arki, arkisempi, arkisin?

Iltaa! Se olisi sitten pääsiäinen. Itse en ateistina moisesta hirveästi välitä, mutta tokihan se on kiva, kun saa lapsilta nättejä oksia (joille olen tietenkin allerginen) kämppää koristamaan ja mämmi on herkkua - suklaaöveritkin on jo vedetty, luonnollisesti, joten mikäs tässä pallona ollessa.

H lähti juuri ystävänsä luokse saunomaan, ja suunnitelmaani kuului ahkeraa pänttäystä, muttamutta. Sen verran hyvin alkoi jo cohenin D:t, premissit, epistemologiat ja kaikenmaailman sosiometriset systeemit pyörimään silmissä, että päädyin pitämään pienen blogitauon ennen unille lähtöä. Huomenna jatkuu! Olo on muutenkin aika ventti, eikä ihme - perjantaina vetäisin yli kymmenen tunnin työpäivän lakanapyykkiä silittäen + lapsia viihdyttäen ja tänäänkin tuli ihan muutamat silitykset silitettyä ja pelit pelattua, vaikka työpäivän pituus olikin yli puolet lyhyempi.

Sikälimikäli on jäänyt epäselväksi, hain tosiaan Jyväskylän yliopistoon lukemaan (yllätys, yllätys) varhaiskasvatustiedettä. Pääsykoemateriaalina toimii about 8 melkoisen mojovaa artikkelia, jotka pitäisi nyt sisäistää riittävän hyvin, jotta pääsisi edes ekasta vaiheesta kakkosvaiheeseen eli soveltuvuuskokeeseen. Pelottaa, ahdistaa, jännittää. Olen tunnetusti vähän hermoheikko ja siihen on tainnut kaatua kaikki tähän astiset pääsykoeyritykseni, joten yritän nyt tällä kertaa ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja lukea nimenomaan rauhassa ajatuksen kanssa ilman pelkkää ulkoapänttäystä - miten se tietenkin kannattaakin tehdä. Hajotan näin alkuunsa jokaisen artikkelin pienempiin osiin kirjoittamalla laajat muistiinpanot samalla asioita itselleni selittäen, mutta en aio juuttua yhteen tiettyyn asiaan/juttuun, kuten normaalisti tapanani on. Saas nähdä miten tässä käy...

Päivät ovat VAKAVA-matskun takia noudattaneet aika pitkälti samaa kavaa, työvuoroistani riippuen: kahvia, ruokaa, pänttäystä ja tietenkin töitä työpäivinä. Illat ollaan melkein poikkeuksetta päätetty Merliniin (Arthur, I wub ya!), tai vähintään katsottu jakso tai kaksi aamupäivästä, mutta tänään ei moista olla ehditty tekemään. Tokihan voisin vielä katsoa jotain sellaista sarjaa Netflixin kautta, mitä katson yksinäni (tällä hetkellä menossa mm. Stargate Universe), mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Jotenka tämä akka suuntaa nyt nokkansa kohti makkaria, ei muuta ku öiöi!

 Ps. Mä olen nyt ykskaks yllättäen jotenkin tosi rakastunut peruslihaperunalaatikkoon, jonne lykkään sekaan milloin mitäkin... Uusi tuttavuus mulle; toki olen joskus syönyt, mutta en ollut ikinä ennen tätä vuotta kyseistä ruokaa itse tehnyt (olen siis raa'alle perunalle allerginen ja niiden käsittely on aina tuntunut epämiellyttävältä mm. hajun takia, joten olen aika pitkälti vältellyt perunallisia ruokia.) Mut siis ihan hirmu hyvää, voisin syödä vaikka joka päivä :D

rymy feat endo

Täällä arki, ainakin noin Rymyn osalta, on ollut melko tasapaksua (paitsi tänään, siitä lisää postauksen lopussa) ja rutiininomaisempaa kuin mitä ennen. H on lenkkeillyt tosi paljon Rymyn kanssa aamuisin ja päivisin - mä olen ollut tästä hengähdystauosta aika kiitollinen. Nyt varsinkin, kun on kuukausi aikaa lukea yliopiston pääsykokeita varten, se oma hiljainen aika korostuu ihan erilailla - ja sen takia tätä blogia ei seuraavan neljän viikon aikana ehkä tule päivitettyä ihan niin ahkerasti kuin mitä tähän asti olen yrittänyt. Aion suosiolla keskittyä siihen mikä on tärkeintä, koska motivaatio on tällä hetkellä todella korkealla. Se ei tietenkään takaa kouluun pääsyä, mutta eipähän tässä etiäpäin päästä muuta kuin yrittämällä joten se siitä sitten.

Anyway. Rymyn silmin arki on näyttänyt kutakuinkin tältä:

 ---- On lenkkeilty iskän kanssa siellä täällä ja tutkailtu maailmaa

 ---- On myöskin ladattu akkuja iskän sylissä 

 ---- On vahdittu mammaa lähietäisyydeltä 

 ---- On koettu, ettei tässä taloudessa ruokapolitiikka pelaa ja kerrottu asiasta äänekkäästi - turhaan

 ---- On lenkkeilty ja riekuttu vanhalla urheilukentällä ja sen lähettyvillä aika paljon ja odoteltu hiihtokelien loppumista innolla

 

 ---- Ja mikä parasta, ollaan saatu uusi aivan ihana kaveri, Endomondo aka Endo ♡

Herran söpöstä nassusta en valitettavasti saanut kunnolista kuvaa (instasta löytyy yks puolkunnollinen kylläkin), ahem, mutta siinä on mulle sitten mission ensi kerralle - tai en mä nyt tiedä, mun mielestä toi pyllykin on varsin hurmaava. Rymy oli totta kai vähän hämillään kun kerrankin oli kaveri häntä suurempi, menossa mukana, nopea ja vieläpä todella leikkisä! Oli niiiiiiiiin erilaista, kun ei koko aikaa tarvinnut olla vahtimassa rynniikö Rymy päälle, leikkiikö liian rajusti suullaan tai muutenkaan komentamassa, kun tällä kertaa se pienempi olikin minun koirani, wau. Minut tuo koiraotus hurmasi täysin, siis niin kaunis ja aivan ihana penneli. Olen jo pitkään ihastellut galgoja ja nyt tää rakkaudenkipinä taas nousi pintaan, voi iiks ♡ Oli kaikinpuolin todella mukavat treffit koiran ja omistajansa kera, olen ihan superiloinen ja niin fiiliksissä! Kaksi mun parhaimmista ihmisistäni mä olen tavannut ja/tai tutustunut paremmin Rymyn kautta/takia ja aina vaan uusia tuttavuuksia astuu kuvioon --- vain ja ainostaan siksi, että mulla on tuo otus. Melko mahtava juttu, ainakin minun mielestäni. Vaikka mummi silloin marmatti siitä, kuinka ei kannattaisi sitoa itseään eläimeen ja miten sitä tulee jäämään siitä ja tuosta paitsi, niin kyllä mä koen tuon koiran tuovan mun elämään enemmän kuin vievän. Kyllä tämän fiiliksen kera jaksaa viettää loppupäivän pääsykoemateriaalin kera, voin kertoa!

(Ps. Kyllä, sanoin laittavani kuvat the whip-tailed dogin puolelle ja niin minä kuulkas teinkin, woooo! Jos nyt nimittäin onnistuin tehtävässäni, näiden kuvien pitäisi olla pelkästään kyseisen blogin kuvakansiossa... Kylläpäs taas tuntuu fiksulta ja osaavalta, ahem. Minä ja tekniikka ei ihan aina tulla toimeen keskenämme, mutta yritys on kuitenkin kova, öö.)

sisarukseni (haaste)

 

Mulla on kaksi aivan täydellisen urpoa pikkusiskoa. Siis niin urpoa kuin vain olla ja voi. Joskus mä en tiedä itkisinkö vai nauraisinko ja usein tuleekin tehtyä molempia yhtä aikaa, nauruitkettyä tai vastaavasti, itkunaurettua. Mainitsemisen arvoista on varmaankin se, ettei urpo-sanaa pidä missään nimessä käsittää tässä yhteydessä mitenkään negatiivisena sanana, kuten sen suhteen yleensä tehdään. Ei, nämä kaksi ovat melko mainioita urpoja, nimittäin.

Siskoistani toisen kanssa jaan molemmat vanhemmat, toisen kanssa isän, mutta ihan yhtä siskoja molemmat ovat minulle aina ajatustasolla olleet.

Musta on ihanaa miten erilaisen samanlaisia ja samanlaisen erilaisia me kaikki kolme ollaan, vaikka ikäeroa on jonkin verran - itse olen syntynyt 87, toinen siskoistani 95 ja nuorimmainen on milleniumlapsi. Monet sanovat meidän näyttävän toisiltamme ("Ihan ootte samasta pentueesta", eräs työkaverini totesi kerran nähtyään kuvan siskoistani) ja kaipa siinä jotain perää on, mitä nyt minulla on värjätty hiukset tummemmiksi kun taas siskot ovat luonnostaan blondeja - nuorimmainen ehkä eniten.

Minä olen, ainakin näin vanhemmiten, muuttunut pikkutarkemmaksi kuin sisareni. Huomauttelen asioista, joista joku muu ehkä jättäisi sanomatta, enkä aina edes tajua loukkaavani toista - koska sehän ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Keskimmäinen taas jättää usein asioista sanomatta,  mikä raivostuttaa minua, sillä sekin voi aiheuttaa pientä kiistaa, kuten "no olisit sanonut kun kerran huomasit!" Keskimmäinen osaa sitten kyllä loukata ihan tarkoituksella, jos niikseen on. Kolmas on meistä se temperamenttisin, se räiskähtelevin ja dramaattisin, hahah.

Minähän totuin suhteellisen nuorena jakamaan leluni ja huomion siskon kanssa (keskimmäinen samaten, sillä äidin entisellä kihlatulla oli lähes samanikäinen lapsi), mutta nuorimmainen kasvoi periaatteessa "ainoana" lapsena ja sen kyllä huomasi - naurattaa vieläkin, kun muistelen miten hän sai pienenä mm. ihan hirveitä raivareita jos esimerkiksi lautapelin ensimmäisellä pelatulla minuutilla toinen oli johdossa, tai edes vaikutti siltä -- ja herra varjele jos hän hävisi. Siinä kuule maattiin pitkin pituuttaan tuoleilla ja huudettiin kurkku suorana ja maailma oli ihan tyhmä ja sinä ja kaikki muut siinä samalla, ai että. Senpä takia hän yritti aina valita sellaiset pelit, jotka voittaisi, mutta koska minä olen minä - enkä minä suostu töissäkään häviämään lapselle tahallaan, vaikka toki saatan silti useasti auttaa lasta voittamaan antamalla neuvoja yms - minä ilmoitin, että ensin pelataan minun valitsemani peli ja sitten vasta hänen, jos saadaan ensimmäinen peli pelattua kunnialla loppuun ilman huutoa ja kiukkuamista. Aika monta kertaa pelaamiset jäi kesken, ennen kuin sisko ymmärsi, että minä olin ihan tosissani. Hän on selkeästi meistä se kilpailunhaluisin, haha. Nuorimmainen ei myöskään pienenä kestänyt huumoria, ei sitten yhtään. Tai ehkä hän olisi kestänyt huumoria, mutta kun minulla ja isälläni on tunnetusti vähän omalaatuinen huumorintaju, tämä oli hänelle usein liikaa. Emme ikinä osaa lopettaa kiusoittelua hyvän sään aikana, vaan klassisesti tutuksi tuli usein sanonta: "itku pitkästä ilosta", hups.

Keskimmäinen oli se, joka viihtyi pihalla aamusta iltaan, kiipeili puissa ja varmaan ui tyytyväisenä ojissa, kun minä taas olisin pienenä viihtynyt vallan sisätiloissa (ehkä pahojen allergioideni takia?) barbeilla leikkimässä. Voi sitä tuskaa, kun pikkusiskoa ei kiinnostanut barbieleikit - ei sitten millään - ja nuorimmalle jouduin leikkimisen sijaan antamaan ison osan leluistani koska "eihän tuon ikäinen enää leiki barbeilla"... eipä. Minä toivoin pienenä isoveljeä, ahem, ja ehkä sen muutaman kerran pikkusiskolle sanoinkin, koska mm. yhden viikon ajan keskimmäistä piti kutsua pojan nimellä.

Sanon tämän kaikella rakkaudella, mutta keskimmäinen sisko on tietyllä tapaa omanlaisensa miksaus jossa näen paljon samaa kuin itsessäni, mutta myös paljon samaa kuin nuorimmaisessa. Keskimmäinen on meistä se rauhallisin, joskus tule jopa vähän sellainen "hällä väliä, onko tuo nyt niin vakavaa?" -fiilis. Hän antaa sen vaikutelman, että osaa ottaa asiat vastaan niin kuin ne tulee ja kaikesta selvitään, mutta joka sitten oman pääkoppansa uumenissa saattaakin murehtia yhtä jos toistakin asiaa haluamatta vaivata ketään muka-pienillä ongelmillaan. Siinä missä minä olin ihan pentunakin aina pyytämässä isältä ja äidiltä rahaa, keskimmäinen on aina ollut se, joka on yrittänyt pärjätä omillaan ja mahdollisimman vähällä, koska ei halua aiheuttaa vaivaa muille. 

Siinä missä minä tykkäsin istua koulussa ja kuulla miten asiat teoriassa tehdään, keskimmäinen on enemmän käytännönläheinen. Nuorimmainen taitaa olla vielä siinä iässä, ettei koulu varsinaisesti kiinnosta.

Meissä kaikissa tuntuu olevan se pieni ripaus ujoutta ja epävarmuutta. En voi puhua täysin siskojeni puolesta, mutta koen, että tuo epävarmuus on vienyt todella paljon minulta - se on estänyt minua tekemästä paljon asioita, olen jättänyt menemättä ja kokeilematta ja yrittämättä, koska en ole uskaltanut tai luottanut itseeni, eikä minulla ole ollut ketään, joka olisi voinut neuvoa - tai keneltä olisin uskaltanut kysyä sitä neuvoa. Siinä missä nuorimmaisella oli aina äitinsä, ja keskimmäiselläkin oli kasvaessaan meidän äitimme saman katon alla, minulla oli "ainoastaan" isä, joka ei tietyissä asioissa vain yksinkertaisesti pysty korvaamaan äitiä. Ja olihan minulla äitipuoli, mutta syistä joita en tässä ala erittelemään, meidän suksemme menivät jossain vaiheessa ristiin väärinkäsitysten ynnä muiden juttujen johdosta, joten sieltäkään suunnalta en uskaltanut neuvoja tai apuja hakea. Mä kuitenkin aina ajattelen asian niin, että ellei juuri tämä äitipuoli olisi tullut mukaan mun elämääni, mulla ei olisi juuri tätä nuorinta siskoa, joka on mulle tärkeä ja rakas - vähän niin kuin mä ajattelen, että jos meidän sukset eivät olisi menneet ristiin, enkä mä olisi muuttanut äitini luokse, mä en asuisi tällä hetkellä juuri tämän miehen kanssa (ja mä haluan asua juuri tämän miehen kanssa, joten).

Takaisin asiaan! Nuorin meistä on se muotitietoisin, nykypäivän teini. Keskimmäisellä on oma rento tyylinsä, jolle on uskollinen ja jossa tuntuu viihtyvän, ja minä taas laitan päälleni vähän mitä sattuu (mutta enimmäkseen vihreää, harmaata ja mustaa), omasta tyylistä tai muotitietoisuudesta ei ole hajuakaan. Rakkauden vihreään jaan keskimmäisen kanssa, btw, samaten hyvin samanlaisen musiikkimaun. Ehkä minun on tullut keskimmäistä manipuloitua myös leffamaratonien ja tv-ohjelmien pakkonäyttämisen kautta (meillä löytyy paljon samoja suosikkeja), kun siihen mahdollisuus on ollut - nuorimmainen olisi kyllä ihan varmasti käynyt läpi täsmälleen saman kohtelun, jos vaan tuo ikäero olisi ollut hieman pienempi. 

Minulla on whippet, samaten keskimmäisellä - kappas kepposta. Nuorimmainen toivoi pentuna koiraa, joten heillä on kaksi chihua. Kaikki ollaan nykyään siis koirallisia, hih.

Kenelläkään meistä kolmesta ei ole ollut helppoa (no, kenellä nyt ylipäätään ikinä on?), mutta mä näkisin, että me ollaan kaikki kolme aika mainioita pakkauksia. 

Niin hemmetin ärsyttäviä kuin nuo osaavatkin olla, ne on silti ihan maailman parhaita pikkusiskoja. Silloin kun itsellä oli vaikeaa, enkä tiennyt miten oikeasti jaksaisin mennä eteenpäin, mä en koskaan voinut luovuttaa, koska jos mä luovutan nyt, mä en näe, mitä mun siskoista tulee isoina, enkä mä näe niiden tulevia perheitä tai pääse halimaan ja hemmottelemaan niiden lapsia. Joten, sen takia mä olen vielä tässä, näiden pärstöjen takia (kattokaa nyt noita nassuja, ei niistä voi olla tykkäämättä):