujoutta ja epävarmuutta. En voi puhua täysin siskojeni puolesta, mutta koen, että tuo epävarmuus on vienyt todella paljon minulta - se on estänyt minua tekemästä paljon asioita, olen jättänyt menemättä ja kokeilematta ja yrittämättä, koska en ole uskaltanut tai luottanut itseeni, eikä minulla ole ollut ketään, joka olisi voinut neuvoa - tai keneltä olisin uskaltanut kysyä sitä neuvoa. Siinä missä nuorimmaisella oli aina äitinsä, ja keskimmäiselläkin oli kasvaessaan meidän äitimme saman katon alla, minulla oli "ainoastaan" isä, joka ei tietyissä asioissa vain yksinkertaisesti pysty korvaamaan äitiä. Ja olihan minulla äitipuoli, mutta syistä joita en tässä ala erittelemään, meidän suksemme menivät jossain vaiheessa ristiin väärinkäsitysten ynnä muiden juttujen johdosta, joten sieltäkään suunnalta en uskaltanut neuvoja tai apuja hakea. Mä kuitenkin aina ajattelen asian niin, että ellei juuri tämä äitipuoli olisi tullut mukaan mun elämääni, mulla ei olisi juuri tätä nuorinta siskoa, joka on mulle tärkeä ja rakas - vähän niin kuin mä ajattelen, että jos meidän sukset eivät olisi menneet ristiin, enkä mä olisi muuttanut äitini luokse, mä en asuisi tällä hetkellä juuri tämän miehen kanssa (ja mä haluan asua juuri tämän miehen kanssa, joten).

Takaisin asiaan! Nuorin meistä on se muotitietoisin, nykypäivän teini. Keskimmäisellä on oma rento tyylinsä, jolle on uskollinen ja jossa tuntuu viihtyvän, ja minä taas laitan päälleni vähän mitä sattuu (mutta enimmäkseen vihreää, harmaata ja mustaa), omasta tyylistä tai muotitietoisuudesta ei ole hajuakaan. Rakkauden vihreään jaan keskimmäisen kanssa, btw, samaten hyvin samanlaisen musiikkimaun. Ehkä minun on tullut keskimmäistä manipuloitua myös leffamaratonien ja tv-ohjelmien pakkonäyttämisen kautta (meillä löytyy paljon samoja suosikkeja), kun siihen mahdollisuus on ollut - nuorimmainen olisi kyllä ihan varmasti käynyt läpi täsmälleen saman kohtelun, jos vaan tuo ikäero olisi ollut hieman pienempi. 

Minulla on whippet, samaten keskimmäisellä - kappas kepposta. Nuorimmainen toivoi pentuna koiraa, joten heillä on kaksi chihua. Kaikki ollaan nykyään siis koirallisia, hih.

Kenelläkään meistä kolmesta ei ole ollut helppoa (no, kenellä nyt ylipäätään ikinä on?), mutta mä näkisin, että me ollaan kaikki kolme aika mainioita pakkauksia. 

Niin hemmetin ärsyttäviä kuin nuo osaavatkin olla, ne on silti ihan maailman parhaita pikkusiskoja. Silloin kun itsellä oli vaikeaa, enkä tiennyt miten oikeasti jaksaisin mennä eteenpäin, mä en koskaan voinut luovuttaa, koska jos mä luovutan nyt, mä en näe, mitä mun siskoista tulee isoina, enkä mä näe niiden tulevia perheitä tai pääse halimaan ja hemmottelemaan niiden lapsia. Joten, sen takia mä olen vielä tässä, näiden pärstöjen takia (kattokaa nyt noita nassuja, ei niistä voi olla tykkäämättä):

suosikkipaikkani (haaste)

Näkymä ei enää nykyään ole täsmälleen sama - ollaan mm aidattu piha ja siirretty tuo aidan vieressä näkyvä puska muualle koska oma sekä hoitokoira rakastivat sen syömistä, mutta väriloisto on silti keväisin/kesäisin edelleen sama, onneksi! Silloin kun äiti ja sisko vielä asuivat täällä, meidän makkarissa eli silloisessa pikkusiskoni huoneessa oli ennen kerrossänky. Sisko luopui siitä aikoja sitten ja vaikka siinä vaiheessa vietin harvoin öitä äipän luona, sängyn menettäminen oli jotenkin yllättävän vaikeaa ja aiheutti jopa pientä kiukuttelua, öö - sen lisäksi, että todellakin rakastin kyseisen sängyn patjaa (olen siis nukkunut tuossa kyseisessä sängyssä parhaiten, ikinä), yläsängystä herääminen oli varsinkin alkukesällä aivan järkyttävän ihanaa, kun heti ensimmäisenä vastassa oli tällainen vihreä hyvänhuomenen toivotus. Ehkä vihreästä tuli lempivärini tämän takia?

Lisäksi tuo leikkipuisto, joka kuvassa näkyy etäisesti, on ollut sydäntä lähellä aina siitä asti kun äidin ja siskon luokse muutin. Siellä on vaan jotenkin ihana olla ja istua kaikessa rauhassa, miettien ja pohtien ja tarinoita suunnitellen - jos kehtaisin, tekisin niin kesäisin edelleen, mutta tälleen lapsettomana se tuntuu nykyään vähän hassulta. Joka tapauksessa, yksi suosikkipaikoistani löytyy siis niinkin läheltä kuin meidän takapihalta. Luksusta.

soittolistallani (haaste)

 SECRET CROWDS // angels and airwaves

Secret Crowds oli ensimmäinen biisi, jonka kyseiseltä bändiltä kuulin joskus aikoja sitten, ja rakastuin täysin - niin biisiin kuin bändiin (se on epäilemättä mun ykkösbändi ollut nyt jo vuosien ajan, ohitti niin Disturbedin kuin Salivankin, mihin en uskonut minkään bändin pystyvän O.o). Mä olen edelleen sitä mieltä, että jos mut lykättäisiin koko päivän mittaiselle lenkille, tai vaikka viikon, enkä saisi ottaa mukaani kuin yhden biisin, niin se olisi juuri tämä. Tässä kaikki täsmää. Sanat kolahti ensimmäisenä, ja kolahtavat vieläkin. Sävel on jotenkin niiiin ihana ja tuo ääni samaten. Plus, mä koen tän ihan täydellisenä rakkauslauluna ♡

 

RANNALLE // tct feat jontte valosaari 

Siis mä en itsekään ymmärrä miten tää tapahtui, mut ei se haittaa! Jos mä kysyisin kanssaeläjältäni biisiä, jota luukutan eniten, olisi vastaus epäilemättä tämä - oikeasti. Baarissa käydään toivomassa tämä ja siis jo kotona ennen baariin lähtöä tätä soitetaan repeatilla muutamaan otteeseen, ihan varmuuden vuoksi (jos DJ:ltä ei sitä sitten löydykään - mikä pettymys!). Mä vaan tulen tästä biisistä, tästä rytmistä, noista sanoista ja noiden ilmeistä ja äänistä (plus siitä, muistaakseni, Comeetan ihanasta naurahduksesta, tuitui) niin hyvälle tuulelle, enkä oikeasti ymmärrä miksi. Joku tässä vain on!

 

CHEERLEADER // omi

Öö, en oikein tiedä mitä tästä kipaleesta sanoisin: ihana rauhallinen ja letkeä biisi? Luulisin, että sen takia alunperin tähän tykästyin. Tää ei herätä mussa varsinaisesti mitään syvällisiä ajatuksia ja saa mua miettimään menneisyyttä/tulevaa, tää vaan pistää jammailemaan ja lauleskelemaan. Joskus sellanen kappale vaan tulee tarpeeseen!

 

SPESIAALI // nikke ankara

Romantikkona mua vaan vissiin vetää puoleensa kaikki laulut, mitkä voidaan tavalla tai toisella luokitella rakkauslauluiksi ja tää on kyllä niin ällösöpösti miehinen biisi, etten voi olla tykkäämättä. Lisäksi mä olen Lord Estin, Cheekin ja Elastisen myötä (siis jo vuosia sitten, ei ole mulle mikään viime vuoden villitys!!) koko ajan vaan enemmän ja enemmän tykästynyt suomalaiseen musiikkiin (no okei, pentuna mun lemppareita oli Ressu Redford, Kaija Koo ja Kikka, että ei tuo suomalainen musa mulle ihan uutta ole XD)

BETTER DAYS // saliva

Jokainen, joka tietää mun menneisyyden ja on kuunnellut tai lukenut tän biisin sanat, ymmärtää miksi tää on mun soittolistallani. Saliva nyt yleensäkin on vaan pysynyt yhtenä mun suosikkina jo vuosien ajan, tykkään hirmuisesti näiden musiikista - siis sanojen lisäksi ihan siitä melodiasta, niinku - mut juuri tässä biisissä parasta on nimenomaan ne sanat. Take a lesson in pain from the man who's seen both sides, I make the best of worst and it hurts but it gets me by. Just nyt, tällä hetkellä, tää biisi tuntuu todella omalta, koska mä olen päättänyt taas kerran etten anna menneen paskan vaikuttaa elämääni, ne jutut jääköön menneisyyteen. Tällä hetkellä mä yritän omaa asennettani muokkaamalla tehdä jokaisesta päivästä edellistä paremman - ja se toimii!

 

toinen hetki (haaste)

Ennen sitä hetkeä, sä olet koko ajan kantanut jotain synkkää ja repivää syvällä sun sielussasi - jotain myrkyllistä. Jotain sellaista, joka saa sut sanomaan rumia sanoja ja kostamaan.  Susta tuntuu pahalta ja sä haluat muiden kärsivän ihan yhtälailla, varsinkin niiden joiden syytä se kaikki on.

Se paha sun sisällä, se saa sut itkemään, koska sä et pysty jatkamaan elämääsi; sä et pysty unohtamaan, etkä sä pysty antamaan anteeksi. Et ainakaan ennen sitä toista hetkeä.

Se hetki, kun sä ymmärrät kasvaneesi ihmisenä, tajuat että sulla on jotain annettavaa tälle maailmalle. Se hetki, kun se paino putoaa sun harteiltasi ja se tumma, se jokin repivä, se yhtäkkiä katoaa. Sä ymmärrät, että sen kaiken takia sä olet sä ja kaikkine pienine ja suurine vikoinesi sä haluat olla juuri sinä, koska kukaan muu ei siihen pysty.

Sä unohdat koston - sä pystyt taas hengittämään. Se hetki, kun sä kykenet tietyllä tasolla ja tavalla antamaan anteeksi kaiken sen pahan mitä olet kohdannut ja läpikäynyt, vaikket mitään unohdakaan. Sitä hetkeä mä kannan muistoissani varmasti elämäni loppuun saakka.

picture credit: yksi kaksi kolme

se hetki (haaste)

Mulla on aina ollut sellainen paha tapa, etten usko itseeni tai kykyihini - toisin sanoen, aina ollut ihan järkyttävän epävarma. Koska mä automaattisesti ajattelen muiden osaavan kaiken paljon paremmin, tietyissiä tilanteissa mä saatan vetäytyä sivuun ja vaan katsoa, "kuinka asiat tehdään oikein". Kun aloitin uudessa työpaikassa (jossa olen tosin nyt ollut jo sen kahdeksan vuotta, about), olin todella epävarma ja arka, koska kyseessä oli ryhmäperhepäiväkoti ja näin ollen harteilla lepäsi vastuu toisten lapsista.  Asian teki pahemmaksi se, että jotkut niistä lapsista oli/on todella pieniä (en ollut ikinä ennen vaihtanut mm. vaippaa) ja osa taas muuten vaan todella haastavia, eli välillä epävarmuus tuntui fyysisesti palana kurkussa...

Mulla oli itse asiassa tosi pitkään sellainen olo, että vaikka siitä työstä tykkäsinkin, et mä en vaan ole siinä kauhean hyvä. Vieläkin tulee tosi usein sellainen tunne, että mä en vaan osaa. Paitsi silloin kerran.

En itse asiassa muista mistä koko kohtaus sai alkunsa, todennäköisesti tyttö oli kiusannut veljeään tai kaveriaan ja minä olin tyhmänä aikuisena kehdannut kieltää, mutta sen muistan, todella elävästi, miten se ei suostunut hetkeäkään istumaan jäähypenkissä vaan pudottautui lattialle joka kerta kun selkäni käänsin. Ja nauroi ja virnuili ja lällätteli. Argh!

Tyttö teki valehtelematta kakkensa ajaakseen meikäläisen hulluuden partaalle ja voin kertoa sen melkein onnistuneen. Kunnes sitten lopulta tyttö ymmärsi etten anna periksi; kun se vihdoin istui ihan hiljaa penkillä, katse maahan luotuna, kuulin pienen ja hennon äänen sanovan, värähtäen, mä haluan muuttua hirviöksi. Tässä vaiheessa ymmärsin koko kohtauksen ja syytin itseäni, kun en heti ollut nähnyt merkkejä ja yhdistänyt pisteitä viivaksi. Todennäköisesti väitin, että etkä halua koska tyttö itsepintaisesti intti että kyllä haluan. Mä haluan kuolla ja muuttua hirviöksi. Ja mun veli tahtoo kanssa! 

En pystynyt enää olemaan vihainen, en edes kovin ärtynyt, vaan hengitin toisen tuskaa ja jotenkin tulin osaksi sitä. Musta tuntui ihan järkyttävän pahalta, enkä edes pystynyt kuvittelemaan miten pahalta tästä pienestä lapsesta mahtoi tuntua.

Tässä vaiheessa kai tajusin, ettei minulla ole oikeutta väheksyä tytön tunteita; kertoa hänelle mitä hän haluaa tai mitä hän ei halua. Sen sijaan, voin kertoa miltä minusta tuntuu. Siispä sanoin lempeästi etten oikein uskonut häntä ja menin tytön luo, polvistuin siihen eteen jälleen kerran ja kysyin: "kerrohan, onkohan nyt niin, että sulla on vaan ikävä isää ja sä haluaisit veikan kanssa olla iskän luona?" Tyttö ei itkenyt, (enkä minä, vaikka teki kyllä mieli!), tuijotti vaan suoraan silmiini ja nyökkäsi, sanoen, mulla on ikävä isää. Ja veikalla kanssa. Siksi mä haluan kuolla.

Juttuhan on niin, että mä en varsinaisesti usko Jumalaan, en enkeleihin enkä taivaisiin, enkä siksi yleensä ota kantaa näihin asioihin millään tavalla töissä, mutta sillä hetkellä en voinut olla laittamatta laastaria näihin vuotaviin haavoihin - en voinut olla sanomatta (valehtelematta?): "Kuule, musta tuntuu, että sun iskäs on tuolla jossain ja katselee sua ja sun sisaruksia ihan koko ajan. Enkä mä usko, en sitten hetkeäkään, että se haluaisi sun kuolevan. Mä itse asiassa olen aika varma siitä, että se  enemmänkin haluaa nähdä sun kasvavan. Se haluaa nähdä sun elävän ja olevan niin onnellinen kuin ikinä mahdollista. Samaa se toivoo teille kaikille. Ja tietkö, sun äidille tulis ihan kauhea ikävä sua jos sä kuolisit. Ja meille myös."

Tähän tyttö ei enää vastannut mitään, eikä koko loppuiltana tarvinnut komentaa tai kiistellä. Kun lähdin kotiin, ajattelin hiljaa mielessäni, että ehkä mä sittenkin osaan. 

Se hetki, kun mä tajusin ymmärtäneeni toista, olin nähnyt läpin kiukuttelun ja nähnyt ne tuskan juuret... Musta tuntui, että olin jotenkin vaikuttanut sen pienen lapsen elämään ja tehnyt siitä, ainakin hetkellisesti vähän paremman. Se hetki, kun mä tajusin, että ehkä musta sittenkin on tähän työhän tai tän tyyppiselle alalle, ehkä musta sittenkin on auttamaan toisia -- se hetki oli jotenkin järkyttävä, hyvällä tavalla.

picture credit: yksi

uskoni (haaste)

Mä uskon uskomiseen. Mä uskon siihen, että selviytyäkseen tässä ja tästä elämässä, jokaisella on pakko olla jotain mihin uskoo, puhtaasti. Oli se sitten Jumala, tiede, biologia tai psykologia - joku korkeampi voima, kohtalo tai oma itsensä. Kunhan on jotain mihin voi luottaa. Mä uskon, että loppupeleissä kaikki uskonnot uskovat siihen yhteen ja samaan; jokaisella ihmisellä ja kulttuurilla vaan sattuu olemaan se oma versionsa siitä asiasta. Ja mä haluan uskoa, ettei se uskon kohde erottele oikean ja väärän uskomisen välillä -- tärkeintä kun on kuitenkin se puhdas uskominen.

Siihen mä uskon. 

haaste || picture credit: one two three

mieleisin muistoni (haaste)

Olemme päiväkodin pihalla; me lapset leikimme ja riehumme, keinumme ja nauramme. Ilta alkaa hämärtyä, kello lähenee viittä ja huomaan, kuinka taas kerran kaverit vähenee yksin toisensa jälkeen. Taas kerran. Alkuaikoina se aina harmitti, mutta ei enää. Ei niin paljoa. Koska meillä on ihan ikioma salaisuus! Kun kaikki muut lapset ovat lähteneet ja jäljelle jään pelkästään minä, haemme sisältä kirjoja ja luemme niitä ulkona. Ja mikä parasta, aina silloin tällöin, riippuen hoitotädistä ja/tai tädin mielialasta, minä saan vielä yhden ylinmääräisen jäätelön tai keksin tai jonkun muun herkun, jos välipalalta on jotain jäänyt. Tai me teemme jotain muuta kivaa, jotain mitä päivällä ei ole saanut tai voinut tehdä!

Näin jälkeenpäin ajateltuna, tuo muisto on säilynyt niin syvänä ja puhtaana mielessäni (ja saa vieläkin hymyilemään ihan niin kuin silloin) että itse käytän samaa taktiikkaa töissä. Muistan todella selvästi kuinka ikävältä tuntui olla aina viimeinen ja miten paljon mieltä piristi se pieni erikoiskohtelu --- joten aina silloin tällöin, varsinkin jos jään yksin yhden tai kahden lapsen kanssa monena iltana peräkkäin, pengomme kaapista vielä yhdet keksit tai jätskit - välillä käymme kaupassa hakemassa jotain pientä, jos ei aikuisten kaapissa ole mitään. Tai sitten muuten vaan teemme jotain sellaista, mikä ei ison lapsilauman kanssa onnistu; paloautoihin rauhassa tutustuminen, kirjojen lukeminen ulkona, saippuakuplien puhaltelu, puistossa käynti, vesileikit. Eräänkin kerran kannoimme yhden lapsen kanssa lunta täynnä olevan pulkan eteiseen ja istuimme lämpimällä laattalattialla hanskat käsissä ja rakensimme pulkan äärellä minilumiukkoja ynnä muita.

Parasta näissä hetkissä on se toisen puhdas ilo, riemu ja naurun kiljahdukset --- ja se kuinka lyhyeltä pitkä ilta molemmista tuntuu, kun itselläkin on kivaa! Takaraivosta löytyy monta mieluisaa muistoa hetkistä, jotka olen viettänyt töissä iltalasten kanssa juuri tästä syystä, enkä oikeastaan voi muuta kuin kiittää omia hoitotätejäni. Jännä huomata, miten suuri vaikutus jollakin niin kaukaisella asialla voi loppupeleissä olla; miten paljon niin mitättömän pieniltä tuntuvat asiat voi todellisuudessa lapselle - tai kenelle tahansa - merkitä.

haaste || picture credit: onetwothree

haaste | 31 päivää

(picture credit ???)

Vanhassa blogissa tämän haasteen aikoinaan tein - jokainen kysymys oli tarkoitettu yhdelle päivälle ja niihin oli tarkoitus vastata järjestyksessä. Koska olen tosiaan tehnyt kyseisen haasteen jo, en aio sitä kokonaan uusiksi tehdä, joten tulen postaamaan tänne vanhat vastaukseni itselleni sopivassa järjestyksessä - ellei joku vastaus vaadi mielestäni päivittämistä, tuskin tulen kovasti aikaisempia vastauksiani muuttamaan... Ehkä.

Esittele itsesi || Eka rakkaus || Minun vanhempani || Tätä olen syönyt tänään || Mitä on rakkaus? || Minun päiväni || Paras ystäväni || Se hetki || Uskoni || Päivän asu || Sisarukseni || Käsilaukussani || Tällä viikolla || Mitä minulla oli päällä tänään? || Unelmani || Eka suudelmani || Mieleisin muistoni || Mieleisin syntymäpäiväni || Kaduttaa || Tässä kuussa || Toinen hetki || Tämä järkyttää minua || Tämä saa minut voimaan paremmin || Tämä saa minut itkemään || Ensimmäinen || Pelkään || Suosikkipaikkani || Ikävöin || Tähän pyrin || Soittolistallani || Viimeinen hetki