rymyn kesäterkut

Oon varmaan viikkoja miettinyt taas vaihteeksi, että miten tän blogihiljaisuuden rikkoisin - miettinyt miten mä parhaiten selittäisin minne hävisin ja miksi, mutta tulin siihen tulokseen, ettei mun varmaankaan tarvitse... ei tää taida olla ensimmäinen kerta, kröhöm. Tällä erää riittänee kun kerron, että viime kuukaudet ovat olleet henkisesti raskaita, eikä vähiten meille läheisen ihmisen sairastumisen ja poisnukkumisen takia. Henkan kesäloma on ohi ja meikäläinen palaa opinahjoon huomenna... käsittämätöntä! Kieltämättä tuntuu vähän siltä, ettei tänä kesänä (sikälimikäli tätä harmauden ja sateen multihuipentumaa voi oikeasti edes kutsua kesäksi) oikein ehtinyt kaiken huolen ja surun keskellä kunnolla edes lataamaan akkuja, mutta jospa se tästä... Mä en just nyt kuitenkaan halua omasta tilanteestani sen enempää höpötellä - Rymyn elämässä puhaltaa uudet tuulet, nääs! Ensiksi kuitenkin muutamat kuvat meidän "kesältä":

Käytiin heinäkuun alussa moikkaamassa Serppaa ja Myytiskää yhden viikonlopun verran ja tuo pieni irtiotto arjesta tuli niin tarpeeseen! Rymy nautti silminnähden auringosta, valtavasta pihasta ja varsinkin nurmikosta ♥ Samalla reissulla otin muuten Myytistä ja mun äidistäni jotenkin tosi mainion kuvan ja sen ehdinkin silloin heti postaamaan instaan :D

Bongaa vauhtiwhippet :D

Bestikset ♥___♥

Kiitos iskän kyydityksen, me päästiin Rympän kanssa viikoksi mummilaan pappan passattavaksi ja pyörähdettiin siinä sivussa myös kummieni mökillä (oli muuten tod näk tämän "kesän" eka ja vika kerta kun meikäläinen ui, surullista). Rymy tulee ihan älyttömän hyvin toimeen kummieni westien kanssa, eikä lähde mökin pihapiiristä nenänsä perässä mitenkään hälyttävän pihalle, mikä on tosi huojentavaa. Rymy seisoi itse asiassa pitkälti saunan oven takana vinkumassa sen aikaa, kun kehtasin sinne ilman hänen majesteettiaan mennä, haha.

Myös melkoisen rohkea jänönen kävi mökillä kylässä meidän siellä ollessa! Onneksi kumpikaan koirista ei otusta huomannut... vaikka toisaalta, olisihan se ollut ihan kiva nähdä Rympän reaktio tälleen sateella; olisikohan mahtanut lähteä katoksen suojasta mihinkään? :D 

Sateesta "nautittiin" myös seuraavana päivänä... ystäväni ajoi Nummelaan omien koiruuksiensa kanssa ja me ei-sokerista-tehdyt reippailimme kaatosateessa höpöttäen ja mm. mustikoita syöden. Oli kyllä niin terapeuttinen lenkki, eikä tuo sadekaan oikeastaan haitannut mitenkään - ainakaan meitä ihmisiä :D

Niiiiiin ja tosiaan, treffattiin ekaa kertaa ikinä ystäväni perheen uusin jäsen eli kuvassa näkyvä kaunokainen ♥ Aivan ihana neiti, en voi muuta sanoa.

Onneksi me saatiin mummin ja papan luona nauttia myös auringosta! Meikäläisestä pihalla parasta oli marjojen syönti - Rymystä parasta oli sen sijaan pihan kokonaisvaltainen vahtiminen, vaikka malttoi tuo onneksi välillä ottaa tehotirsojakin... ja syödä mm. karviaisia mun kanssani :)

Käytiin syömässä kummieni luona ja myös siellä Rymy muisti oleellisen... kerjäämisen ja vahtimisen, kuinkas muutenkaan.

Ja sitten niitä vähän uudempia kuulumisia - long story short: Käytiin lekurissa elokuussa ja mä koin elämäni shokin... vaaka näytti Rymyn painoksi 17,2 kiloa. Kyllä, oikeasti. Okei, no ei se ihan täysin yllärinä tullut, koska pari ihmistä ehti mulle meidän reissulla kohteliaasti huomauttaa Rymyn painosta, mut silti... ei sitä vaan ite jotenkin näe. Mä päätin, että asialle tehdään samantien jotain ja otettiinkin Henkan kanssa itteämme niskasta kiinni välittömästi!

Tästä johtuen uskaltauduttiin vihdoinkin sekä etsimään lähin koirapuisto että käymään siellä. Ollaankin tän parin viikon ajan koirapuistoiltu lähestulkoon päivittäin joko kävellen tai autolla. Alkuun Rymy lähinnä kyyhötti sylissä tai puiston penkillä - tässä yhtenä päivänä se meni ja loikkasi ensitöikseen penkillä istuvan naisen syliin (ai että mua muuten hävetti), mutta onneksi naista vain nauratti koko juttu.

Joka kerta Rymy kuitenkin uskaltautuu rohkeammin muiden koirien luokse sekä kauemmas ja kauemmas meistä, joten keräillään sitä rohkeutta ja itseluottamusta tälleen pikkuhiljaa. Tästä syystä en myöskään kieltänyt ekoilla kerroilla Rymyä tulemasta syliin tai seisomasta/istumasta puiston penkeillä, joskin pistän alas heti jos sieltä alkaa muita komentamaan. Nyt en ota enää edes syliin, mutta penkille saa edelleen tulla jos on hiljaa. Tänään Rymy jopa ihan kunnolla juoksi parin muun koiran kanssa ympäri puistoa - olin haljeta ilosta! SE LIIKKUU, OU MAI GAAAD.

Kaikesta huolimatta Rymyllä tuntuu aina olevan kovasti muille asiaa ja useasti muiden innostuessa leikkimään, Rymy vähintään käväisee paikalla vähän leukojaan louskuttamassa... en oikein tiedä mitä mieltä olen asiasta. Toisaalta on rasittavaa, että mun koira on vähän väliä äänessä, mutta toisaalta on mukavaa, että se välillä uskaltautuu ottamaan osaa leikkiin vaikkakin sitten äänekkäästi. On myös suhteellisen huvittavaa, miten koirien juoksuleikit ja painit katkeavat aina välittömästi uuden kaverin lähestyessä puistoa, jolloin koko lauma kerääntyy aidalle tervetuliaskonsertoimaan.

Alkuun Rymy ei antanut oikeastaan kenenkään tulla lähelle tai oikeammin sanottuna, Rymy pyrki aina karkuun jos joku tuli liian lähelle. Nyt ollaan onneksi siinä pisteessä, että talonkin kokoinen koira saa jo vähän nuuskuttaa eli Rymy ei enää keskity pelkästään oman persuksensa suojelemiseen, haha.

Niin, ja ollaan tosiaan palattu raakaruuan - tai oikeastaan sekaruuan - ihmeellisen maailmaan eli aamulla meillä tarjoillaan nappuloita ja illalla sitten jotain ihan muuta. Meidän on ensinnäkin ihan pakko saada Rymyn painoa alemmas (tällä hetkellä ollaan about 16 kilon kohdalla, jes!), mutta vielä tärkeämpänä koen hammashuollon... Rymyn hampaiden peseminen on täyttä tuskaa ja lääkäri huomautti alkavasta ientulehduksesta. Tämä ei sinänsä ollut mikään uutinen; viime vuoden marraskuussa käytiin putsaamassa hampaat ja jo tuolloin todettiin, että muutamassa yläetuhampaassa on lievästi syventyneitä ientaskuja ja että hampaiden hoitoa pitäisi tehostaa. Meitä ohjeistettiin muun muassa harjaamaan Rymyn hampaita, mutta eihän siitä oikein tullut mitään ja kaiken huolen ja surun ja mukakiireen keskellä koko homma vain yksinkertaisesti unohtui. Kuten sanoin, viimeinen vuosi on ollut todella raskas... tää taisi olla eka vuosi, kun en jaksanut blogin puolella (tai ylipäätään missään) noteerata edes Rymyn 6-vuotissynttäreitä. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että on aika siirtyä eteenpäin. Nyt on aika keskittyä taas vähän enemmän meihin, omaan itseensä ja tuohon meidän karvaiseen lapseen. Alku on ainakin lupaava, eikö?!

tammikuu tiivistettynä

TAMMIKUUSSA meidän taloudessa muun muassa löhöttiin, luettiin pariin tenttiin (joista toista en sitten tehnytkään, koska päädyin paria päivää ennen palautuspäivää kyhäämään kasaan tentin sijasta oppimistehtävän) ja vietettiin ikäkriisiä... täytin loppukuusta nimittäin 30 vuotta, ai kauhee. Kuvataidekasvatuksen kurssi alkoi ja päätyi kaikista ennakkoluuloistani huolimatta olemaan yksi parhaimmista kursseista tähän asti, I don't know what happened. Viima vieraili meillä ahkerasti - ja me käytiin Viiman luona! Kesällä alkanut putkiremppa alkoi oikeasti ärsyttämään, koska jostain syystä nää remppamiehet eivät osanneet lukita ulko-ovea perässään - pyynnöistä huolimatta. Jännitti joka päivä tulla kotiin, vaikka olinkin aidannut Rympän olkkariin... Varkaitahan moinen aita ei olisi estänyt. Mun kerran käytetyissä haalareissani on tällä hetkellä tasan kaksi merkkiä; jo yliopistoon tullessa mulla oli tiedossa merkit, jotka ehdottomasti tahdon eli siis ainejärjestöni merkki (jonka taisin ostaa ekalla viikolla?) ja tietenkin prätkähiiriin liittyvä - jälkimmäisen näistä ystäväni bongasi ja osti mulle, olen niiiiiin onnellinen ♥ Käytiin yhtenä aivan ihanana talvipäivänänä kiertämässä Laajavuoren luontopolku, joka tosiaan sijaitsee tuossa ihan meidän naapurissa ja oli kyllä huippukivaa. Nautittiin muutenkin ihanista talvipäivistä ja Henkan pyynnöstä etsittiin lähettyviltä eräs luola, jota ei oltu koskaan ennen huomattu, mutta jonka ohi oltiin menty useasti!! Siinäpä ne kuvaamisen arvoiset jutskat sitten olivatkin, seuraavaksi tiedossa helmikuun helmet :D

joulukuu lyhyesti

Voi kääks, edellisestä päivityksestä on nähtävästi vierähtänyt taas pieni ikuisuus... Voisin syyttää yliopistoa, mutta ei, olisi mulla kyllä oikeasti ollut aikaa päivittää blogia vaikka ja kuinka. Jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi. Kuvia on sen takia kertynyt kännykkään hirmuinen määrä ja oon tehnyt vaikka ja mitä uutta, mutta mä en ole yksinkertaisesti jaksanut alkaa purkamaan noita kuvia kännykästä -- ja sitten niitä äkkiä olikin niin hirveä kasa, etten enää tiennyt mistä aloittaisin. No, nyt on ehkä korkea aika tehdä asialle jotain... joten, aloitetaan joulukuusta.

JOULUKUUSSA

... oli aivan ihania talvipäiviä! 

... käytiin ahkerasti jäällä Viima the villiksen kanssa! Itselläni on tosi kova ikävä niin mun omia kavereitani kuin Rympänkin kavereita (Sera on edelleen mun sydänkäpynen), mutta onneksi täältäkin on löytynyt mulle kavereita ja Rymylle koirakaveri. Tosin niitäkin kaivattaisiin lisää; ajattelin tässä keväällä olla asian suhteen asteen verran aktiivisempi.

... luin jos jonkinlaista kurssikirjallisuutta eri oppimistehtäviä varten.

... me hankittiin vähän extempore joulukuusi ja muutenkin laitettiin kämppä jouluiseksi! En oo aikoihin kokenut olevani missään suhteessa "jouluihminen", mutta tänä vuonna iski semmoinen "let's give it a chance" -fiilis. Mä olin niin onnellinen, kun kukaan ei ollut rajoittamassa kuusen koristeiden määrää - tosin ne valitettavasti loppuivat kesken, eli ensi vuonna pitää selkeästi ostaa lisää. En tiedä miksi olen aina haaveillut sellaista täpötäyteen ahdetusta jenkkikuusesta, niissä vaan on sitä jotain. 

... Rymy päätti joulupäivänä mummilassa vähän herkutella suklaakonvehdeilla, joten lähdettiin sitten illalla joskus kympin jälkeen Karkkilaan (josta siis juuri olimme hetkeä aikaisemmin Henkan kanssa ajaneet takaisin Nummelaan, jossa Rymy hengaili mummin, papan ja siskoni kanssa) oksennuttamaan otusta - ihan varmuuden vuoksi. Sinne meni mukavasti kaikki joululahjaksi saadut rahat, huoh.

... mummi lyhensi meikäläisen hiuspehkoa suht reilusti! Ja sain muuten nuorimmalta siskolta joululahjaksi Karin Slaughterin Kahlittu-kirjan, jonka sitten ahmin lähestulkoon heti... Slaughter on itse asiassa tällä hetkellä suosikkini, mutta se voi johtua siitä, että yhdellä hänen hahmoistaan on kaksi vinttikoiraa :D Mummila on pistetty myyntiin, mikä saa mun oloni tosi haikeaksi, mutta eihän kaksi vanhempaa ihmistä oikeasti jaksa isoa omakotitaloa ja sen pihaa ikuisuutta hoitaa. Silti. Nyyh.

... (ja vähän vielä tammikuussakin) meillä meni parisuhteen osalta hetkittäin todella huonosti. Ilmapiiri kotona oli enemmän kuin ahdistava ja söi tietenkin molempien jaksamista. Käytiin läpi aika rankkojakin keskusteluja, itkettiin monet itkut, ja välillä olin aivan varma, että se oli siinä. Ei onneksi ollut. 

Seuraavaksi sitten tammikuun kuulumisia!

rymppä the remmiräyhä, eiku

Ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinen, kun tästä kyseisestä aiheesta avaudun, huoh...  En tiedä miten hyvin muistatte vanhoja postauksia, mutta ihan pentunahan Rymppähän kieltäytyi kävelemästä hihnassa. Totaalisesti. Siinä se istua pönötti tien varressa vaikka ja kuinka pitkään, mihinkään en kävele niin kauan kuin tämä kirottu systeemi on kaulassani, ja muistanpa erään kerran pennun hypänneen suoraan vastaantulijan syliinkin, jep. No, tämä asia muuttui melko nopeasti ja homma kääntyi päälaelleen. Enää ei tarvinnut meikäläisen raahata Rymyä perässä, päinvastoin.

Kun asuimme syrjemmässä, kirjaimellisesti lähestulkoon metikössä, asia ei juurikaan vaivannut minua. Tai ei, kyllä se vaivasi, mutta asia oli niin helppo kiertää yksinkertaisesti suosimalla metsälenkkejä ja/tai paikkoja, missä Rymy sai kulkea vapaana. Jälkikäteen ajateltuna ymmärrän sen tottakai olleen väärä ratkaisu, mutta enhän mä sitä silloin oikeastaan osannut ajatella. Tahdoin vain antaa Rymylle mahdollisuuden juosta vapaana niin paljon kuin suinkin mahdollista.

No sitten muutimme tähän nykyiseen kämppään, eli ihan keskustaan, ja tätä kautta hihnalenkeistä tuli pakollinen paha - metsä kun ei enää avaudu suoraan etuovelta. Tässä vaiheessa Rymyn vetämisestä tuli ihan todellinen ongelma, varsinkin kun päävastuu ulkoiluttamisesta oli Henkan opiskelujen takia minulla. Ja minut tuntevat tietävät, etten ole maailman tasapainoisin ihminen; joskus päänsisäinen sota vie meikäläisen mennessään. Sain tuolloin ihan tosissani tehdä töitä saadakseni Rymyn kulkemaan kiskomatta ja pystyäkseni nauttimaan yhteisistä lenkeistä. Siinä vaiheessa kun saimme vetämisen kutakuinkin aisoihin ja löysin taas lenkkeilyn ilon, ilmaantui vuorostaan ajoittainen remmirähjäys, joka paheni pahenemistaan ja jonka kanssa olenkin sitten kamppaillut siitä asti... Joskus menee paremmin, joskus huonommin.

Nyt on mennyt paremmin, onneksi! Ensimmäinen askel oli itseni voittaminen, kappas kepposta. Sen yksinkertaisen totuuden hyväksyminen, että kyllä, koirani haukkuu välillä vastaantulijoille ja ei, en ole vielä saanut asiaa korjatuksi yrityksistäni huolimatta. Mun ei tarvitse hävetä tai miettiä mitä se toinen nyt mahtaa ajatella, koska juurin tuon tyyppisestä ajatusmaailmasta tää meidän ongelma on todennäköisesti peräisin. Siitä, että mä ajattelen ja murehdin liikaa. Toiseksi sain vihdoin ja viimein Rymyn tajuamaan, että kävelytiellä voi kävellä myös meikäläisen oikealla puolella, joskin ainoastaan pyynnöstä/käskystä - eli edelleenkään hihnassa ei voi poukkoilla puolelta toiselle. Täysin tuo oikealla kulkeminen ei ole vielä hallinnassa (Rymy vetää hieman oikealla ja seilaa helposti jalkoihini), mutta tämän myötä ohitustilanteet ovat silti nykyään helpompia, koska voin pitää Rymyä kummalla puolella tahansa ilman, että siltä menee pasmat täysin sekaisin. Namittamisen koen vieläkin helpompana koiran ollessa vasemmalla, mutta luonnollisesti tuon asian osalta treenausta vaadin lähinnä minä, ei niinkään koira.

Lisäksi tajusin tässä jokunen aika sitten vähän yllättäen, että ollaan lenkkeilty Rymyn kanssa liian pitkään ns. "syrjässä". Osittain tietenkin juuri sen takia, kun olen kokenut noi muiden koirien ohittamistilanteet niin ahdistavina ja jotenkin häpeällisinä, jopa. Olen tavallaan tietoisesti vältellyt stressaavia tilanteita -- ajattelematta sen enempää mihin tuo välttely loppupeleissä johtaa. Huomasin yhtenä päivänä kylällä, että vaikka Rymy kulki vierelläni nätisti, se tuntui olevan koko ajan jotenkin extra-skarppina ympäristön suhteen ja samaan aikaan täysin välinpitämätön mitä meikäläiseen tulee. Siis suorastaan korvaton. En oikein osaa selittää sitä, en osaa pukea sitä fiilistä sanoiksi.

Senpä takia olen ottanut tavoitteeksi, että joka päivä mentäisiin edes jonkinlainen kylälenkki; enemmän autoja, enemmän ääntä, enemmän ihmisiä, enemmän kaikkea. Se tekee hyvää Rymylle, mutta ennen kaikkea se tekee hyvää myös minulle. Toki jos itsellä on todella huono päivä, stressitasot korkealla ja itku herkässä, niin jätän mieluummin väliin, mutta jokainen onnistunut kylälenkki on tuonut itsevarmuutta ja iloa. Ennen kävin lenkin "ihmisten ilmoilla, ihmisten aikaan" ehkä kerran viikossa, nyt lähestulkoon päivittäin ja suurimman osan ajasta, nautin. Henkka autollisena hoitaa nykyään yleensä ne vapaana riehuttamiset ja metsälenkit. Remmirähjäys on hetkellisesti helpottanut, ainakin hieman, eli oikeaan suuntaan ollaan menossa :)

Olen  jo pidempään ollut sitä mieltä, että remmirähjäykseen on kaksi selkeää "syytä"; irtokoirat (jotka ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet säikäyttämään Rymyn) ja minä. Simppelisti sanottuna. Veikkaisin rähjäämisen johtuvan ennen kaikkea Rympän itseluottamuksen puutteesta - jonkinlaisesta epävarmuudesta, joka koiraan on tarttunut selkeästi minusta, vaikkakin vahingossa. En vain edelleenkään ole täysin varma mitä asialle voisin tehdä, muuta kuin vahvistaa omaa itseluottamustani.

Koira tulkitsee tilanteita varsin taitavasti ja huomaa epäröintisi lähes poikkeuksetta jo ennen kuin itse tiedostat käytöksesi epävarmuuden. Näissä tilanteissa koira usein reagoi verbaaliseen viestintääsi varsin epätoivotulla tavalla, koska elekielesi on sanallisen viestintäsi kanssa ristiriidassa. Koiran itsetunto ja sen kehittäminen

No, sitähän mä olen tässä tehnytkin, päivä kerrallaan - pyrkinyt saamaan enemmän itsevarmuutta, yrittänyt vahvistaa omaa olematonta itseluottamustani ja ottanut lenkeillä rennommin. Tämän lisäksi mun on taas alettava luottamaan Rymyyn, kadotin nähtävästi senkin kyvyn jossain vaiheessa, enkä oikein ymmärrä miksi. Saas nähdä miltä meidän hihnalenkit näyttävät ja tuntuvat parin kuukauden päästä, jos vain pystytään pysymään tällä tiellä... ja hei, jos löytyy aiheesta enemmänkin sanottavaa, vinkkejä ja linkkejä, niin otan ilolla vastaan!

kiekka leivonmäen kansallispuistossa

Heti ekana, HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ KAIKILLE! Itsehän sain tänään kukkapuskan, jota kieltämättä toivoin kovasti (salaa), mutten todellakaan odottanut saavani. Toivottavasti en ole ainoa jolle kävi näin ;)

 

Koska lauantai vietettiin tehden mitä minä halusin (eli siivoten), kysyin sitten illalla tasapuolisuuden nimissä olisiko jotain, mitä kanssaeläjä tahtoisi tehdä kanssani sunnuntaina - jotain, ihan mitä tahansa, vaikka jotain sellaistakin, mikä ei välttämättä meikäläistä niin hirveästi kiinnostaisi? Vastaus oli klassinen en mä tiedä, ei kai. No, ensin ajattelin, että eihän siinä, vietetään vaikka päivä bloggaillen tai pelaillen, jos ei muuta ihmeellistä keksitä, mutta sitten muistin yhden jutun, mistä Henkka on välillä puhunut... 

Nimittäin kahvin keittämisestä - metsässä O.o Jep. Niinpä kysyin varovasti josko Henkka tahtoisi meidän lähtevän jonnekin keskelle ei mitään kahville ja tahtoihan tuo. Paikaksi hän valitsi Leivonmäen kansallispuiston (jossa itse olen ehkä kerran tai kaksi ystävän kanssa lenkkeillyt) ja siellä kulkevan Harjunkierroksen, jolla mittaa on about 4,5 kilometriä. Kuten luontoon.fi kertoo, kyseinen kierros lähtee Selänpohjan pysäköintialueelta ja kulkee Pirttilammen vierestä Erijärville ja Lintuniemestä Rutajärven rantaa pitkin takaisin pysäköintialueelle. Harjunkierros on merkitty punaisilla maalimerkeillä ja se on tasoltaan keskivaativa, johtuen muutamista jyrkistä nousuista ja laskuista. Reitillä voi ihailla harjumaastoa parhaimmillaan, sillä reitti kulkee osittain harjujakson laella.

Aika alkumatkasta pysähdyttiin keittämään ne kuuluisat pannukahvit ja syömään eväät. Meikäläiselle oli varattu banaani, koiralle dentastix ja Henkalle pienet kinkku-cheddar wrapit, joista toisesta me onneksi Rymyn kanssa saatiin maistiaiset, haha. Maisemat olivat toki upeat ja kahvi melkoisen hyvää, mutta mieluummin mä ehkä sittenkin olisin sen kahvin juonut kesällä ---- tai vaihtoehtoisesti ilman yhtä hippasen kylmänarkaa koiraa, öö.

Taukopaikalla Rymyä meinasi nimittäin vähän viluttaa ja vingututtaa, mutta eipähän tuota meidän koiraa ole talvikeleille luotukaan, joten en mä muuta odottanutkaan. Oon kyllä vähän sitäkin mieltä, ettei Rymyn pentuaikoina sit kuitenkaan liikuttu tarpeeksi erilaisissa paikoissa ja/tai opetettu ns. rauhoittumaan käskystä eli Rymy on tosiaan usein ihmeissään ja levoton, jos ollaan vieraassa paikassa, ja pitäisikin yllättäen olla hetki rauhassa. Täytyy varmaan tehdä reissu kesällä uudestaan, talven kylmyydessä kun tuota rauhoittumista on ihan turha harjoitella - tai edes vaatia.

Vaikka kierros oli periaatteessa lyhyt, tälleen talvella se ei todellakaan tuntunut lyhyeltä! Alkumatkasta reittiä oli kuljettu enemmänkin joten eteneminen oli kaikille helppoa, mutta loppumatkasta saatiin kyllä Rympän kanssa tarpoa lumessa ihan urakalla - ja olipa tuolla muutama mukava mäkikin suuuuuuren suureksi ilokseni, haha. Kävi koko kiekka treenistä ja vaikka iloisella mielellä olinkin liikenteessä, saatoin mä silti loppumatkasta pari kertaa pyytää, josko saisin reppuselkäkyydin autolle... En saanut, ihme juttu.

Tälleen jälkikäteen ajateltuna, meidän olisi pitänyt reissun keskivaiheilla tai viimeistään loppuvaiheessa vaihtaa Rymylle takki. Loppumatkasta lunta oli paljon ja takatassut menivät tuon tuosta haalarin sisään, mutta koska matkaa oli enää 500 metriä, käärittiin vain lahkeet ylös. Huomatteko muuten mikä hihna Rympällä on käytössä? Tätä reissua varten ostettiin juurikin se useasti kiroamani flexi, mutta kylläpähän totuus on se, että tuollaisessa maastossa se nyt vaan sattuu olemaan kaikista paras vaihtoehto (varsinkin kun Rymy mm. juoksee pakonomaisesti mäet ylös ja hyppää ojien yli). Huomasin muutenkin heti kulkevani rauhallisemmalla mielellä, kun ei tarvinnut jatkuvasti kuikuilla skarppina eteensä tai taaksensa. Yksi pariskunta meitä vastaan lumikenkien kera tulikin, muutoin ei muihin törmäilty. Mutta meidän lähtiessä kotiinpäin, oli parkkipaikalle kyllä tullut pari autoa lisää, että kyllä tuolla nähtävästi ihmiset liikkuvat ihan talvellakin :)

Maisemat olivat kieltämättä aika upeat, mutta veikkaan, että niistäkin olisin saanut enemmän irti kesällä... Mun kengät eivät olleet ihan parhaimmat, toisin kuin Henkan, joten sain aika paljon tuijottaa jalkoihini, jotta säästyin mm. kaatumisilta ja uppoamisilta. Vaikka se vähän söi kokemusta, oli kyllä silti kaikinpuolin mukava reissu - just tuollaista pientä irtiottoa arjesta me molemmat koiran kanssa kaipasimmekin... Ja ehkä vähän Henkkakin :)

Rymy ainakin sammui autoon samantien ja nukkui yönkin kuin tukki, mistä meikäläinen oli erittäin kiitollinen! Meillä kun edelleen heräillään yöllä tosi useasti, jos on liikunta jäänyt yhtään vähemmälle. Saas nähdä milloin innostutaan lähtemään uusiksi, itselleni tuli ainakin tässä touhussa ikävä geokätköilyä - sitäkään ei nääs olla ehditty tekemään aikoihin! Täytyypä ehdottaa Henkalle, jos vaikka tässä joku päivä saataisiin aikaiseksi etsiä parit kätköt. Edellisellä kerralla noita ei kauhean montaa täällä kyläpahasessa ollut, onkohan niitä tullut mahdollisesti lisää, hmmmmm?!