minä vs viherkasvit | 0-1

Mä ja viher--- ei hittolainen, taas toi meitin ängri böööördzi harrastaa photobombausta!!! WHAT IS HIS  PROBLEM? No, onneksi se sentään sopii täydellisesti tohon punaiseen yöpöytään, joka meillä on eteisessä. Olin siis sanomassa, että mä ja viherkasvit ei olla koskaan tultu kunnolla toimeen. Ikinä. Syy ei mun mielestä ole (enää) millään tavoin mun, vaan täysin niiden viherkasvien. Ehkä ne kantaa jonkinlaista kaunaa, en tiedä, mutta tuntuu ettei koskaan ole mikään hyvin - niille ei vaan kelpaa mikään, vaikka mä olen valehtelematta parhaani tehnyt ja kaikkeni antanut! Jos ei ole liian kylmä, on liian kuuma, jos ei ole kasteltu liikaa niin sitten liian vähän, jos ei ole liian valoisa paikka niin sitten liian varjoinen. Mä olen saanut vahingossa tapetuksi enemmän kasveja kuin mitä ihmisellä sormia ja varpaita yhteensä, mukaan lukien niin kaktuksen kuin rahapuun. Jälkimmäisen olen tappanut ainakin kahdesti, ja aina samalla tavalla, eli alan epäilemään ettei kertaus todellakaan ole opintojen äiti.

Yhtenä aamuna huomasin molempien viirivehkojeni nuupahtaneen. Tämä ei sinänsä ole mitenkään poikkeavaa, koska olen muutenkin ottanut tavakseni seurata tämän kasvin nähtävästi epämääräisiä signaaleja. Lehdet roikkuu, aika kastella. Ottaen huomioon, että olen saanut sen kerran ihan jopa kukkimaan, niin mä ihan aidosti luulin olevani oikeilla jäljillä, mutta ehei. Kastelin siis molemmat vehkat normisti nuupahduksen huomattuani ja seuraavana päivänä totesin toisen näyttävän huomattavasti paremmalta, kuten ylemmästä kuvasta nähdä voi (siitä voi nähdä muuten senkin, että ruukku kaipaisi vissiin lisää multaa tai kasvi ainakin jakamista pariin osaan, en kestä katsoa tollasta ahtautta!), mutta toinen... no, olin jo hautajaisjärjestelyjä hoitamassa, kun onneksi sain vinkin facessa ja kärsineempi vehka päätyikin välittömästi teho-osastolle (Jouduin koiran takia laittamaan vatiin, ei oltu ihan samaa mieltä siitä saako tähän koskea vai ei, jos on lattialla paperin päällä...) Ei ainakaan pääse kukaan sen vihreistä kavereista sanomaan, ettenkö olisi yrittänyt! Tänään aamulla vehka näytti tosin edelleen yhtä masentuneelta, joten ehkä elvytys aloitettiin tällä kertaa liian myöhään? ... Vaihtoehtoisesti, mitähän mä nyt tein väärin? XD

Miksi mä kerta toisensa jälkeen yritän, sitä en tiedä. Kai mä olen vähän pöljä tai sitten vaan optimisti, hahah. Mut kai nyt jossain vaiheessa luulis homman alkavan sujua?! Ja siis totuuden nimissä, on mulla pari sellaistakin kasvia joiden menetys kävisi oikeasti tunteisiin - niinkin on joskus käynyt, ahem. Ei nyt vaan edellisenä kesänä taisi kuolla äidiltä peritty kissus ja silloin tirautin pari kyyneltä. Sain tässä jokunen aika sitten ystävältäni pari pistokasta kasvista, jonka nimeä en todellakaan tiedä, enkä mä todellakaan kehtaa teille kertoa miten niille kävi. Sanotaanko vaikka niin, että onneksi ystävälläni on tuuheampi versio kyseisestä kasvista...

Sain ystävältäni aikoinaan kultaköynnös-vauvan (kerrottehan jos linkki ei toimi, mulla on vielä vähän systeemit hakusessa...), jonka olen onnistunut sekä pitämään hengissä että elvyttämään vähintään kerran - ellen kaksi! On se kertaalleen jaettu kahtiinkin, wuhuu! Mitä tuohon elvyttämiseen tulee, saatoin yhtenä kesänä unohtaa kaikki viherkasvini kolmeksi päiväksi ulos porottavaan aurinkoon, hups. Olenko muka ainoa, jolle on käynyt näin, täh?! Saattaa myös ehkä olla, että juuri tuosta kyseisestä unohduksesta johtuen se mainitsemani kissuskin kuoli, kuten muutama ystävänsäkin... se oli surullinen päivä se.

Mä en myöskään ymmärrä sitä, miten jotkut kerran kasvin nimen kuultuaan, muistavat sen aina - sama pätee kyseisen kasvin oikeaoppiseen hoitamiseen, joka mun on tarkistettava lähestulkoon kuukauden välein, koska MÄ EN VAAN MUISTA. Mä tiedän, että mulla on viirivehka ja tähänkin päädyin pitkän googlettamisen jälkeen, mutta mitään muuta oleellista en sitten enää muistakaan. Samoin tiedän ystävältä saadun kasvin olevan kultaköynnös, koska hän niin itse kertoi, öö. Myrkyllinenkin tiedän sen olevan ja kuulemma tykkää kasvaa ylöspäin, mutta enempää en taida kyllä muistaa O.o Jukkapalmun tiedän ja tunnistan, koska sellaista nimenomaan pyysin - ja sellaisen sain. Tosin tunnistan ainoastaan omani, eli vieraassa paikassa tilannehan olisi täysin toinen, haha. Mikä taasen tuo postauksen ekassa näkyvä kasvi tarkalleen ottaen on, ei hajuakaan, mutta yksi suosikeistani se on silti! Osittain, koska se on edelleen hengissä. Työhuoneen makeover -postauksessa yksi sen sisaruksista vilahtelikin useampaan otteeseen. Meillä on yhteys, jota edes mä en ole saanut tuhottua. Ihana kasvi.

Mä murehdin tätä postausta näpyttäessä josko olen maailman ainoa nainen, joka ei tajua näistä viheliäisistä otuksista mitään... Onneksi kävin samaisena iltana Henkan siskon kanssa lenkillä ja löysin samantien kohtalotoverin! On meitä sentään kaksi, ei tunnu enää niin pahalta. Vai löytyykö meitä kenties enemmänkin, hmm?

Ps. Jos joku tahtoo kertoa mulle miten näitä kuvissa näkyviä hirviöitä oikein hoidetaan oikeaoppisesti, niin arvostaisin kovasti... :D

elämää ja eläinlääkäriä

Moiks ja iiiiiiiiiiiks! Perjantaina iloksemme saapuu normisti viikon visiitille kolme wipukkaa omistajansa kera aka Nipsut, enkä mä malttais millään odottaa. Kokonainen viikko, jonka aikana Rymy ei joudu olemaan ollenkaan yksin, vaikka mä olen töissä ja kokonainen viikko, jonka aikana mä en joudu olemaan ollenkaan yksin, vaikka Henkka onkin se pari päivää päivystämässä Jämsässä, jeeee! Ja hei, jospa ensi viikolla saataisiin vähän aktiivisempia kuviakin tänne blogin puolelle?! Tai voihan se toki olla, että parempien kelien puutteessa koko lauma vetää vierashuoneessa hirsiä, who knows? Pikkusiskoistani vanhempi tulee pariksi yöksi ja isäkin on luvannut tulla synttäreideni kunniaksi pyörähtämään lauantaina, joten ohjelmaa riittää ja hyvä niin.

Lenkillä ollaan onneksi päästy käymään ahkerammin... se on todella mukavaa ja rentouttavaa homma silloin, kun Rympylä lähtee innokkaana mukaan, eikä muuta mieltään about sadan metrin jälkeen. Sitäkin nimittäin tapahtu, huoh, jonka jälkeen lenkki muuttuu kaikkea muuta kuin rentouttavaksi, voin kertoa. Meidän kämpän hyviin puoliin lukeutuu toki tuo takapiha, jossa Rympylä voi käydä pikaisesti tarpeillaan, mutta ei se kyllä lenkkeilyä pidemmälle päälle korvaa - eikä todellakaan estä seiniä kaatumasta meidän molempien niskaan! Ja siis voihan siellä vaikka ihan vaan käydä syömässä lunta, jos jano iskee o.O Ja kyllä, kuten kuvasta voi huomata, mä auraan koiralleni polut, ettei pissalle meno olisi niin hirveän kamalan ällöttävän yököttävän hankalaa ja hepulin iskiessä rallaaminenkin on helpompaa, kun ei tarvitse sukeltaa lumeen - ja tuoda kaikkea sitä vettä mukanaan sisään.

Taisin muuten edellisessäkin whiptailed-postauksessa mainita Rympylän läheisyyden kaipuun... se nyt ei sinänsä ole mitään uutta, tuollainen sylikoirahan se on tietyllä tapaa alusta asti ollut, mutta jotenkin näiden kylmien kelien myötä tämä piirre on korostunut... äänekkäästi. Mitä lähemmäs pääsee, sen parempi, ja jos ei tosiaan syliin pääse niin sitten pitäisi vähintään saada pehmeä alusta kylppärin lattialle. Mittarin näyttäessä nollaa, Rymy voi jo makoilla sohvalla katselemassa lintuja, jotka nekin ovat palanneet ruokailemaan törkypakkasten jälkeen.

KÄYTIIN TIISTAINA ELÄINLÄÄKÄRISSÄ. Aikalailla saman kaavan mukaan mentiin kuin yksivuotisrokotuksia haettaessa; ainut vain, että paikka oli eri ja tällä kertaa lääkäri (joka muuten oli sama kuin hampaiden putsaus operaatiossa), oli tosi mukava ja ymmärtäväinen. Mentiin täysin koiran ehdoilla. Ihan samalla tavalla istuttiin odotushuoneessa kuin viimeksikin eli Rymy läähätti lattialle pienen järven täristessään sylissäni/jalkojeni välissä ja kaikki muut koirat, olivat ne sitten kaksi kertaa pienempiä tai isompia, olivat tosi jännittäviä - onneksi ei kuitenkaan haukuttu kertaakaan! Ehkäpä Rympylä muisti miten viimeksi kävi, kröhöm. Yksi hoitajista tuli juttelemaan meille ja kertoi kotonaan olevan kolme hippetiä. En kehdannut kysyä onko yhden nimi Iina, muistan nimittäin joskus lukeneeni kyseisen paikan sivuilta niin :D Lääkärin luona Rymy hyppäsi ensin mun syliin ja sitten lopulta Henkan, ja kaksi piikkiä tuikattiin kankkuun peräkanaa ilman mitään sen suurempia ongelmia. Lääkärin tarjoamia herkkuja Rymy vähän nuoleskeli, mutta jätti syömättä... Kuvassa ollaan juuri selvitty tästä kidutuksesta ja kotiinpäin lähdössä, vieläkin tärisyttää ja läähätyttää. Nenäpunkki-lääkkeen annoin sitten kotona kädestä ja herra veteli sen kuin parhaimmankin namin, hahah. Joissain asioissa toi mun koiruuteni on vaan niin ihanan helppo. Kohta myö lähetään pienelle lenkille ja illalla on sitten vielä tiedossa lenkkitreffit kaverin kanssa, älä pliis sada!

cambridge - vko 3 | osa 1

Ekat kaksi viikkoa koin tarpeelliseksi kirjata fiiliksiä ylös tunnollisesti päivittäin, lähinnä juurikin niiden repsahduksien takia, mutta nyt ajattelin postailla joko muutamassa osassa (ettei tule ihan törkeitä romaaneja) tai vastaavasti sunnuntaisin hippasen yleispätevämmin menneen viikon tunnelmista. En tiedä löysinkö ne kadonneet voimavarani jostain, ehkäpä natsipuntari potki mua just sopivasti perseelle, mutta ainakin tällä hetkellä on sellainen #icandothis -olo.

Kolmas viikko menee siis tasolla 1+, eli edelleen kolme pirtelöä ja n. 200kcal ruokaa per päivä. Myönnän, etten joka päivä punnitse annoksia täydellisesti (esim. yllä olevassa kuvassa on 120g höyrytettyä porkkanaa ja parsakaalia, yksi tomaatti, pari lusikallista raejuustoa ja vähän pippurilla maustettua kanaa), mutta koska tässä ollaan opettelemassa sitä annoskokoa ja kohtuutta, niin ehkä saan anteeksi. Ja fine, on tuolla lautasella neljä oliiviakin, koska mä en vaan tällä hetkellä voi elää ilman niitä... On tarpeeksi paha asia, ettei kaupassa ole ollut päiväkausiin persimoneja, en mä voi kaiken lisäksi olla vielä täysin ilman oliivejakin. Tää on täysin Henkan syytä, mut mielessä pyörii ainoastaan lause... MISSÄ ON MEIDÄN MÖNKIJÄT? Peekele.

MAANANTAINA pohdiskelin kovasti tulevaisuutta, mitä tahdon ja vastaavasti mitä en. Faktahan on se, että painon kanssa taistellaan nyt pitkälti ruokailutottumuksieni takia - koska olen tottunut syömään mitä tahdon ja milloin tahdon, tai olla syömättä vaikka kaksi päivää, jos siltä on tuntunut tai ei ole vaan ehtinyt. En ole koskaan syönyt oikein, koska en ole osannut. Toki asiaan vaikuttaa paljon se, etten ole koskaan tykännyt mistään urheiluun liittyvästä. Mua ei vaan yksinkertaisesti ole kiinnostanut. Johtuuko sitten enemmän omista epävarmuuksista, itsetunnon täydellisestä puuttumisesta vai vaan yksinkertaisesti siitä, etten ole löytänyt sitä omaa juttua? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, ettei vieläkään kiinnosta ajatus salille menosta, ei sitten yhtään, mutta pieni kiinnostus kuntoilua kohtaan on kuitenkin herännyt. Ne omat ns. ongelmakohtani eivät tule muuttumaan täysin pelkästään koiran kanssa lenkkeilyn ja fiksun syömisen kautta, vaikka kuinka tahtoisin, möh. 

Muistui mieleen, kuinka viimeksi tämän projektin yhteydessä aloin harrastamaan kotona ahkerammin pilatesta. Kerrottakoon heti ettei mua missään nimessä ole luotu millekään ryhmätunneille, eli se on täysin poissuljettu vaihtoehto tällä hetkellä jo pelkästään työvuorojeni takia, mutta myös siksi, että muistan hyvin elävästi koulussa vetäneeni hirveitä pultteja jokaisella vähänkään aerobicin kaltaisella tunnilla, koska mä en hahmottanut niitä liikkeitä enkä myöskään pysynyt rytmissä. Mä en osaa katsoa mitä toinen tekee ja tehdä perässä, oli kyse sitten menevästä liikkeestä tai ihan vaan venytyksestä, vaan mut pitäisi siis suurin piirtein tulla taittamaan oikeaan asentoon. Kehtaan väittää, että jos tätä asiaa olisi koulussa tutkittu yhtään enempää, jotain hahmottamiseen liittyviä ongelmia olisi kyllä todettu, hmm. Eikä se ainakaan helpottanut asiaa, että olen koko ikäni ollut liian kiinni muiden mielipiteissä - sen sijaan, että olisin keskittynyt omaan suoritukseeni ja pyytänyt vaikka apua, mä olen aina piiloutunut ja verrannut itseäni muihin. Mutta kotona homman nimi oli ihan toinen; sai tehdä rauhassa ja kelata taaksepäin miljoona kertaa jos siltä tuntui, eikä koiraakaan tarvinnut jättää pitkän päivän päätteeksi yksin. Alkuun ärsytti, kun ruutua piti koko ajan tuijottaa tiukasti ja koira makasi vähän väliä mun pilatesmatollani, kun ei se raukka ymmärtänyt mitä oikein tapahtuu... mutta loppuvaiheessa "tunti" meni jo ihan rutiinilla ja joinain päivinä huomasin jopa kiirehtineeni edelle, hups! Ja mikä parasta, seuraavana päivänä tasan tarkkaan tiesin tehneeni jotain. Niinpä ajattelin palailla pikimmiten pilateksen pariin, ei se ainakaan huonoa voi tehdä.

TIISTAINA tajusin, että mun pitää oikeasti ottaa haltuun aikatauluttaminen, tai muutoin tää mun minilomani menee ihan päin seiniä, ainakin noin ruokailujen osalta. Saatan kuuden aikaan illalla havahtua siihen, että päivä on menty puolikkaan pirtelön ja kevyen lounaan voimalla ja mulla on vielä 2 tai 2½ pussia pirtelöä syömättä, huoh. Siinä mulle missioni keskiviikolle! Iltasyömisestä olisi muutenkin päästävä eroon...

Tämän lisäksi nyt ollaan selkeästi taas siinä pisteessä, ettei taistella nälkää vaan mielihaluja vastaan. Oon yrittänyt tsempata itteäni kovasti ajattelemalla, etten oikeasti jää mistään paitsi - tää pelkistetty ruokavalio ei kestä ikuisesti. Kunhan vaan saan syömiseni hallintaan, kunhan vaan opin tekemään fiksuja valintoja ja sen fucking kohtuuden, niin mä saan syödä mitä tahansa (mut en kuinka paljon tahansa, kas siinä jutun juju!). Jostain ihan käsittämättömästä syystä uppouduin muutamaksi tunniksi katsomaan youtube-videoita, jotka liittyivät nimenomaan syömiseen... varsinkin karkin syömiseen. Whaaaat?! O_o Kuten sanottu, en ymmärrä. Ajattelin jakaa muutaman videon (näistä se ajatus sitten lähti) täälläkin, koska jostain syystä ne jaksoivat mua naurattaa, eikä tehnyt mieli kävellä jääkaapille. Haaveilin vaan kaikesta siitä, mitä joskus taas saan maistella, hahah.