kuoppailua (feat nipsut) + kuulumisia

 

Olinpa tosiaan täysin unohtanut postailla nämä Sannan ottamat hiekkakuoppailukuvat - näistä(kin) on tainnut muodostua jonkinlainen perinne, eikö? Tuonne kyseiseen paikkaan suuntaamme nipsujen kanssa aina kun vaan kuskin saamme - tällä kertaa hovikuskina toimi siskoni, btw. Valokuvaaja selkeästi sorsi mun koiraani ja suosi omiaan, kröhöm... tai sitten ehkä-perhaps me lähdettiin hippasen liian kuumalla liikenteeseen ja ainoa, joka jaksoi tehdä yhtään mitään oli Luca. Jymyn ja Tigin liikuttamiseen ei taasen tarvita muuta kuin liikkuva Sanna, haha. Tämä olikin muuten tällä erää Sannan ja laumansa viimeinen visiitti tänne meidän nykyiseen kyläpahaseen -- ensi kuun alussa meistä tulee Rympylän kanssa virallisesti Jyväskyläläisiä, hui!

Itse asiassa, Jyväskylän suuntaan Rymy lähtee Henkan kera jo keskiviikkona - nimittäin eläinlääkäriin Vaajakosken Evidensiaan. Rymyllä on viime keskiviikosta asti ollut vatsa todella löysällä eikä ruuaksi ole oikeastaan kelvannut kuin kana ja riisi. Canikur-kuurista ei tuntunut olevan mitään apua, sitäkin kun lauantaina kokeiltiin. Olisin toki mieluiten kiikuttanut lapsen lekuriin jo tänään, mutta ei ollut töiden puolesta mahdollista, joten joudutaan valitettavasti odottamaan siihen keskiviikkoon. Toki jos tarve vaatii niin päivystykseen lähdetään vaikka keskellä yötä, mutta Rympylän vointi on onneksi ollut muutoin aika normaali, ainakin noin niinkun päältä katsottuna. Toivon todella, että keskiviikonkin aika saadaan peruuttaa heti huomenna, mutta epäilen vahvasti... tänään oli työn ja tuskan takana lähteä töihin aamulla, kun tiesi toisen jäävän moneksi tunniksi yksin. Onneksi Rymy ottaa nykyään aina lungisti yksin ollessaan, ainakin todistusaineiston mukaan puikkokuono lähinnä nukkuu. Anyways, palaillaan astialle - varmaan viimeistään parin päivän päästä.

sisään, ulos

Odotan suurella innolla opiskelun alkamista, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tätä naisimmeistä pelottaisi ihan törkeästi. Ajatus tästä kämpästä luopumisesta tuntuu suoraan sanottuna raastavalta, koska mä olin tosissani ehtinyt tottumaan ajatukseen tulevaisuudesta tässä kämpässä, juuri tämän tietyn ihmisen kanssa. Täällä mä kuvittelin kasvattavani lapseni, sitten joskus.

Näin siis siitäkin huolimatta, että olen lähestulkoon 100% varma, että just tätä me kaivataan; muutosta. Jotain uutta. Oon kai ollut sitä mieltä jo pitkään, mutta en ole osannut tehdä asialle mitään. Joko en tahtonut tunnistaa ongelmaa tai sitten en yksinkertaisesti halunnut sitä myöntää, en tiedä. Nyt vasta kun päätös siirtyä eteenpäin on yhdessä tehty, musta tuntuu kuin jonkinlainen paino olisi pudonnut harteilta. Toki uusia painoja tulee varmasti, uusia huolia ja murheita ja stressinpoikasia, mutta tällä hetkellä ja tässä tilanteessa, tämä ratkaisu vaan tuntuu oikealta. Tulkoon niitä huolia ja murheita, kun vaan tulisi uusia iloja ja ihmisiäkin!

En mä ole tainnut koskaan kunnon kaupunkilainen ollakaan, mutta viimeisen 10 vuoden aikana musta on tullut... no, kaikkea muuta. Mun on pakko päästä pois täältä ja tästä kuplasta, mun on pakko nähdä mitä muuta on olemassa ja ennen kaikkea, mä haluan oppia. Mä haluan oppia käyttämään paikallisliikennettä sekä asioimaan yhdessä sun toisessakin puljussa ilman, että häpeän kuollakseni omia tyhmiä kysymyksiäni ja tietämättömyyttäni. Tottakai mä kysyn tyhmiä ja muille itsestäänselviä asioita, koska mä en ole ikinä joutunut niitä asioita opettelemaan. En ole joutunut, enkä ole tahtonut, koska jostain syystä se kaikki pelotti liikaa. Ja hei, 18-vuotiaana lukio oli yksiötäni vastapäätä ja mitä taasen kauppaan tulee, se on aina ollut kävelymatkan päässä, kuten kaikki muutkin palvelut. En mä varmaan ikinä tule aikuistumaan, mut jonkunlainen henkinen kypsyminen tässä on vissiinkin käynyt, hahah. Ja mä haluan sen ammatin, edelleen.

Se mikä mua jännittää tällä hetkellä ehkä eniten on kuitenkin mun oma ikäni. En tiedä miksi se alkoi huolettamaan tälleen yhtäkkiä. Ehkä siksi, että lähestulkoon kaikki tänä vuonna opiskelunsa aloittavat lto-fuksit, joihin facessa on tullut törmättyä, tuntuvat tulevan suoraan lukiosta tai vastaavasta. No, eihän se ihan niin mene, mutta minkäs ihminen tunteilleen mahtaa. Pelottaa jo etukäteen, etten pääse sisään tähän uuteen ja ihmeelliseen sosiaaliseen maailmaan, koska en ole lähtökohtaisesti samassa tilanteessa.

Pelkäämisen ja stressaamisen sijaan yritän kovasti vakuutella itselleni, että eiköhän meikäläisen melkein kymmenen vuoden työurasta just nimenomaan tältä alalta ole kuitenkin mahdollisesti aika paljon enemmän hyötyä kuin haittaa? Haittaakin varmasti joltain osin, sitä kun on ehtinyt kangistumaan tiettyihin kaavoihin ja hieman kyyniköitymäänkin, mutta toisaalta - senhän takia mä niin kovasti tahdoin nyt lähteä opiskelemaan. En toki toiminut lastentarhanopettajana, mutta en siltikään kokenut olevani enää sellainen varhaiskasvattaja kuin mitä tahtoisin olla, tai edes mitä jossain vaiheessa koin olevani. Ehkä tästä on kuitenkin enemmän etua mulle kuin mitään muuta. Anyways, jännittää niin paljon, etten saa öisin unta. Missähän vaiheessa tää fiilis alkaa tasaantumaan, kysynpähän vaan?! :D

juhannusmeningit kera nipsujen

Hellou! Ihminen kera nipsujensa ilmestyi perinteiselle viikon visiitille tuossa keskiviikkona, taas vaihteeksi. Tällä kertaa ajankohteeksi valikoitui juhannus ja vaikkei me koskaan mitään ihmeellistä tehdäkään, paitsi tietenkin juhannuksen kunniaksi vähän baareiltiin ---- ja vaikka Sannalla on selkeästi ongelmia verensokerinsa kanssa (onneksi mun kanssaeläjällä on sama ongelma, niin osaan tunnistaa nuo kiukkupylly-oireet enkä ota niistä itseeni, haha!), niin kyllä mä aina odotan näitä vierailuja. Ei tarvitse meikäläsen istua yksin kotona ja mikä parasta, Rymylläkin on seuraa. Niin... ja huono huumori on tietenkin suuri plussa :D Sisko pyörähti myös viikonloppuna kylässä, mikä sekin oli mieluisa juttu.

Kerrankin säät ovat suosineet meitä - yhtenä iltana satoi rankemmin, mutta muutoin ollaan kyllä saatu nauttia auringosta ja hyttysistä... ainakin vielä. Aikalailla samalla tutulla ja turvallisella kaavalla ollaan menty, mutta perinteethän ovat perinteitä syystä, haha. Pururadan tuntumassa on ranta, jota kaiken ymmärrykseni mukaan saa käyttää myös koirien uittamiseen, joten siellähän myö nyt ollaan käytä muutamana peräkkäisenä päivänä Lucan iloksi. Oltaisiin varmaan käyty tulevinakin päivinä, mutta juhannuksen kunniaksi Luca ja Jymy päättivät vähän ottaa mittaa toisistaan, joten molemmat ovat pienillä ruhjeilla eli vedessä pulikointia olisi hyvä välttää. Senpä takia sunnuntaina suunnattiinkin hiekkakuopille, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa :)

Poitsujen välien selvittely tottakai näytti ja kuulosti hurjemmalta kuin mitä oli, vaikka verestä päätellen olisi voinut kuvitella jotain ihan muuta :O Luca sai siis pienen vekin korvaansa, mutta johan se aikoinaan Cocon korvaongelman kanssa havaittiin, että korvan ruhjeet osaavat olla melkoisen pirullisia. Jymy otti hieman osumaa kaulaansa, mutta eipä tuo kärpästen metsästäjä tuntunut kotona enää koko juttua muistavan. Luca sen sijaan piti hetken hippasen normaalia matalampaa ja rauhallisempaa profiilia.

Niin ja tosiaan, musta on aivan ihanaa miten hyvin Rymy ja Luca tulevat toimeen - Luca saa meidänkin lihapullaan välillä liikettä ja hyvä niin! Voi olla että Rympylä nukkuu seuraavat kolme viikkoa, haha.