Pari julkaisua sitten mä kerroin, että sain vihdoin ja viimein kanditutkintoni kasaan kolmen vuoden opiskelemisen jälkeen. Silloin kerroin myös laittavani työhakemukset menemään ja kuinka jännittävältä koko homma tuntui, koska mä en tuossa vaiheessa ollut ikinä varsinaisesti hakenut töitä. Kun mä aloitin lukion jälkeen ryhmiksessä about kymmenisen vuotta sitten, mua oli pyydetty sinne sijaiseksi - ja sille tielle tosiaan jäin. En ole ikinä hakenut töitä, käynyt haastattelussa tai edes kirjoittanut ansioluetteloa. Joten joo, kyllä mua jännitti ihan pirusti, kun tuossa alkukesästä kävin parissa työhaastattelussa. Jouduin heti välittömästi tosi ison valinnan eteen: vastaanottaisinko vuoden sijaisuuden vai odottaisinko kesän loppuun toisen haun tuloksia? Sain pari päivää aikaa miettiä asiaa eli käytännössä mun piti päättää kuuntelisinko päätä vai sydäntä, niin sanotusti. Järki sanoi, että ota nyt hyvänen aika se sijaisuus, ettehän te muuten pärjää taloudellisesti, mutta kanssaeläjän lisäksi tunne sanoi, että sä kyllä voit odottaa, ei maailma kaadu siihen vaikket sitä paikkaa saisikaan - ja eihän sitä voi tietää. Tunne sanoi myös, että kyllä sä saat sen, usko pois, mutta vastavalmistuneena en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja.
Mä tein päätöksen oikeastaan vasta puhelimessa -- ja puhelimen suljettuani purskahdin välittömästi itkuun. Olin juuri ilmoittanut erään päiväkodin johtajalle, etten ottaisi sijaisuutta vastaan ja se itku oli helpotuksen itku - musta tuntui, että tein oikean ratkaisun. Hetkeä myöhemmin olin purskahtaa uudestaan itkuun, kun toisesta päiväkodista (johon en ollut edes hakenut) soitettiin ja tarjottiin vuoden sijaisuutta, josta kieltäydyin, mutta lupasin palata asiaan myöhemmin, jos en saisi tätä hakemaani paikkaa. Koko kesän mulla on ollut sellainen tunne, että mä saan sen työpaikan. Oon aina aloittanut lauseen "sit kun mun työt alkaa" korjatakseni sen sitten muotoon "niiiiin siis jos saan sen työpaikan". Oon niin kiitollinen niistä kommenteista ja viesteistä, joita asian tiimoilta sain muun muassa entisiltä opiskelutovereilta, koska ne oikeasti auttoivat mua tässä valinnassa. Kaikista eniten mun päätöksen vaikutti kuitenkin toi mun kanssaeläjä. Se hetki, kun toinen sanoi, että sä saat tehdä sen päätöksen mikä susta tuntuu oikealta -- ja kun pystyi luottamaan niihin sanoihin ja siihen, ettei jälkikäteen sitten tule mitään syytöksiä tai jossittelua, jos en sitä paikkaa saa. Tiesin, että saisin selville lopputuloksen vasta heinäkuun lopussa ja että työt alkaisi elokuun puolessa välissä. Hetkittäin koin kyllä katumusta ja epäilyksen tunteita, vaikka tavallaan uskoin koko ajan aloittavani työt elokuun puolessa välissä.
Toisin kuitenkin kävi. Mä aloitin maanantaina. Mä en oikein osaa kuvailla tätä tunnetta just nyt. Mä oon samaan aikaan niiiin helpottunut ja onnellinen sekä niiiin shokissa ja kauhuissani, että huhheijaa. Toki mulla on kuuden kuukauden koeaika, eikä kukaan voi tietää mitä minä tai työpaikka ollaan tuon koeajan jälkeen mieltä, mutta tällä hetkellä on kaikesta huolimatta tosi positiivinen olo. Joo, kyllä, oon ollut päiväkodissa töissä vuosikausia, mutta aivan erilaisessa roolissa. Joo, kyllä, oon tehnyt iltoja ja ollut vastuussa pienistä ihmisistä, mutta mulla ei kuitenkaan ole samalla tavalla ollut sitä pedagogista vastuuta tai osaamista. Kaiken mitä töissä opin, mä opin katsomalla muita, koska eihän kukaan varsinaisesti tullut mulle ikinä sanomaan, että hei, tää ja tuo tilanne kannattaisi hoitaa näin ja noin. Mikä on sinänsä harmi, lasten kannalta, mutta onneksi mä koen aina olleeni ihan suht hyvä työssäni. Tai no, kerran kun en antanut lapsen laittaa mun rakentamaan valkoiseen legotorniin erivärisiä legoja niin hetken epäilin itseäni. Mutta, toisaalta, lapsella oli oma torninsa, joten kai tuokin tilanne voidaan nähdä pedagogisena oppimistilanteena, eiku. Kaikista suurin juttu on ollut tietenkin kaikki ne jutut joita ei yliopistossa opetettu -- ja niitä on paljon!
Ei nimittäin löydy varhaiskasvatuksen käsikirjasta yksityiskohtaista infoa siitä miten vuosisuunnitelma tulee oikeasti täyttää ja mihin mennessä se pitää palauttaa ja mihin, miten ruokatilaukset tehdään, mitä kaikkea aloituskeskustelussa tulee konkreettisesti käydä läpi tai mistä mikäkin lomake sitten loppujen lopuksi löytyy. Kaikki noi käytännön jutut otetaan toivottavasti haltuun tässä lähiviikkoina kun saan oman tiimin tuekseni, sillä hemskuukkeli sentään, mä olen nyt varhaiskasvatuksen opettaja! Ihan oikeasti, virallisesti. Mulla on oma ryhmä ja oma tiimi. Tänään istuin koulutuksessa, johon merkkasin oman nimeni ja yksikköni jälkeen kirjaimet LTO ja tuntuihan se aika pirun hyvältä. Muutama vuosi siinä meni, mutta ---- #ididit.
