villa mylläri, eiku

Ollaan asusteltu uudessa kodissa about parisen viikkoa ja kyllähän täällä alkaa jo kodilta näyttämään ja tuntumaan. Pakko myöntää, ettei mulle tullut missään vaiheessa kauhean voimakkaana sitä "tässä se nyt on" -tunnetta, mutta voi ehkä johtua siitä, että pessimisti ei pety. En ehkä halunnut ajatella, että tässä se meidän koti nyt vihdoin ja viimein on, sillä ihan yhtä hyvin meidän ostotarjous oltaisiin voitu hylätä. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että meidän ei tarvitse enää etsiä; koti on vihdoin löytynyt. Ja näin on hyvä. Sisustusbloggaajaa musta ei saa edelleenkään, eikä kännykän kameran asetukset kohtaa tämmöisen harmaan ja sateisen (väärä hälytys!) päivän kanssa, mutta väliäkö tuolla. Ei ole moinen ikinä ennenkään estänyt mua jakamasta kuvia :D

Hyppääminen omakotitaloelämään on ollut meidän haave ihan alusta asti. Silti tuo hyppy pelotti ja pelottaa vähän edelleen, etenkin kun kohta meitä on yksi enemmän. Ollaan tottakai pohdittu ja mietitty ja tehty laskelmia, mutta eihän meillä oikeasti ole vielä totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä lapsiperheen arki tämmöisessä talossa kustantaa. Me ei voida kuin katsoa ja ihmetellä ja tehdä valintoja matkan varrella. Voi olla, että päädytään joskus muuttamaan tästä kämpästä pois, ikinä ei voi tietää, mutta kyllä mä näen meidät täällä vielä kymmenen vuoden päästä. 

Tavarat (ja etenkin noi meikäläisen huonekasvit) hakevat edelleen paikkaa, tuleva lastenhuone on täynnä tavaraa ja takkahuoneessakaan ei ole tv-tasoa lukuunottamatta muuta kuin eksynyttä roinaa. Siitä on tarkoitus tulla vierashuoneen ja Henkan perhoharrastuksen tyyssijan yhdistelmä. Myös retrohenkiset konsolit päätyvät sinne jos ja kun saadaan hankittua toinen telkkari, olohuoneeseen pääsi vain mun PS3 ja PS4 sekä Henkan Nintendo Switch. Ruokailutilaan mahtui meidän iso ruokapöytä ja tuohon päähän todennäköisesti mahtuu vielä syöttötuolikin ihan hyvin, jee. Keittiöstä saatte kuvia sitten, kun mä vihdoin ja viimein saan siellä kaikki turhat purkit ja purnukat paikoilleen. Lisäksi aurinkoinen päivä olisi jees, sillä meidän keittiö on selkeästi muita huoneita pimeämpi tila.

Todennäköisesti tullaan välillä vuorottelemaan niin, että toinen nukkuu vauvan kanssa ja toinen vierashuoneessa, mutta silti on ihan parasta, että nyt me kaikki kuitenkin mahdutaan makkariin! Koiran peti ei enää tuki kulkuväylää ja mun vaatelipastokin mahtui, vaikka pääsääntöisesti vaihdankin vaatteet kodinhoitohuoneessa. Tulevaisuudessa varmaan vaihdan tuon korkean lipaston matalampaan ja leveämpään, mutta olemassaoleva ratkaisu saa nyt kelvata. Täällä on miljoona muuta pientä asiaa, jotka pitää fiksata ensin. Keittiön seinä suorastaan huutaa tauluja, nurkat kuiskivat lisää viherkasveja, kirjahyllyt eivät vielä ole päättäneet haluavatko he vaihtaa seinää, Henkalla on miehisiä visioita autotallin suhteen ja niin edelleen... mutta onneksi meillä on, ainakin teoriassa, aikaa. Eikä meidän tarvitse kysyä keneltäkään lupaa! Sitä mä odotin ehkä eniten - ettei tarvitse miettiä kuinka monta reikää voi olkkarin seinään tehdä tai kuinka monta naulakkoa saa laittaa eteiseen roikkumaan. Täytyy postailla paremmat kuvat jos ja kun saadaan kaikki tavarat paikoilleen. Rympänkin kuulumisia voisi taas joku päivä postailla, kun vain saisi aikaiseksi. Noh, anyways, ihanaa viikonloppua kaikille! Vaikka meidän vauva ei vielä olekaan syntynyt, niin itse koen, että pääsen jollain tavalla viettämään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Käsittämätöntä.

aatteita raskaudesta ja tulevan vauvan sukupuolesta

Pahoittelut jo etukäteen romaanista, mutta tänään mulla on paaaaaljon sanottavaa. Me saimme nimittäin jouluukuussa tietää, että jos vaan kaikki menee hyvin, meidän perhe kasvaa elokuussa yhdellä ♥ Ihan heti ensimmäisestä testistä en tietenkään asiaa voinut uskoa, mutta noin about 8 testiä myöhemmin alkoi päässä piirtymään kuva meidän tulevaisuudesta. Joskus nuorena toivoin tulevani äidiksi, mutta välissä meni muutama vuosi kun ajattelin, etten halua lapsia ollenkaan. Pelkäsin omaa taustaani ja geenejäni ja koin, ettei minulla olisi äitinä mitään annettavaa lapselle. Henkan tavattuani aloin kuitenkin välillä pohtimaan asiaa... ajatus ei tuntunut enää täysin mahdottomalta. Jostain syystä olen alusta asti nähnyt Henkan nimenomaan pienen tytön isänä ja tässä vuosien saatossa tuo ajatus on salavaivihkaa iskostunut jonnekin aivojeni perukoille. Olin jo pienenä tyttönä päiväkodissa ollessani päättänyt tytölleni nimen ja tätä nimeä olen kantanut mukanani vuosikausia. Sanottakoon sekin, että en ole missään vaiheessa kokenut vauvakuumetta, en koe taivaallista hurmiota vauvakuvia nähdessäni, eikä töissä vauvat herätä minussa yhtään sen enempää tai vähempää tunteita kuin ne muutkaan lapset. Kun päätimme antaa lapselle mahdollisuuden, annoimme sen nimenomaan lapselle - emme vauvalle. En myöskään tuossa vaiheessa miettinyt lapsen sukupuolta sen enempää; se tulisi, joka meille olisi tullakseen.

Marraskuussa olin todella väsynyt, mutta näin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Aamuisin oli välillä vähän jännä olo ja kun joulukuussa menkat jäivät väliin, kuvittelin kaiken sen johtuvan työstressistä. Olin juuri pari kuukautta kirjannut vasuja ja pitänyt elämäni ensimmäisiä varhaiskasvatuskeskusteluja ryhmäni lasten vanhempien kanssa, joka oli henkisesti raskasta. Tämä siis siksi, etten ollut aikaisemmin vasuja tehnyt tai pitänyt, joten niihin upposi hävyttömän monta työtuntia ja usein jatkoin töitä vielä omallakin ajallani. Siinä vaiheessa kun omien laskujeni mukaan menkat olivat melkein kaksi viikkoa myöhässä, heräsi kuitenkin todella vahva epäilys. Meitä oltiin pyydetty Henkan siskon toimesta pikkujouluihin ja jotenkin siinä kohtaa mieleen iski tosi vahvasti ajatus, että nyt on kyllä pakko varmistua asiasta ennen kuin lähden iltaa viettämään... no, plussaahan ne testit sitten näyttivät. Pakko myöntää, että meidän perheen ensimmäiset reaktiot olivat kutakuinkin "no perkele" ja "ei tää kai maailmanloppu ole". Kun on sivusta seurannut muiden kamppailuja lapsettomuuden kanssa, ei sitä oikein itse uskonut, että näin voisi käydä alle vuosi pillereiden pois jättämisestä. Kyllä sen tiesi, mutta se on eri asia kuin uskominen.

Alkuun en miettinyt vauvan sukupuolta sen enempää, mutta yhtenä (muistaakseni) tammikuisena aamuna iski the tunne. Ilmoitin niin Henkalle kuin muutamalle ystävälle, että nyt on muuten semmonen juttu, että mun sisälläni kasvaa kikuli. Ja tässä vaiheessa ymmärsin, että koska olin nähnyt Henkan pienen tytön isänä, ajatus pojasta tuntui yhtäkkiä kamalan vieraalta. Silti mulla on alusta asti ollut todella vahva tunne poikavauvasta ja mun oli sillä viikolla kehiteltävä pojalle nimi. Ajattelin jo tuolloin, että kun rakenneultrassa vihdoin selviää, että mun sisälläni indeed on pippelisankari, mulla pitää olla nimi, jolla tätä vauvaa kutsua. Mulla on oltava nimi vauvalle, jotta voin heti välittömästi alkaa muodostaa kuvaa itsestäni pojan äitinä - ja Henkasta pojan isänä. Mua pelotti, että tuntisin kiintymystä vauvaa kohtaan vasta sitten kun vauva olisi syntynyt ja yhteiseloa olisi jo takana pieni tovi. Huhtikuussa meillä sitten oli tuo rakenneultra, johon jouduin menemään ilman Henkkaa. Se jo sinänsä harmitti, etenkin kun vauva oli ultrassa sellaisessa asennossa käsiensä takana, ettei saatu yhtäkään hyvää kuvaa koko vauvasta. Tämän lisäksi ultrassa paljastui, että äidinvaistoni oli tässä asiassa osunut oikeaan; pippelihän se siellä ultraajan mukaan näkyi. Itsehän en saanut koko mötikästä mitään selvää, muuta kuin että sydän siellä näytti jossain kohtaa sykkivän. Pettymyksen tunne tuli välittömästi. Vaikka olin samaan aikaan niin huojentunut siitä, että kaikki oli hyvin, en voinut mitään sille takaraivossa jyskyttävälle pettymykselle. Meille on tulossa poika.

Pettymys tai sen voimakkuus tuli itselleni kaikesta huolimatta yllätyksenä, koska olin koko ajan ollut niin varma, että mahassani kasvaa nimenomaan poikavauva. Ja koska suomalainen kulttuuri on mitä on, koin valtavaa syyllisyyttä asiasta. Eihän tuleva äiti voi tuntea näin. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, että tulin suhteellisen nopeasti raskaaksi - etenkin kun ikääkin oli tuossa vaiheessa se 32 vuotta. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei ultrassa löytynyt mitään ikävää - ja olenhan minä, ihan tajuttoman kiitollinen. Mutta jostain syystä tästä asiasta ei saisi puhua. Eksypä yhdellekään vauvapalstalle ja mainitse asia: saat takuulla kimppuusi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi leimata sut huonoksi äidiksi jo heti kättelyssä. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia koskaan, häpeä! Ja tytönhän sinä olisit halunnut vain, jotta voit elää lapsuutesi unelmat lapsesi kautta ja pukea tämän vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin! Ja mikä vika muka on poikalapsessa, sinä ällöttävä ihmiskakka? Sen sijaan vain muutamalle tulee mieleen sanoa, miten mahtavaa on, että joku uskaltaa asiasta puhua tai minkälaista rohkeutta ja vahvuutta se vaatii. Itse ajattelen, että pelkästään asian myöntäminen on saavutus. Sen hyväksyminen ja asiasta puhuminen muille on sitten ihan eri lukunsa. Niin harvalle tulee mieleen kommentoida, miten hienoa on, että kyseinen tuleva äiti yrittää käsitellä tunteitaan jo nyt, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kohtaamaan asiaa syntymänsä jälkeen. Minkä takia meidän on aina niin paljon helpompaa potkia toinen maanrakoon ja lynkata asian kuin asian tiimoilta? Miksi kaiken pitää olla niin mustavalkoista, ilman mitään harmaan sävyjä? Tässä kohtaa voisin pitää palopuheen mm. uupumuksesta ja siitä, miten jännää on, että meidän kulttuurissamme ei saa uupua jos ei ole lapsia, koska miten muka voi uupua kun ei ole perhettä hoidettavana ja perhearkea pyöritettävänä, ja lapset hankittuasi et saa uupua, koska itse valitsit ne lapset hankkia! Ei ole ihme, että moni äiti kokee alemmuutta ja häpeää, etenkin kun omista tunteistaan ja ongelmistaan ei voi jutella vaan niitä pitää vain piilotella kaikessa hiljaisuudessa. Jos joku toinen on pärjännyt lastensa kanssa yksin, niin kyllä se on saatana sinunkin pärjättävä, koska kaikillahan meillä on täsmälleen samanlaiset lähtökohdat ja voimavarat ja muutenkin olemme toistemme kopioita kaikissa asioissa, eiku.

Hassuintahan tässä on omasta mielestäni se, että nuorena toivoin nimenomaan poikalasta ja se, että työelämässä löydän yhteyden paljon helpommin poikalasten kanssa. Miehiä en ymmärrä, mutta pienten poikien maailma tuntuu työn kautta tutulta. Omiin mielenkiinnon kohteisiin kuului aina barbien lisäksi teinimutanttikilpparit, prätkähiiret, spiderman ja muut supersankarit. Ötököistä en tykännyt ikinä, myönnän. Joten tältä kannalta ajateltuna, en tiedä miksi niin kovasti toivoin tyttöä. Jostain syystä näen itseni joko yhden tytön tai kahden pojan äitinä, enkä ymmärrä miksi. En ole ollenkaan varma haluanko ikinä toista lasta, joten kyse ei kai ole siitä ettenkö haluaisi poikaa, kyse on vain siitä etten ehkä ikinä saa tyttöä. Olen itse varhaiskasvatuksen ammattilainen ja aina liputtanut tietyllä tapaa sukupuolisensitiivisyyden puolesta. Riennän töissä välittömästi sen pojan avuksi, jolle kaveri sanoo, ettei tämä voi leikkiä prinsessaa tai laittaa prinsessamekkoa päällensä sekä sen tytön avuksi, jolle toinen sanoo, ettei tämä voi leikkiä autoilla, koska ne on poikien juttuja. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tämä vanhanaikainen tapamme nähdä tytöt vaaleanpunaisina ja pojat sinisinä on sukupuolittunut ja rajoittunut ja estää lapsia löytämästä itse itseään. Siis lähtökohtaisesti koen, että mä olisin oikeasti sopiva pojan äidiksi ja että mä voisin olla siinä jopa ihan hyvä. En ole ikinä ajatellut, että tyttöjä ja poikia pitäisi kasvattaa jotenkin eri tavalla tai ohjata erilaisten tekemisten pariin.

Silti, nyt joudunkin yhtäkkiä käsittelemään ne ällöttävän pinnalliset ajatukset, joita en ollut edes ymmärtänyt ajatelleeni. Olen tässä muutaman päivän pohtinut ja analysoinut asiaa todella monelta kantilta ja yrittänyt selvittää miksi mä niin kovasti toivoin nimenomaan tyttöä? Miksi minusta oli niin ihanaa ajatella, että meidän tyttö lähtee isän mukaan vaeltamaan ja innostuu palojunnuista? Miksi se olisi yhtään sen hienompaa kuin se, että poika lähtee isän mukaan vaeltamaan tai innostuu palojunnuista? Meidän kulttuurissamme jälkimmäinen on melkein itsestäänselvyys, ehkä siksi? Ja outoahan tämä on muun muassa siksi, että harvoin sieltä mahasta putkahtaa sellaista lasta, jolla ei ole omia ajatuksia tai mielenkiinnon kohteita. Mä en koskaan innostunut hirveästi prinsessajutuista, meikkaamisesta tai muutenkaan sellaisista jutuista, joista tyttöjen kuvitellaan tykkäävän. Toki luin ja kirjoitin, mutta yhtälailla pelasin pleikkaria ja fanitin tosiaan prätkähiiriä. Fanitan edelleen. Enkä oikeastaan koe, että mulla olisi edes ollut mitään ihmeellisiä odotuksia meidän tytön suhteen, mutta kai mä sitten jonkinlaisia odotuksia olin kuitenkin meidän arjelle asettanut. Mä en usko jumalaan, mutta silti mä uskon siihen, että jotkut asiat tapahtuu niin kuin niiden on tarkoitettu tapahtuvan. Jo nyt mulla on sellainen fiilis, että ehkä meille syntyy poika muun muassa siksi, että näiden ajatusten läpikäyminen pakottaa mut tarkastelemaan itseäni aika kriittisesti - ja häpeilemättä. Parhaassa tapauksessa musta tulee vielä parempi ihminen ja kasvattaja sekä vielä parempi varhaiskasvatuksen opettaja. Ja mikä tärkeintä, ehkä näiden ajatusten läpi käyminen tekee musta entistä paremman äidin. Siitäkin huolimatta, että aika moni todennäköisesti ehti meikäläisen leimaamaan huonoksi äidiksi jo heti tekstin alussa. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että nyt jos kävisi huonosti ja raskaus syystä tai toisesta menisi katki, vähintään muutama miettisi hiljaa mielessään, että universumi koki tarpeelliseksi rankaista näistä ajatuksista. Onneksi itse ajattelen toisin - ja se on varmaankin se suurin syy miksi päätin tämän postauksen julkaista. Koska jos näistä tunteista ja ajatuksista on apua yhdellekään toiselle ihmiselle, niin se riittää mulle.

minä, varhaiskasvatuksen opettaja

Pari julkaisua sitten mä kerroin, että sain vihdoin ja viimein kanditutkintoni kasaan kolmen vuoden opiskelemisen jälkeen. Silloin kerroin myös laittavani työhakemukset menemään ja kuinka jännittävältä koko homma tuntui, koska mä en tuossa vaiheessa ollut ikinä varsinaisesti hakenut töitä. Kun mä aloitin lukion jälkeen ryhmiksessä about kymmenisen vuotta sitten, mua oli pyydetty sinne sijaiseksi - ja sille tielle tosiaan jäin. En ole ikinä hakenut töitä, käynyt haastattelussa tai edes kirjoittanut ansioluetteloa. Joten joo, kyllä mua jännitti ihan pirusti, kun tuossa alkukesästä kävin parissa työhaastattelussa. Jouduin heti välittömästi tosi ison valinnan eteen: vastaanottaisinko vuoden sijaisuuden vai odottaisinko kesän loppuun toisen haun tuloksia? Sain pari päivää aikaa miettiä asiaa eli käytännössä mun piti päättää kuuntelisinko päätä vai sydäntä, niin sanotusti. Järki sanoi, että ota nyt hyvänen aika se sijaisuus, ettehän te muuten pärjää taloudellisesti, mutta kanssaeläjän lisäksi tunne sanoi, että sä kyllä voit odottaa, ei maailma kaadu siihen vaikket sitä paikkaa saisikaan - ja eihän sitä voi tietää. Tunne sanoi myös, että kyllä sä saat sen, usko pois, mutta vastavalmistuneena en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja.

Mä tein päätöksen oikeastaan vasta puhelimessa -- ja puhelimen suljettuani purskahdin välittömästi itkuun.  Olin juuri ilmoittanut erään päiväkodin johtajalle, etten ottaisi sijaisuutta vastaan ja se itku oli helpotuksen itku - musta tuntui, että tein oikean ratkaisun. Hetkeä myöhemmin olin purskahtaa uudestaan itkuun, kun toisesta päiväkodista (johon en ollut edes hakenut) soitettiin ja tarjottiin vuoden sijaisuutta, josta kieltäydyin, mutta lupasin palata asiaan myöhemmin, jos en saisi tätä hakemaani paikkaa. Koko kesän mulla on ollut sellainen tunne, että mä saan sen työpaikan. Oon aina aloittanut lauseen "sit kun mun työt alkaa" korjatakseni sen sitten muotoon "niiiiin siis jos saan sen työpaikan". Oon niin kiitollinen niistä kommenteista ja viesteistä, joita asian tiimoilta sain muun muassa entisiltä opiskelutovereilta, koska ne oikeasti auttoivat mua tässä valinnassa. Kaikista eniten mun päätöksen vaikutti kuitenkin toi mun kanssaeläjä. Se hetki, kun toinen sanoi, että sä saat tehdä sen päätöksen mikä susta tuntuu oikealta -- ja kun pystyi luottamaan niihin sanoihin ja siihen, ettei jälkikäteen sitten tule mitään syytöksiä tai jossittelua, jos en sitä paikkaa saa. Tiesin, että saisin selville lopputuloksen vasta heinäkuun lopussa ja että työt alkaisi elokuun puolessa välissä. Hetkittäin koin kyllä katumusta ja epäilyksen tunteita, vaikka tavallaan uskoin koko ajan aloittavani työt elokuun puolessa välissä.

Toisin kuitenkin kävi. Mä aloitin maanantaina. Mä en oikein osaa kuvailla tätä tunnetta just nyt. Mä oon samaan aikaan niiiin helpottunut ja onnellinen sekä niiiin shokissa ja kauhuissani, että huhheijaa. Toki mulla on kuuden kuukauden koeaika, eikä kukaan voi tietää mitä minä tai työpaikka ollaan tuon koeajan jälkeen mieltä, mutta tällä hetkellä on kaikesta huolimatta tosi positiivinen olo. Joo, kyllä, oon ollut päiväkodissa töissä vuosikausia, mutta aivan erilaisessa roolissa. Joo, kyllä, oon tehnyt iltoja ja ollut vastuussa pienistä ihmisistä, mutta mulla ei kuitenkaan ole samalla tavalla ollut sitä pedagogista vastuuta tai osaamista. Kaiken mitä töissä opin, mä opin katsomalla muita, koska eihän kukaan varsinaisesti tullut mulle ikinä sanomaan, että hei, tää ja tuo tilanne kannattaisi hoitaa näin ja noin. Mikä on sinänsä harmi, lasten kannalta, mutta onneksi mä koen aina olleeni ihan suht hyvä työssäni. Tai no, kerran kun en antanut lapsen laittaa mun rakentamaan valkoiseen legotorniin erivärisiä legoja niin hetken epäilin itseäni. Mutta, toisaalta, lapsella oli oma torninsa, joten kai tuokin tilanne voidaan nähdä pedagogisena oppimistilanteena, eiku. Kaikista suurin juttu on ollut tietenkin kaikki ne jutut joita ei yliopistossa opetettu -- ja niitä on paljon! 

Ei nimittäin löydy varhaiskasvatuksen käsikirjasta yksityiskohtaista infoa siitä miten vuosisuunnitelma tulee oikeasti täyttää ja mihin mennessä se pitää palauttaa ja mihin, miten ruokatilaukset tehdään, mitä kaikkea aloituskeskustelussa tulee konkreettisesti käydä läpi tai mistä mikäkin lomake sitten loppujen lopuksi löytyy. Kaikki noi käytännön jutut otetaan toivottavasti haltuun tässä lähiviikkoina kun saan oman tiimin tuekseni, sillä hemskuukkeli sentään, mä olen nyt varhaiskasvatuksen opettaja! Ihan oikeasti, virallisesti. Mulla on oma ryhmä ja oma tiimi. Tänään istuin koulutuksessa, johon merkkasin oman nimeni ja yksikköni jälkeen kirjaimet LTO ja tuntuihan se aika pirun hyvältä. Muutama vuosi siinä meni, mutta ---- #ididit.