kalentereiden kuninkaallinen | the bujo

Mä rakastan kalentereita. Paperisia versioita, siis. Sen lisäksi mä rakastan to do -listoja. Mä rakastan keväisin sitä tunnetta, kun lumi sulaa; kun saa ekaa kertaa laittaa lenkkarit jalkaan ja kuunnella sitä hiekan narskuntaa lenkkareiden alla ja melkein yhtä mahtavalta on vuosittain tuntunut uuden kalenterin korkkaaminen. Paitsi viime aikoina - mä en ole muutamaan vuoteen ollut kauhean tyytyväinen valintoihini, tai edes kaupoista löytyvään tarjontaan. En kauheasti tykkää tilailla ulkomailta tai nettikaupoista, koska oon tietoinen omista heikkouksistani. Sen takia mulla ei ole myöskään luottokorttia, kröhöm.

Koulussa en jostain syystä hirveästi muista hyödyntäneeni minkäänlaista kalenteria (omaa tyhmyyttäni, en mä tuolloin ymmärtänyt miten paljon tehokkaammin pystyn toimimaan kalenterin voimin) ja töissä ollessa mulle riitti sellaiset pienet ja söpöt, joihin sai työajat ympättyä; Koiramäen kalenterit olivat mun suosikkejani. Jossain vaiheessa vaihdoin vähän isompaan, johon mahtui kirjoittamaan enemmän asioita ylös, mut ulkonäöllisesti en ole koskaan niistä pitänyt. Joo, toki, kannesta voit joissain tapauksissa askarrella suhteellisen nätin, mut sisältä se kalenteri on just niin liukuhihnatavaraa kuin olla ja voi, väritön ja tylsä. Ja kyllä, voisinhan mä tosiaan tilata jostain superhienon kalenterin, mutta piruvie - mä tahdon oman. Erilaisen ja persoonallisen, meikäläisen näköisen, uniikin. Yleisesti ottaen kalenteri on mulle myös hyvin henkilökohtainen juttu, eli kenelläkään ei ole siihen lupa koskea tai sinne kurkata ilman lupaani, ei edes Henkalla.

Tässä jokunen aika mä sain totaalisesti tarpeekseni kaupan kalentereista. Siitä ettei sinne koskaan saa kirjoitettua kaikkia niitä asioita, joita mä sinne haluan laittaa, ettei siellä ole tilaa quoteille tai hajatelmille tai listoille. Siihen, ettei sitä pysty tarpeeksi muokkaamaan ja siihen, että aina sieltä löytyy jotain turhaa tekstiä, mitä en yksinkertaisesti tarvitse enkä halua. Mä en tiedä päätinkö ensin tehdä itse itselleni kalenterin ja törmäsinkö sen jälkeen konseptiin nimeltään Bullet Journaling vai toisinpäin - niin tai näin, sieluni on myyty, enkä näe enää palaavani takaisin vanhaan.

Tein siis tyhjästä kierrevihkosta simppelin kalenterin tulostinta apuna käyttäen (koska mä tykkään erilaisista fonteista, mutta en itse osaa sellaisilla kirjoitella). Bujohan ei ole varsinaisesti kalenteri sanan perinteisessä merkityksessä, se on mielestäni enemmänkin jonkinsortin lokikirja, jonne on tarkoitus luettolomerkein listata tulevia tapahtumia, tehtäviä tai muita muistettavia juttuja. Se perustuu siis luettolomerkkeihin ja niiden käyttöön. Jotkut tekevät merkintöjä/listoja päivittäin, jotkut viikottain ja jotkut käyttävät  pelkästään kuukausinäkymää. Tyylejä on siis monia.

Itselläni on käytössä yksinkertainen kuukausinäkymä joka kuun alussa, johon listaan yleispätevästi synttärit (jotka toivottavasti merkitsin oikeille päiville, hmmm), tentit, tehtävien palautukset ynnä muut eräpäivälliset jutut, jotka olisi syytä muistaa. Tätä seuraa viikkonäkymät, joihin teen yksityiskohtaisempia merkintöjä ja listaan muun muassa toistuvat eräpäivät, tulevat demot ja luennot, sekä milloin mitäkin tehtävää/esseetä aion työstää. Kun homma on hoidettu, neliö ruksitaan ja that's that.

Bujoilussa suosikkijuttuni on nimenomaan se, ettei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa; jokainen voi loppupeleissä toteuttaa itseään ja tehdä bujosta juuri omiin tarpeisiinsa sopivan. Tarvitsin opiskelujen takia nimenomaan kalenterin, koska en voi suunnitella asioita päivä tai edes viikko kerrallaan, kuten jotkut tekevät. Mun on pakko nähdä se isompi kuva ja kokonaisuus. Ensimmäisessä bujossani merkkejä oli enemmän kuin mitä tällä hetkellä, mutta koin osan niistä omalla kohdallani turhaksi. Tämän takia suosin värikoodausta ja vain muutamia merkkejä. Parastahan on se, että jos myöhemmin muutan mieleni, ei luettelomerkkien lisääminen ole homma eikä mikään.

Facessa Bullet Journal -fani voi jakaa aika karkeasti kahteen ryhmään; ensimmäinen ryhmä kantaa nimeä bullet journal junkies, ja näiden tyyppien bujot ovat kuin taideteoksia. Niihin käytetään aikaa ja vaivaa - ja rahaa! Minimalistiseen ryhmään kuuluvat sen sijaan suosivat tehokkuutta ja nopeutta, eikä bujojen ulkonäöllä välttämättä ole niinkään väliä. Itse kuulun varmaankin vähän molempiin ryhmiin; mitään taideteoksia ei bujostani löydy, eikä vinot rivit tai ruma, lennossa vaihtuva käsiala haittaa, mutta käytän kuitenkin aikaa ja vaivaa saadakseni paketista omia tarpeitani vastaavan kokonaisuuden.

Yleisesti ottaen bujo lähtee liikkeelle sivujen numeroinnista ja indeksistä, joka löytyy myös minulta. Nimenomaan indeksi antaa tilaa joustavuudelle, sillä ei ole mitään väliä minne mitäkin lykkään - indeksin kautta etsimänsä merkinnän löytää helposti. Jotkut harrastavat collectioneja, eli kokoelmia ja seurantoja enemmänkin, mutta omassani on tällä hetkellä niitä vain muutama. Löytyy muun muassa Karin Slaughterin kirjalista sekä meneillään oleva kännykän siivousprojekti ja seurannassa on taasen allergioiden takia koko kämpän imurointi ja lakanoiden vaihtopäivä/t. Sitä mukaa kun homma on tehty, ruksin tai väritän sitten ruutuja, of course.

En oo ikinä ollut kova askartelemaan tai mitään vastaavaa, mut tää on ollut yllättävän rentouttavaa puuhaa. Ehkä sen takia, etten oo ottanu hirveästi stressiä - ei haittaa jos tulee kirjotusvirheitä, värit vähän leviää, rivit menevät vinoon tai käsiala vaihtuu lennossa. Tän koko systeemin pointti on vaan pitää mut ajantasalla ja tietoisena tulevista jutuista, ulkonäkö on täysin toissijainen juttu. Tein ekan version tosiaan tavalliseen kierrevihkoon, mutta se ei näyttänyt kestävän kovaa elämäänsä repussani, joten piti vaihtaa kovakantiseen versioon. Mä innostuin jopa sen verran, että tein mulle ja Henkalle yhteisen kotibujon, ahahahha! Meillä kun on tapana koota to do -listoja milloin mihinkin lapulle ja niitä sitten löytyy ympäri kämppää pitkin vuotta... Minkä sitä neuroottinen ihminen itselleen mahtaa? :D Anyway. Löytyyköhän sieltä ruudun takaa muuten muita bujoiluun hurahtaneita?! 

eläinlääkärissä: hammaskaluston huoltoa

Moi! Toivottavasti sielläkin suunnalla talvi on (taas) tekemässä tuloaan, nimittäin täällä ainakin onneksi tuntuu olevan. Ei sillä, että edelleenkään pitäisin hirveästi talvesta, mutta se lumen tuoma valoisuus on kyllä iso plussa... Perjantain kunniaksi piipahdimme tänään aamulla Jyväskylän Evidensiassa putsauttamassa Rympän hampaat ja operaation jälkimainingeissa poitsu on koomaillut koko päivän, mikä ei ole haitannut meikäläistä yhtään. Sainpahan tarkistettua ja palautettua pari esseetä, joiden palautuspäivä oli, kappas kepposta, juurikin tänään. Miksi tehdä tänään jotain, jonka voit jättää huomennakin tekemättä, eiku? No mutta joo, olen kyllä äärimmäisen onnellinen, että saimme pitkän pohdinnan jälkeen vihdoinkin aikaiseksi tilata Rympälle tuon lekuriajan. Ei tuo toki meidän ensimmäinen vierailu hammasklinikalla ollut, mutta edellisestä käynnistä on ehtinyt vierähtää jo muutama vuosi. Ongelmaahan ei olisi, jos Rymy söisi enemmän luita, muttamutta. Nyt on kieltämättä jäänyt luut tilaamatta, kun ei ole enää isoa pakastinta mihin ne mahtuisi, enkä vielä (broiskua lukuunottamatta) ole onnistunut löytämään luita joista Rymy pitäisi ja jotka tehokkaasti puhdistaisivat otuksen hampaita. Pakko varmaan jatkaa etsintöjä... ja ostaa hammasharja.

Eläinlääkärissä oli ihan yhtä jännää kuin aina ennenkin: Rymy tärräsi, läähätti ja näytti taas kerran maailman masentuneimmalta ja laiminlyödyimmältä otukselta ikinä. Voin vaan kuvitella miltä se näyttää, kun 14 kiloa painava koira hyppää emäntänsä syliin itkemään.  Mistä tulikin mieleeni... Oon sanonut tämän varmaan miljoona kertaa ennenkin, mut pakko se on sanoa taas; mä olen niin täydellisen tyytyväinen tämän putiikin henkilökuntaan, ettei ole tosikaan. Musta on ihan älyttömän hienoa miten mun herkkikseeni suhtaudutaan tuolla - ei vähätellä eikä katsota vinoon, vaan oikeasti meidät otetaan aina vastaan lämmöllä ja ymmärryksellä. Aina mennään koiran ehdoilla, ja meidät omistajatkin otetaan joka kerta huomioon. Tällä kertaa en tahtonut lähteä ennen kuin olin aivan 100% varma, ettei Rymy enää ole tässä maailmassa ja se oli heistä aivan fine. Viime kerralla teimme sen virheen, että lähdimme juuri kun Rymyä oltiin nostamassa pöydälle (olimme siis siinä uskossa, että koiruus on jo unessa) ja sen verranhan se mokomo tuolloin havahtui, että jäi vinkumaan peräämme. Kerroin hoitajalla ja lääkärille kyseisestä kerrasta ja niinpä Rymylle annettiin pieni annos hieman nopeammin vaikuttavaa ainetta. Niiiiin ja sitten vielä sekin, että viimeisimmillä visiiteillä meitä on joka kerta tullut tervehtimään hoitaja, jolla on itselläänkin whippettejä ♥ 

Viimeksi operaation suoritti Aino-Maija Laitinen, tällä kertaa Katja Rajalin. Nimi kuulosti niin hirveän tutulta, että odotushuoneessa kurkistin kännykällä nopeasti Hugon viimeisimmän epikriisin ja kas vain, sama lääkärihän se oli kyseessä. Ei mikään ylläri sinänsä, samassa paikassahan me ollaan käyty jo vuosia, nimi vaan on vaihtunut matkan varrella muutamaan otteeseen; alun perin kävimme Keski-Suomen eläinklinikalla, sitten Animagi Jyväskylässä ja nyt tosiaan Evidensiassa. Henkilökunta on kuitenkin tuntunut pysyvän suurelta osin samana, mikä on ollut se paras juttu. Rymyn sydän kuunneltiin pikaisesti - tärrääminen oli niin käsittämätöntä, etten mä kyllä uskonut niiden mitään ääniä kuulevan, sivuäänistä puhumattakaan. Sen verran lääkäri vissiinkin sanoi, että jos sivuääniä olisi, ne oltaisiin kyllä tärinästä huolimatta kuultu? Meni multa vähän ohi siinä Rymyn nujutessa sylissä. Epikriisin luettuani mä olen kyllä entistä varmempi siitä, että jossain vaiheessa me käydään se sydänultra ottamassa, ihan mun mielenrauhani takia. Ja ehkä vähän Sannankin, kröhöm. Epikriisi kertoi mulle myös sen, että ollaan oltu hieman huonoja koiranomistajia mitä hampaiden hoitoon tulee, yaiks. Nyt on aika tehdä muutos. Onneksi Musti ja Mirri sijaitsee tuossa linkkimatkan päässä entisen tunnin automatkan sijaan eli voidaan pienellä vaivalla käydä ostamassa elukalle hammasharja ja jotain superherkullista hammastahnaa. Ei muuten edelleenkään kaduta tää Jyväskylään muutto, ei sitten pätkän vertaa.

En tiedä johtuuko tosta kokonaisvaltaisesta stressistä ja jännäämisestä, mutta Rymyhän ottaa nää nukutukset aina ihan tosissaan... sen verran oli jalkojen toiminta hakuhetkellä huteraa, että taas kerran se kannettiin autoon ja autosta kotiin sohvalle. Ei kelvannut edes ruoka, mikä on aina yhtä järkyttävää. Ennen nukutustahan pitää paastota se about 8 tuntia, eikä Rymy millään ymmärtänyt aamulla, miksei aamupalaa tarjoilla normaaliin tapaan... Oltiin onneksi sen verran fiksuja, että otettiin heti kahdeksalta lekuriaika, jottei jouduta pitämään toista nälässä - tai kuuntelemaan sitä valitusta. Operaation jälkeen Rymy torkkui aikalailla kahteen, jolloin huomattiin, että otus on kirjaimellisesti pissaamaisillaan alleen... Tässä vaiheessa pakotimme Rymyn tietenkin jaloilleen ja ulos. Pikapissatuksen jälkeen ruokakin maistui :)

Ilta on sujunut melko levollisesti. Vähän jännittää miten meidän yö mahtaa mennä, kun päivä on kulutettu tehokkaasti nukkuen, mutta eipähän tuota oikein pakollakaan voinut hereillä pitää. Huomenna saadaan muuten näillä näkymin kylään Rympylän hurmaava velipoika, Toto, joka on vilahdellut vanhassa blogissa enemmänkin. Odotan treffejä innolla, sillä vaikka ollaan asuttu täällä jo parisen kuukautta, ei olla vielä ehditty Toton seurasta nauttimaan. Nyt meikäläinen kipaisee sohvan nurkkaan peiton alle, Rymppä kainaloon ja Netflix pyörimään. Gilmore Girls ja uudet jaksot, here I come!

viimallinen viikonloppu

Hola! Olin kaukaa viisas (sekä luonteelleni uskollinen) ja loin meidän viikonlopun vieraalle ihan oman tunnisteensa eli tästä lähin Viimaan liittyvät postaukset löytyvät kätsysti FEAT VIIMA THE VILLI(S) -tunnisteen alta. Viima on vieraillut meillä muutamaan otteeseen tässä parin viikon sisään, mutta eihän tuosta termiitistä meinaa mitään kuvia saada. Tai no, kyllä saa, mutta ne ovat niinkus tätä luokkaa:

Tossa jokunen aika sitten Viiman emäntä kyseli olisiko meillä mahiksia ottaa riiviöpenska viikonlopuksi hoitoon. Mä suostuin aikalailla heti - sillä varauksella, että piti ensin tarkistaa Henkan työvuorot. En halunnut heti ensimmäisellä kerralla jäädä näiden kahden kanssa täysin yksikseni, enkä myöskään halunnut Henkan joutuvan valvomaan öitä, kun eipä tuolla muutenkaan ole hirveästi työvuorojen välissä aikaa lepäillä. Mä en ollut missään vaiheessa sinänsä huolissani, mutta kyllä mua vähän jännitti etukäteen ajatus pennun yökyläilystä... lähinnä siltä kannalta ajateltuna, jotta saadaankohan me nukkua niinkus ollenkaan. 

Ensinnäkin, Rymyllä on tapana vallata poikkeuksetta vieraspedit ja yleensä sen kiellän - noin kymmenen kertaa yössä, huoh. Toiseksi, hoitokoiruudet ovat aina pari ekaa yötä olleet todella levottomia, joten odotin kaikinpuolin rauhatonta yötä. Petipolitiikn suhteen tein Viiman kohdalla poikkeuksen; Viima nimittäin selkeästi hakeutui jatkuvasti pötkölleen Rymyn viereen, eikä Rymyä tämä tuntunut illaan mittaan haittaavan, joten niinpä raahasin Viiman pedin sänkymme viereen, enkä kieltänyt Rymyä asettumasta siihen. Rymyhän hiffasi pedin välittömästi ja varovasti minua vilkuillen, suoritti normaalin valtausliikkeensä. About sekunnin tai kahden jälkeen (okei, no hetken pentu vielä retuutti lelua, ennen kuin tajusi tilanteen ja malttoi itsekin rauhoittua) Viima ilmestyi Rympylän seuraksi. Siihen se Rymyn kylkeen pisti ittensä maate, sulki silmänsä ja nukkui. O_____O Voi sitä järkytyksen määrää, haha. Vannon, että meillä ei koskaan-ikinä-milloinkaan ole ollut näin helppoa koiraa yökylässä! Ehkä :D

Sitä en tiedä olisiko Viima nukkunut aamuun asti ilman heräämisiä, sillä Rymy-perkele päätti aamuyöllä aloittaa normaalin shownsa. Tosin, lohdullista kyllä, saimme kerrankin nukkua sentään sinne viiteen asti - Rymy kun on taas parisen viikkoa herätellyt meitä pitkin öitä kylmyyden takia. Kiersin kämpän läpi varmana siitä, että löydän vähintään kymmenet pissat ja viidet kakat, mutta ei, ei mitään. Menin takaisin sänkyyn ajatellen, että eipähän tässä varmaan enää nukuta, mutta hetken aikaa riehuttuaan, Viima asettui taas makuulle ja jatkoi unia. Aamulla Henkka oli muuten löytänyt pissat sohvalta fleecen päältä, mutta valitsen enemmin peiton pesun ja nahkasohvan pyyhinnän lattian siivomisen sijaan - meillä kun ei enää ole muovimattoa vaan laminaatti. 

Toisin sanoen meillä on sujunut tosi hyvin; ollaan käyty ahkerasti pissalla, välillä Rymyn kanssa ja välillä ilman. Joskus mulla on hihnassa nätisti kävelevä suloinen pentu, joskus pieni tumma tornado, haha. Viima on syönyt suht hyvin, joskin Rympän safka on miljoona kertaa herkullisempaa ja eilen illalla termiitti ehtikin osingolle kun selkäni käänsin. Eikä Rymyä tietenkään sekään haitannut, hölmö kun on. Kovasti nämä kaksi ähisevät ja örisevät, ja useimmiten tietenkin sohvalla. Välillä Viimaa on tottakai jouduttu pikkasen komentamaan, kun ei anna hetken rauhaa Rymylle, eikä Rymy hirveän helposti Viimalle ärähdä tosissaan. Toisaalta melkein toivoisin, että oppisi hieman "puolustamaan" tilaansa, mutta ehkä parempi --- ette usko! 

Juuri äskeistä kappaletta kirjoittaessani sohvalta kuului kamala rähinä ja tämän jälkeen hirveä vinkuminen - hyvä ettei meikäläisen sydän pysähtynyt, huhhuh. Rymy vissiinkin luki ajatukseni; se sai selvästi tarpeekseen naamassaan roikkuvasta pennusta ja kertoi sen Viimalle varsin äänekkäästi. Tämän jälkeen pentu vihdoin tajusi jättää Rymyn vähäksi aikaa rauhaan ja kävi itsekin pötkölleen sohvan toiseen päähän. Sohvan seinänpuoleinen pääty ollaan muutenkin nyt rauhoitettu Rymylle, eli siellä ei anneta Viiman läpsiä Rymyä yhtään. Ärähdyksen jälkeen Rymy siirtyikin "turvapaikkaansa" pötköttämään ja Viima jäi omalle suosikkipaikalleen sohvan toiseen päähän. Hetken päästä vilkaisin taakseni ja aaws, toinen oli hissukseen hivuttautunut pikkasen lähemmäs uinumaan. Kahtokaa nyt, melkein kuin nuo pitäisivät toisiaan tassusta ♥

Rymystä olen kyllä ollut todella ylpeä, sillä vaikka se välillä tosiaan ärähtää naamassaan roikkuvalle pennulle, se on ollut todella kärsivällinen ja osannut leikkiä normaalia rauhallisemmin. Suurimmaksi osaksi se on itse asiassa vaan ottanut chillisti ja katsellut riekkuvaa pentua, haha. Niin ja hei, nahkaluita Rymy on syönyt varmaan viikon edestä. Mikähän siinä on, että kaverin seurassa ne maistuvat, mutta yksin ollessaan niihin ei kiinnitetä juuri mitään huomiota?! Mistä tulikin mieleen, että me suunnataan ensi viikon perjantaina Evidensiaan hammashoitoon, koska Rympylän hammaskalusto on taas ihan hirveässä kunnossa... anyway. Taidan käyttää tämän hetken hiljaisuuden hyväksi ja palata eHOPSin pariin suunnittelemaan tulevia opintoja. Loppuun vielä kuva eiliseltä illalta, jossa Rympylä miettii, että mihinkähän sitä on taas jouduttu...