maanantai 13. kesäkuuta 2016

rymppä the remmiräyhä, eiku


Ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinen, kun tästä kyseisestä aiheesta avaudun, huoh...  En tiedä miten hyvin muistatte vanhoja postauksia, mutta ihan pentunahan Rymppähän kieltäytyi kävelemästä hihnassa. Totaalisesti. Siinä se istua pönötti tien varressa vaikka ja kuinka pitkään, mihinkään en kävele niin kauan kuin tämä kirottu systeemi on kaulassani, ja muistanpa erään kerran pennun hypänneen suoraan vastaantulijan syliinkin, jep. No, tämä asia muuttui melko nopeasti ja homma kääntyi päälaelleen. Enää ei tarvinnut meikäläisen raahata Rymyä perässä, päinvastoin.


Kun asuimme syrjemmässä, kirjaimellisesti lähestulkoon metikössä, asia ei juurikaan vaivannut minua. Tai ei, kyllä se vaivasi, mutta asia oli niin helppo kiertää yksinkertaisesti suosimalla metsälenkkejä ja/tai paikkoja, missä Rymy sai kulkea vapaana. Jälkikäteen ajateltuna ymmärrän sen tottakai olleen väärä ratkaisu, mutta enhän mä sitä silloin oikeastaan osannut ajatella. Tahdoin vain antaa Rymylle mahdollisuuden juosta vapaana niin paljon kuin suinkin mahdollista.


No sitten muutimme tähän nykyiseen kämppään, eli ihan keskustaan, ja tätä kautta hihnalenkeistä tuli pakollinen paha - metsä kun ei enää avaudu suoraan etuovelta. Tässä vaiheessa Rymyn vetämisestä tuli ihan todellinen ongelma, varsinkin kun päävastuu ulkoiluttamisesta oli Henkan opiskelujen takia minulla. Ja minut tuntevat tietävät, etten ole maailman tasapainoisin ihminen; joskus päänsisäinen sota vie meikäläisen mennessään. Sain tuolloin ihan tosissani tehdä töitä saadakseni Rymyn kulkemaan kiskomatta ja pystyäkseni nauttimaan yhteisistä lenkeistä. Siinä vaiheessa kun saimme vetämisen kutakuinkin aisoihin ja löysin taas lenkkeilyn ilon, ilmaantui vuorostaan ajoittainen remmirähjäys, joka paheni pahenemistaan ja jonka kanssa olenkin sitten kamppaillut siitä asti... Joskus menee paremmin, joskus huonommin.


Nyt on mennyt paremmin, onneksi! Ensimmäinen askel oli itseni voittaminen, kappas kepposta. Sen yksinkertaisen totuuden hyväksyminen, että kyllä, koirani haukkuu välillä vastaantulijoille ja ei, en ole vielä saanut asiaa korjatuksi yrityksistäni huolimatta. Mun ei tarvitse hävetä tai miettiä mitä se toinen nyt mahtaa ajatella, koska juurin tuon tyyppisestä ajatusmaailmasta tää meidän ongelma on todennäköisesti peräisin. Siitä, että mä ajattelen ja murehdin liikaa. Toiseksi sain vihdoin ja viimein Rymyn tajuamaan, että kävelytiellä voi kävellä myös meikäläisen oikealla puolella, joskin ainoastaan pyynnöstä/käskystä - eli edelleenkään hihnassa ei voi poukkoilla puolelta toiselle. Täysin tuo oikealla kulkeminen ei ole vielä hallinnassa (Rymy vetää hieman oikealla ja seilaa helposti jalkoihini), mutta tämän myötä ohitustilanteet ovat silti nykyään helpompia, koska voin pitää Rymyä kummalla puolella tahansa ilman, että siltä menee pasmat täysin sekaisin. Namittamisen koen vieläkin helpompana koiran ollessa vasemmalla, mutta luonnollisesti tuon asian osalta treenausta vaadin lähinnä minä, ei niinkään koira.


Lisäksi tajusin tässä jokunen aika sitten vähän yllättäen, että ollaan lenkkeilty Rymyn kanssa liian pitkään ns. "syrjässä". Osittain tietenkin juuri sen takia, kun olen kokenut noi muiden koirien ohittamistilanteet niin ahdistavina ja jotenkin häpeällisinä, jopa. Olen tavallaan tietoisesti vältellyt stressaavia tilanteita -- ajattelematta sen enempää mihin tuo välttely loppupeleissä johtaa. Huomasin yhtenä päivänä kylällä, että vaikka Rymy kulki vierelläni nätisti, se tuntui olevan koko ajan jotenkin extra-skarppina ympäristön suhteen ja samaan aikaan täysin välinpitämätön mitä meikäläiseen tulee. Siis suorastaan korvaton. En oikein osaa selittää sitä, en osaa pukea sitä fiilistä sanoiksi.


Senpä takia olen ottanut tavoitteeksi, että joka päivä mentäisiin edes jonkinlainen kylälenkki; enemmän autoja, enemmän ääntä, enemmän ihmisiä, enemmän kaikkea. Se tekee hyvää Rymylle, mutta ennen kaikkea se tekee hyvää myös minulle. Toki jos itsellä on todella huono päivä, stressitasot korkealla ja itku herkässä, niin jätän mieluummin väliin, mutta jokainen onnistunut kylälenkki on tuonut itsevarmuutta ja iloa. Ennen kävin lenkin "ihmisten ilmoilla, ihmisten aikaan" ehkä kerran viikossa, nyt lähestulkoon päivittäin ja suurimman osan ajasta, nautin. Henkka autollisena hoitaa nykyään yleensä ne vapaana riehuttamiset ja metsälenkit. Remmirähjäys on hetkellisesti helpottanut, ainakin hieman, eli oikeaan suuntaan ollaan menossa :)

Olen  jo pidempään ollut sitä mieltä, että remmirähjäykseen on kaksi selkeää "syytä"; irtokoirat (jotka ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet säikäyttämään Rymyn) ja minä. Simppelisti sanottuna. Veikkaisin rähjäämisen johtuvan ennen kaikkea Rympän itseluottamuksen puutteesta - jonkinlaisesta epävarmuudesta, joka koiraan on tarttunut selkeästi minusta, vaikkakin vahingossa. En vain edelleenkään ole täysin varma mitä asialle voisin tehdä, muuta kuin vahvistaa omaa itseluottamustani.

Koira tulkitsee tilanteita varsin taitavasti ja huomaa epäröintisi lähes poikkeuksetta jo ennen kuin itse tiedostat käytöksesi epävarmuuden. Näissä tilanteissa koira usein reagoi verbaaliseen viestintääsi varsin epätoivotulla tavalla, koska elekielesi on sanallisen viestintäsi kanssa ristiriidassa. Koiran itsetunto ja sen kehittäminen

No, sitähän mä olen tässä tehnytkin, päivä kerrallaan - pyrkinyt saamaan enemmän itsevarmuutta, yrittänyt vahvistaa omaa olematonta itseluottamustani ja ottanut lenkeillä rennommin. Tämän lisäksi mun on taas alettava luottamaan Rymyyn, kadotin nähtävästi senkin kyvyn jossain vaiheessa, enkä oikein ymmärrä miksi. Saas nähdä miltä meidän hihnalenkit näyttävät ja tuntuvat parin kuukauden päästä, jos vain pystytään pysymään tällä tiellä... ja hei, jos löytyy aiheesta enemmänkin sanottavaa, vinkkejä ja linkkejä, niin otan ilolla vastaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti