Soveltuvuuskokeisiin piti viedä itsestään valokuva, taas kerran. Olen aina ollut äärimmäisen huono ottamaan itsestäni kuvia, eikä tämä asia ainakaan vielä ole muuttunut. En kuitenkaan halunnut viedä kokeisiin viime vuoden kuvaa, koska näytän mielestäni niiiiiin erilaiselta ilman etuhiuksia, joten päädyimme tulostamaan valmentajan lähettämän muutoskuvan, josta sitten leikkasin naamakuvan mukaani. Ei se kovin kummoinen kuvana ole, tiedän, mutta mulle se on varsin merkityksellinen. Osittain sen takia, että muutos tosiaan näkyy, mutta enemmän sen takia, että se muutos näkyy mun kasvoillani; mä näytän mielestäni onnellisemmalta kuin yhdessäkään toisessa kuvassa pitkään aikaan. Aidosti onnelliselta ja iloiselta. Mä näen siinä kuvassa itseni, hyvällä tavalla.
Loppuosa, eli tuo yllä oleva, päätyi sitten jääkaapin oveen. Tuo noita-akan sivuprofiili toivonmukaan muistuttelee mua miksei sitä kyseistä ovea kannata jokaisen tylsän hetken tullen avata. Paitsi että, ei se ole tehtäväänsä kovin hyvin täyttänyt tässä muutaman viikon aikana, mutta rehellisyyden nimissä, enpä mä ole itselleni antanut lupaa sitä kauheasti silmäilläkään... laitoin kuvan jo parempaan kohtaan eli niin, ettei sitä voi olla huomaamatta, vaikka kuinka yrittäisi.
TÄNÄÄN oli nimittäin treffit valmentajan ja natsipuntarinsa kanssa; painoa oli tullut edellisestä kerrasta pari kiloa lisää (69,5kg), mikä ei todellakaan yllättänyt - olet mitä syöt ja sitä rataa. Ja kyllä, mä kehtaan ihan julkisesti kertoa painoni, haha.
Sain kuulla jokunen aika sitten yhdeltä immeiseltä, miten hänen tuttavansa on jo pidempään camppaillut, mutta homma ei oikein tunnu edistyvän, ja tää sai mut miettimään asioita. Toki, olen minäkin nyt sen, öö, yli kaksi vuotta yrittänyt viedä tätä projektia eteenpäin, enkä todellakaan aina kauhean onnistuneesti. Silti, mä tiedostan kyllä erittäin vahvasti sen, etten mä voi loppuelämääni syödä Cambridge-tuotteita päivittäin ja samaan aikaan heittää suuhun mitä sattuu. Ei ne tuotteet kompensoi ihan noin pätevästi, eikä niiden kuulukaan. Niiden on tarkoitus auttaa sut alkuun, argh! Siinä en taasen näe mitään väärää, että niiden pariin palaa ajoittain, jos tuntuu siltä, että homma on leviämässä käsiin, mutta mä en henkilökohtaisesti tahdo syödä näitä tuotteita joka päivä monen vuoden ajan. Kuten oon alusta asti sanonut, mä haluan oppia syömään oikein. Mä haluan saavuttaa tavoitteeni tämän vuoden loppuun mennessä - ja kun tavoite on saavutettu, mä lupaan uudistaa vaatekaappini iiiiihan kokonaan! Siinä mulle pieni porkkana.
Omaa valmentajaani taasen voisin kyllä treffailla vaikka elämäni loppuun saakka (vaikka välillä tuntuukin, että enemmän tuo toimii meikäläisen terapeuttina kuin valmentajana, kiitos ja anteeksi). Oon facesta lukenut muiden kokemuksia niin camppaamisesta ylipäätään kuin eri valmentajista, ja pakko on sanoa, että mulla on vissiin tässä suhteessa käynyt aika hyvä tuuri. Oon 100% varma, että tärkeintä on löytää se itselleen sopivin henkilö, jonka kanssa homma toimii ja kemiat kohtaa. Moni on mm. pohtinut kehtaako valmentajaa vaihtaa, enkä mä ymmärrä miksi - miksi ei siis kehtaisi?! Jos homma ei toimi, se ei toimi, ja sä olet kuitenkin maksava asiakas. Ihan surutta olen mielipiteeni ilmaissut ja omaani mainostanut joka kerta, kun on Jyväskylän alueelta valmentajaa kaivattu. Mä en vieläkään täysin ymmärrä miten noi treffit voikin olla niin voimaannuttavia, mutta esimerkiksi tänään kotiin
tullessani huomasin, että pakastimessa on jäätelöä. Siirsin sen sivuun hymyillen ja
otin sen sijaan päivällisen (kalakeittoa) sulamaan. En tiedä, ehkä meikäläisen tapauksessa painavin stressitekijä on tällä hetkellä yksinäisyys ja noi treffit aina hetkellisesti korjaa asian. Henkka tekee töitä paljon, mm. tänään ja huomenna 12h työmatkoineen ja mun sosiaalinen piirini on jotenkin kutistunut entistä pienemmäksi. Tuntuu, että mä olen koko ajan yksin. Ja kun on koko ajan yksin, ihmisten ilmoille lähteminen muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi, eikä jokaiseen tilaisuuteen enää edes osaa tarttua. Piiri pieni pyörii. Syytön en tosiaan ole - mussa on vähän erakon vikaa, on aina ollut. Oon tosi huono pitämään ihmisiin yhteyttä ja joskus todellakin kaipaan sitä yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Joskus taas en. Huoh.
Täytyy nyt vaan ajatella niin, että hyvä kun mies tekee paljon töitä, ei sitä mun vaatekaappiani muutoin noin vaan uudisteta, haha ;)
Anyway, aloitan tällä kertaa projektin suoraan tasolta 3 ja koska en ollut tähän tyhmänä valmistautunut (jotenkin oletin aloittavani normaaliin tapaan ekalta tasolta ja jääkaapin sisältö on sit just sen mukainen), ajattelin parina päivänä tyhjentää pakastinta...
Syön siis tuorepuuroa (melkein menee jäätelöstä, on niin herkkua), kolme pirtelöä, hedelmän ja päivällisen. Yhteensä se tekee 1000 kaloria per päivä. Kyllä, kahvini juon edelleen kotona kevyt maidon kanssa, koska pitäähän sitä jonkin asian suhteen kapinoida, hei niinku. En tiedä saanko ihan blogiin asti aiheesta juttua, mutta nyt meikäläisen sitten pitäisi pohdiskella miten ja mistä tuon päivälliseni jatkossa kokoan - sen kun pitäisi olla noin about 230 kaloria. Ah, sinä oma henkilökohtainen sudenkuoppani...
PS. Jos on muuten jotain kysymyksiä, niin kysykää ihmeessä. Tiedänpähän sitten minkälaisia postauksia kaivattaisiin :)
Kiitos Iina, sinä valloittava persoona :)
VastaaPoistaKiitos itellesi!
Poista