Odotan suurella innolla opiskelun alkamista, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tätä naisimmeistä pelottaisi ihan törkeästi. Ajatus tästä kämpästä luopumisesta tuntuu suoraan sanottuna raastavalta, koska mä olin tosissani ehtinyt tottumaan ajatukseen tulevaisuudesta tässä kämpässä, juuri tämän tietyn ihmisen kanssa. Täällä mä kuvittelin kasvattavani lapseni, sitten joskus.
Näin siis siitäkin huolimatta, että olen lähestulkoon 100% varma, että just tätä me kaivataan; muutosta. Jotain uutta. Oon kai ollut sitä mieltä jo pitkään, mutta en ole osannut tehdä asialle mitään. Joko en tahtonut tunnistaa ongelmaa tai sitten en yksinkertaisesti halunnut sitä myöntää, en tiedä. Nyt vasta kun päätös siirtyä eteenpäin on yhdessä tehty, musta tuntuu kuin jonkinlainen paino olisi pudonnut harteilta. Toki uusia painoja tulee varmasti, uusia huolia ja murheita ja stressinpoikasia, mutta tällä hetkellä ja tässä tilanteessa, tämä ratkaisu vaan tuntuu oikealta. Tulkoon niitä huolia ja murheita, kun vaan tulisi uusia iloja ja ihmisiäkin!
En mä ole tainnut koskaan kunnon kaupunkilainen ollakaan, mutta viimeisen 10 vuoden aikana musta on tullut... no, kaikkea muuta. Mun on pakko päästä pois täältä ja tästä kuplasta, mun on pakko nähdä mitä muuta on olemassa ja ennen kaikkea, mä haluan oppia. Mä haluan oppia käyttämään paikallisliikennettä sekä asioimaan yhdessä sun toisessakin puljussa ilman, että häpeän kuollakseni omia tyhmiä kysymyksiäni ja tietämättömyyttäni. Tottakai mä kysyn tyhmiä ja muille itsestäänselviä asioita, koska mä en ole ikinä joutunut niitä asioita opettelemaan. En ole joutunut, enkä ole tahtonut, koska jostain syystä se kaikki pelotti liikaa. Ja hei, 18-vuotiaana lukio oli yksiötäni vastapäätä ja mitä taasen kauppaan tulee, se on aina ollut kävelymatkan päässä, kuten kaikki muutkin palvelut. En mä varmaan ikinä tule aikuistumaan, mut jonkunlainen henkinen kypsyminen tässä on vissiinkin käynyt, hahah. Ja mä haluan sen ammatin, edelleen.
En mä ole tainnut koskaan kunnon kaupunkilainen ollakaan, mutta viimeisen 10 vuoden aikana musta on tullut... no, kaikkea muuta. Mun on pakko päästä pois täältä ja tästä kuplasta, mun on pakko nähdä mitä muuta on olemassa ja ennen kaikkea, mä haluan oppia. Mä haluan oppia käyttämään paikallisliikennettä sekä asioimaan yhdessä sun toisessakin puljussa ilman, että häpeän kuollakseni omia tyhmiä kysymyksiäni ja tietämättömyyttäni. Tottakai mä kysyn tyhmiä ja muille itsestäänselviä asioita, koska mä en ole ikinä joutunut niitä asioita opettelemaan. En ole joutunut, enkä ole tahtonut, koska jostain syystä se kaikki pelotti liikaa. Ja hei, 18-vuotiaana lukio oli yksiötäni vastapäätä ja mitä taasen kauppaan tulee, se on aina ollut kävelymatkan päässä, kuten kaikki muutkin palvelut. En mä varmaan ikinä tule aikuistumaan, mut jonkunlainen henkinen kypsyminen tässä on vissiinkin käynyt, hahah. Ja mä haluan sen ammatin, edelleen.
Se mikä mua jännittää tällä hetkellä ehkä eniten on kuitenkin mun oma ikäni. En tiedä miksi se alkoi huolettamaan tälleen yhtäkkiä. Ehkä siksi, että lähestulkoon kaikki tänä vuonna opiskelunsa aloittavat lto-fuksit, joihin facessa on tullut törmättyä, tuntuvat tulevan suoraan lukiosta tai vastaavasta. No, eihän se ihan niin mene, mutta minkäs ihminen tunteilleen mahtaa. Pelottaa jo etukäteen, etten pääse sisään tähän uuteen ja ihmeelliseen sosiaaliseen maailmaan, koska en ole lähtökohtaisesti samassa tilanteessa.
Pelkäämisen ja stressaamisen sijaan yritän kovasti vakuutella itselleni, että eiköhän meikäläisen melkein kymmenen vuoden työurasta just nimenomaan tältä alalta ole kuitenkin mahdollisesti aika paljon enemmän hyötyä kuin haittaa? Haittaakin varmasti joltain osin, sitä kun on ehtinyt kangistumaan tiettyihin kaavoihin ja hieman kyyniköitymäänkin, mutta toisaalta - senhän takia mä niin kovasti tahdoin nyt lähteä opiskelemaan. En toki toiminut lastentarhanopettajana, mutta en siltikään kokenut olevani enää sellainen varhaiskasvattaja kuin mitä tahtoisin olla, tai edes mitä jossain vaiheessa koin olevani. Ehkä tästä on kuitenkin enemmän etua mulle kuin mitään muuta. Anyways, jännittää niin paljon, etten saa öisin unta. Missähän vaiheessa tää fiilis alkaa tasaantumaan, kysynpähän vaan?! :D
Pelkäämisen ja stressaamisen sijaan yritän kovasti vakuutella itselleni, että eiköhän meikäläisen melkein kymmenen vuoden työurasta just nimenomaan tältä alalta ole kuitenkin mahdollisesti aika paljon enemmän hyötyä kuin haittaa? Haittaakin varmasti joltain osin, sitä kun on ehtinyt kangistumaan tiettyihin kaavoihin ja hieman kyyniköitymäänkin, mutta toisaalta - senhän takia mä niin kovasti tahdoin nyt lähteä opiskelemaan. En toki toiminut lastentarhanopettajana, mutta en siltikään kokenut olevani enää sellainen varhaiskasvattaja kuin mitä tahtoisin olla, tai edes mitä jossain vaiheessa koin olevani. Ehkä tästä on kuitenkin enemmän etua mulle kuin mitään muuta. Anyways, jännittää niin paljon, etten saa öisin unta. Missähän vaiheessa tää fiilis alkaa tasaantumaan, kysynpähän vaan?! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti