lauantai 25. toukokuuta 2019

uusi tutkinto & uusi koti


I H A N  K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N T Ä !!!! Nyt ollaan nimittäin siinä pisteessä, että ne uhkaavasti roikkumaan jääneet tehtävät ovat kaikki historiaa ja kasvatustieteen kandidaatin tutkinto on vihdoin ja viimein kasassa. Sain eilen tietää, että viimeinenkin tehtävä oli arvioitu ja samaan syssyyn tutkintohakemukseni hyväksytty, joten nyt sitten odottelen virallisia papereita. Työhakemukset laitan joka tapauksessa matkaan tulevina viikkoina ja jännittää muuten edelleen ihan älyttömän paljon koko prosessi. Kävin jokunen aika sitten heittämässä heipat Jyväskylän yliopistolle... tämä siis siksi, etten päässyt Mikkelistä käsin kirjautumaan syystä tai toisesta omaan kotihakemistooni VPN-yhteydestä huolimatta, joten kävin sitten Ruusupuistossa deletoimassa kaikki kandidaatintutkielmaan liittyvät aineistot ynnä muut tiedostot. Tuntui jotenkin haikealta poistella kaikki vanhat ja tarpeettomat kurssimatskut u-asemalta... tai ehkä se tuntui pikemminkin jotenkin yllättävän lopulliselta. En ole tällä erää jatkamassa maisteriksi asti, joten näillä näkymin en tule enää vierailemaan kampuksella. Se taas on sinänsä haikeaa, koska mä todellakin rakastan tuota kampusaluetta niin paljon.


No mutta, tänään mun oli - ja on - itse asiassa tarkoitus jakaa parit kuvat meidän uudesta kodista. Kuten todistusaineistosta voi päätellä (ja kuten olen ennenkin sanonut kerran tai kaksi), ei musta mitään sisustusbloggaaja saa tekemälläkään, mutta ei se mitään. Mä vaan haluan näyttää teille miltä täällä nyt näyttää. Sitä paitsi musta on aina jälkikäteen ihana palata vanhoihin "sisustuskuviin" ja vertailla niitä toisiinsa. On aina hauska nähdä miten oma maku muuttuu ja kehittyy... tai toisaalta miten se nähtävästi ei sen paremmin muutu kuin kehitykään, haha.

Näpyttelen tätä postausta tällä hetkellä meidän suht valmiissa työhuoneessa, jee! Jyväskylän kämpässähän meidän työpöydät olivat pakon sanelemina eri huoneissa - toisin kuin sitä edeltävässä kämpässä. Mulle oli äärimmäisen tärkeää, että tässä uudessa kämpässä olisi työhuone, jotta saataisiin työpöytäkompleksi taas kasaan. Myös vieraiden majoitus tulee olemaan jatkossa helpompaa, sillä tänne mahtuu työpöydän viereen mainiosti ilmapatja ja ovenkin saa tarvittaessa kiinni, ettei Rymy kömmi yöllä vieraiden viereen. 


Myönnän, että tässä kämpässä muun muassa keittiö vaatisi pienen pintaremontin ja ehkä vähän muitakin apuja, mutta annan tämän anteeksi ihan vain siksi, ettei kahdessa edellisessä kämpässä ruokapöytä ole mahtunut keittiöön. Nyt mahtuu, wuhuu! Kaikista käytännöllisin tai kaunein tuo nykyinen keittiö ei ole, mutta ei se oikeastaan haittaa, koska tämäkään kämppä ei ole se meidän ns. loppuelämän koti. Sitä aletaan etsimään siinä vaiheessa jos ja kun mä saan vakinaisen työpaikan. En edelleenkään aja autoa, tai halua ajaa autoa, joten meillä on toiveena, että se loppuelämän koti löytyy sitten joko läheltä mun työpaikkaa tai vähintään paikallisliikenneyhteyksien varrelta.


Meidän makuuhuone on melko spartalainen, mutta itse tykkään sen askeettisuudesta kovasti. Oon muutenkin pyrkinyt vähentämään kaikkea turhaa sälää ihan jo siksi, että siivoaminen on miljoonasti helpompaa ilman pölyäkerääviä turhakkeita. Asiaan liittyen... oon itse asiassa pitkään kriiseillyt päiväpeiton kanssa. Toisten blogeissa vilahtelee vähän väliä aivan ihania makkareita muhkeine peittoineen ja tyynyineen ja nättine päiväpeittoineen ja mäkin halusin sellaset. Toisaalta mä myös ajattelin, että siis tottakai pitää olla päiväpeitto, jotta sänkyyn ei mene kaikkea roskaa! Mut sitten iski ahaa-elämys ja tajusin, että enhän mä tuolla makkarissa pystyisi yöllä sitä peittoa kuitenkaan säilyttämään ja sitten sitä pitäisi roudata sinne ja tänne joka ilta. Eli todennäköisesti se vaan keräisi pölyä jossain nurkassa, koska kumpikaan meistä ei koskaan saisi aikaiseksi pedata sänkyä... päätin siis, että seuraavaksi hankin meille jotkut omaa silmää miellyttävät pussilakanat ja that's that. Anyways, sängyn oikealla puolella on liukuovellinen kaapisto, josta löytyy petivaatteita, mun henkaria vaativat vaatteet sekä kaikki Henkan vaatteet. Koska makkari on pieni, vaatteet vaihdetaan usein kylppärissä tai kylppärin edessä ja vaikka se saattaa kuulostaa vähän hassulta, tää on ollut tosi hyvä ratkaisu. Mä en - ainakaan vielä - herää aamuisin tukkoisen nenän kanssa ja väitän, että osasyy on se, kun makkarissa ei enää pöllytetä vaatteita samalla tavalla kuin edellisessä kämpässä. Edellisessä kämpässä Rympän peti oli makkarissa ja lisäksi pyykkiteline oli usein ihan makkarin oven edessä, joten ei sinänsä ihme, että se veti pölyä sisäänsä kuin mikäkin musta aukko...


Multa on nyt monesti kysytty, että joko uusi koti tuntuu kodilta. Vastaus on "joo ja ei", sillä etenkin olohuone vaatii ehdottomasti jotain... ehkä maton ja jonkun kivan sohvapöydän? Ongelma on siis se, että mä en oikein tiedä minkälaisen maton tai sohvapöydän haluan, mutta mä luotan siihen, että mä törmään niihin vielä. En myöskään ihan hirveästi pidä siitä, että telkkari on taas kerran ikkunan edessä, mutta Henkka osti meille sen verran ison sohvan, etten nyt ainakaan äkkiseltään keksi mitään fiksumpaa järjestystä. Eikä muuten haittaa, sillä me mahdutaan vihdoinkin ottamaan päikkärit ilman, että tarvitsee taistella paremmasta lepopaikasta. Luksusta! Tiedän kokemuksesta, että heti kun olen tyytyväinen olohuoneeseen, kämppä alkaa tuntumaan entistä enemmän kodilta.


Niin ja siis, onhan tässä olohuoneessa hyviäkin puolia, jos ei huomioida tuota rumaa muovimattoa tai katossa roikkuvaa kattokruunua, jonka sattuneesta syystä rajasin tällä erää kuvan ulkopuolelle, kröhöm. Hyvää on esimerkiksi se, että tää on iso! Joka muuton yhteydessä mä ensin kiroan noita kirjoja, tai lähinnä niiden määrää - ja Henkkahan kiroaa luonnollisesti kahta kauheammin, varsinkin siinä vaiheessa, kun on aika kantaa noita laatikoita paikasta toiseen... Mutta kyllä se vaan niin on, että mun kohdalla kämppä tuntuu heti enemmän kodilta kun kirjahyllyt ovat paikoillaan ja kirjat järjestetty. Jostain syystä mulle on tärkeää, että kirjahyllyt ovat nimenomaan olkkarissa työhuoneen sijaan, enkä oikein tiedä miksi. Täytyy ehkä kokeilla joskus siirtää ne työhuoneeseen, hmm. Mutta anyways, kyllä tää alun hankaluuksien jälkeen alkaa pikkuhiljaa kodilta näyttämään ja tuntumaan, ♥.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

haaveena lastentarhanopettaja vol 3


HAAVEENA LASTENTARHANOPETTAJA on sekä otsikkona että tunnisteena taas kerran ajankohtainen, sillä vaikka kyseinen haave on tutkinnon kannalta täyttymässä tuossa toukokuussa (ai mitkä roikkumaan jääneet kurssisuoritukset, täh?), puuttuu meikäläiseltä tällä hetkellä se työpaikka, jossa kyseisestä haavetta pääsisi oikeasti toteuttamaan. Tosin enäähän ei puhuta lastentarhanopettajista vaan olen valmistumassa Jyväskylän yliopistosta varhaiskasvatuksen opettajaksi, mutta ehkä mä en nyt just tällä hetkellä anna tuon vanhentuneen tunnisteen haitata itseäni... ehkä. Mä itse koen tän muutoksen tosi hienona ja suurena juttuna ja voin lyhyesti kertoa miksi; kun nimittäin sain kuulla tästä muutoksesta, pistin isälleni innoissani viestiä, jossa kerroin ettei musta tulekaan lastentarhanopettajaa vaan varhaiskasvatuksen opettaja ja iskän vastaus oli wau, sehän kuulostaa vakavasti otettavalta. Se kiteytti täydellisesti juuri sen, miksi tätä muutosta tarvittiin. Työnkuvien selkiyttäminen on musta loistava juttu, mutta tärkeämmäksi mä koen sen, että ollaan puhekielessä siirtymässä pois "lastentarhoista". Mua ei haittaa ollenkaan olla päiväkodin opettaja tai ryhmiksen opettaja, mutta en mä kyllä halua minkään tarhan opettaja olla. Päiväkodin tätikin vielä menee, jos pakko on, mutta tarhan täti ei vaan yhtään nappaa... Ja ei, mulla ei ole mitään pätevää selitystä siihen miksi Rymppä valikoitui tän postauksen kuvituskuviin. Paitsi ehkä se, että mun kännykän kamera on täynnä Rymyn kuvia, joten tää tuntui loogiselta tavalta saada ne tänne blogiin talteen, haha.


Joka tapauksessa, seuraava askel onkin sitten työpaikan metsästys. Irtisanouduin vanhasta tarhasta aikalailla vuosi sitten, koska kahden vuoden opintovapaa oli tullut tiensä päätökseen, enkä mitenkään olisi pystynyt autottomana (ja ajamattomana) käymään töissä toisella paikkakunnalla ja samalla keskittymään opintoihini. Lisäksi oli otettava Rymy huomioon, sillä käytännön syistä Henkka viettää päivävuorojensa välissä viikottain aina yhden yön siskoni luona, jonka jälkeen hänellä on vuorostaan kaksi 12h yövuoroa putkeen. Siihen kun vielä lisää ennakoimattomat työvuorojen venymiset, automatkat ja nukkumiset, ei Henkalla usein jää paljoa aikaa kotona käytettäväksi. Esimerkiksi viime sunnuntaina Henkka saapui kahden päivävuoron jälkeen kotiin iltakymmenen maissa ja lähti maanantaina jo klo 14.00 ajelemaan kohti Mikkeliä kun työvuoro alkoikin poikkeuksellisesti klo 16.00 eikä iltakahdeksalta kuten normaalisti. Toki tällä kertaa Henkka ei lähtenyt heti perään toiseen yövuoroon ja tästä johtuen seuraava työvuoro on vasta sunnuntaina. Silti, jos mä vielä olisin käynyt opintojen ohella töissä toisella paikkakunnalla, olisi Rymy saanut käytännössä pyörittää useasti yksinään taloutta ja Rymystä suunnitelma oli sanalla sanottuna pasketta - oli tehtävä päätös ja me päätettiin, että silloin oli aika jättää lopulliset hyvästit vanhalle kotipaikkakunnalle. 


Olo on tällä hetkellä aikalailla sama kuin kolme vuotta sitten kesäkuussa. Taas kerran me päätettiin jättää hyvästit ja kääntää nokka kohti jotain vielä uudempaa ja tuntemattomampaa. Ensimmäinen päivä toukokuuta meidän miniperhe nimittäin heräilee Jyväskylän sijaan Mikkelissä, iiks! Itsellä on tosi kaksijakoiset fiilikset asian suhteen, sillä mä ihan oikeasti pidän Jyväskylästä valtavasti ja näen itseni opiskelemassa maisteriksi ja muutenkin asumassa täällä. Toisaalta me ollaan viimeiset melkein 10 vuotta eletty sillä sitten kun -asenteella ja nyt vihdoinkin oltaisiin siinä kun-vaiheessa. Meillä saattaisi vihdoinkin olla mahdollisuus hankkia oma asunto ja rakentaa yhteistä elämää ilman sitä ikuista jossittelua. Ja vaikka tää vaihtoehto kiinnostaa itseänikin tällä hetkellä enemmän kuin mahdollinen jatko-opiskelu, olo on silti tosi haikea. Varsinkin kun Mikkeli on itselleni paikkana täysin vieras. Jyväskylään muutosta haaveilin salaa jo lukiossa ja elättelin toiveita, että joskus pääsisin tänne opiskelemaan eli vaikka tänne muuttaminen jännitti, se oli tavallaan silti toiveiden täyttymys. Vähän yllättäen mua lohduttaa se, että näillä näkymin tähän meidän kämppään olisi muuttamassa meille tuttu ja tärkeä ihminen, joten tullaan varmaan vierailemaan täällä enemmän kuin mitä toveri ehkä toivoisi, heh.



Ehkä se suurin haikeuden aiheuttaja on tällä hetkellä ystävät. Tiedän maailmasta löytyvän ihmisiä, jotka muuttavat paikkakunnalta toiselle paljon ahkerammin kuin mä, mutta silti... Mun ystäväpiiri on aina ollut tosi pieni. Yläasteen loppuminen sai aikaan sen, että tuttu kaveriporukka hajaantui. Ehdin käymään kotikaupungissani lukiota vain vuoden, kunnes taas olin muuton edessä ja tuolloin tuli ajankohtaiseksi hankkia kokonaan uusi verkosto ympärille. Siihen verkkoon ei tarttunut kuin pari kalaa, mutta lähinnä siksi, etten tietyllä tapaa sulkeutuneena tyyppinä ole koskaan ollut hyvä antamaan ihmisille mahdollisuuksia. Siirtyminen lukiosta työelämään aiheutti taas saman; ne vähäiset läheiset ystävät, jotka olin saanut, lähtivät kukin omille teilleen. Työelämästä tarttui mukaan onneksi uusia ystäviä työkokemuksen ohella, mutta muutto Jyväskylään tarkoitti vuorostaan sitä, että työporukka jäi taakse. Toki ne parhaimmat toverit kulkee matkassa mukana vaikka kilometrejä olisi välissä vaikka ja kuinka, mutta Jyväskylässä totuin vähän yllättäen siihen, että oon nykyään paljon harvemmin kotona oikeasti yksin. Nyt ollaan TAAS KERRAN siinä pisteessä, että joudun sanomaan heipat. Toki edelleen väitän, ettei ne läheisimmät mihinkään katoa, mutta kyllä se silti tuntuu jotenkin haikealta ja vähän vaikealtakin aloittaa "taas" alusta. Lisäks mä en ole ikinä-koskaan-milloinkaan joutunut oikeasti hakemaan töitä, joten se jo itsessään jännittää todella paljon. Toisaalta odotan innolla sitä, kun pääsen taas jatkamaan the sims 4-videoiden kuvaamista (^__^) ja nauttimaan lenkkeilystä Rymyn kanssa ilman, että takaraivossa koko ajan jyskyttää joku tekemätön oppimistehtävä. Eli tiivistettynä jännän ääressä ollaan ja elellään taas vaihteeksi, huhheijaa. Saas nähdä mitä tulevaisuus tällä kertaa tuo tullessaan.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

rymppä & rasvapattien poisto


Yksi ympyrä sulkeutui, kun tuossa jokunen aika sitten vierailtiin Keski-Suomen Eläinklinikalla - se oli todennäköisesti Rympän viimeinen ell-reissu täällä Jyväskylässä, toisin sanoen. Kuten olen sanonutkin, kyseinen pulju on ehtinyt vaihtaa nimeään miljoonasti tässä matkan varrella, mutta Keski-Suomen Eläinklinikan titteliä se kantoi muistaakseni silloin, kun Hugen kanssa käytiin ekoja kertoja lekurissa. Hauskaa on ollut huomata myös se, että vaikka paikan nimi on vaihdellut, niin henkilökunta on tuntunut pysyvän jossain määrin samana. Erityisen mukavaksi visiitin teki tällä kertaa se, että tiskin takana istuvalla ihmisellä oli itselläänkin wipukoita useampi kappale ♥ 


Tajusin tässä vanhoja postauksia selatessani, että mä en koskaan muistanut sen tarkemmin kirjoitella yhdestä meidän ell-reissusta, joka siis tapahtui elokuussa 2017. Ohimennen mainitsin asiasta kyllä, mutta olin niin järkyttynyt meidän koiran ylipainosta, että unohdin vissiin kertoa miksi me alunperin sinne lekuriin lähdettiin. Rymyllehän ilmaantui muutama vuosi sitten patteja sekä rintakehään että tuonne vatsan alueelle. Ne näyttivät ja tuntuivat olevan rasvapatteja, joten seurailtiin pitkään tilannetta. 2017 sitten käytiin näyttämässä näitä patteja ja lekuri totesi niiden tosiaan olevan näytteiden perusteella rasvapatteja ja epäili syyksi muun muassa Rymyn painoa. Oli puhe pattien poistamisesta tulevaisuudessa, varsinkin jos ne siitä kasvaisivat tai häiritsisivät koiraa. Siinä vaiheessa kun saatiin tietää Rympän veljien sydänvioista, me päätettiin, ettei pidetä kiirettä operaation kanssa - käytiin ensin sydänultrassa ja varmistettiin, että Rymyn voi jatkossakin nukuttaa jne.  Tiedusteltiin asiaa lekurista ja olimme yhtä mieltä siitä, ettei kuitenkaan kannata kesäksi mitään aikoja varailla vaan odotettiin suosiolla ilmojen viilentymistä. Tästä johtuen putsautimme syksyllä Rympän hampaat ja helmikuussa oli sitten pattien poiston vuoro. Lekurikäynti itsessään sujui hyvin, no problem, mutta kyllähän Rymy aika piestyltä ja kaikkensa antaneelta tuon operaation jälkeen näytti... 


En tiedä muista koirista - kun ei kokemusta ole - mutta Rymy ainakin koomailee jokaisen nukutuksen jälkeen yleensä vähintään sen pari päivää. Alkuviikosta pyrittiin pitämään Rymy lattiatasolla ja se onnistuikin ihan vain poistamalla fleecet sohvalta, mutta loppuviikosta Rymppä alkoi olemaan jo vahvasti sitä mieltä, että hovin olisi suotuisaa lopettaa mokomat pelleilyt ja palata normitapoihinsa. Sen verran annoin periksi, että sallin sohvalle hyppäämisen, mutta sohvan selkänojan yli loikkiminen oli pitkään kieltolistalla. Ekana päivänä pidettiin kauluria, mutta Rymyhän ei kykene moisen systeemin kanssa toimimaan mitenkäänpäin (kävely keittiöönkin oli liian pelottavaa, ahahahah), joten otettiin suosiolla paita käyttöön. Oltiin tietoisesti valittu operaation ajankohta niin, ettei Rymyn tarvinnut pariin viikkoon olla kotona yksin oikeastaan ollenkaan.


Haavat sulavine tikkeineen näyttivät alkuun mun silmään aivan hirveiltä ja koira vähintään tappoyrityksen kohteeksi joutuneelta, joten haavojen tarkistelun jätin suosiolla Henkan vastuulle.  Alla oleva kuva on itse asiassa otettu vasta pari päivää operaation jälkeen. Aika hyvin nuo kuitenkin paranivatkin, ei tarvinnut haavoja sen enempää rasvailla tai putsailla. Käytiin se ensimmäinen viikko vain ja ainoastaan pissatuksilla, mutta toisen viikon loppupuolella pidennettiin lenkkejä, koska seinät alkoivat selkeästi kaatuilemaan Rymyn niskaan.


Jossain vaiheessa maaliskuuta Rymppä onnistui nuolemaan yhtä arpea sen verran ahkerasti, että tällä hetkellä se hieman punoittaa ja tästä syystä siihen on laiteltu päivittäin vetramiliä, mutta muutoin haavat ovat onneksi parantuneet oikein hyvin (alla oleva kuva on toisin sanoen ainakin muutaman viikon vanha). Hetken aikaa mä kyllä pohdin, että pitkääkö sinne lekuriin soittaa ja kysellä, kun ne itsestäänsulavat tikit näyttivät törröttävän pystyssä sulamisen sijaan, mutta kyllähän ne lopulta sitten irtosivat.


Harmi, etten tähän hätään löytänyt mitään kunnollisia kuvia noista pateista; se rinnassa oleva suurentui nimittäin ykskaks yllättäen. Tässä kuvassa se on ehkä vähän näkyvissä tuossa kainalon lähettyvillä? Sydänultraan liittyvässä postauksessa vilahtaa tuo vatsan alueella oleva patti, jonka vieressä oli toinen paljon huomaamattomampi, mutta rintakehän/kainalon patti jää usein kuvissa esim. valjaiden alle piiloon. Rympän oman olon lisäksi valjaiden käyttö olikin yksi syy, miksi halusimme patit poistattaa. Toki itseä huolestutti patin sijainti muutenkin, itse en ainakaan moista haluaisi kantaa rintakehäni tai kainaloni lähettyvillä... lukuunottamatta noita naisten omia rasvapatteja, öö. Siinäpä ne Rymyn elämän kuumimmat uutiset tällä hetkellä - ensi kuussa Rymyn kuumimpiin uutisiin kuuluukin sitten uudet lenkkimaiset, yaiks!