työmoraali on/oli vakava

Täällä taas, pitkästä aikaa! Istuin sen about viitisen viikkoa suht tiiviisti tässä työpöydän ääressä; vapaa-aika, sekä siinä sivussa parin viikon kesäloma, kului lähinnä pääsykokeisiin lukien ja päntäten. Aina kun en lukenut, omatunto huusi - tai vähintään kuiskaili, ja aina kun luin, Rymy huusi tai vähintään kuiskaili... Paitsi kun kävimme iskän ja siskojen kanssa Lahdessa katsomassa Semmareita, se oli kyllä sellaista mielen ja sielun ja kehon ruokaa, ettei ole tosi! Oli aivan ihanaa viettää aikaa heidän kanssaan, enkä todellakaan potenut asiasta minkäänlaista syyllisyyttä ja hyvä niin; viime vuodesta opin nimittäin ainakin sen, että niin henkiset kuin fyysisetkin tauot ovat lukuprojektin aikana pakollisia. Väkipakolla opiskeleminen ei tuota minkäänlaista tulosta ja senpä takia yritin kyllä kuunnella itseäni, kehoa ja pääkoppaa molempia. Toisaalta, verkkovalmennus.comin (niin valmentautujien kuin valmentajan) ansiosta lukemiseen löytyi tällä kertaa ihan erilainen flow ja motivaatio; lukeminen oli oikeasti todella kivaa ja antoisaa. Kisaväsymys alkoi oikeastaan iskemään päälle vasta viimeisellä viikolla, mutta siitäkin selvittiin. Tästä kaikesta johtuen keittiössä näytti aikalailla samalta kuin viime vuonna tähän aikaan:

... eikä tuossa muuten suinkaan ole kaikki batteryt joita tuon kuukauden aikana join. Niitä oli pienimuotoinen kokoelma, varsinkin työhuoneen kirjahyllyn päällä, haha. Hippasen meinasi vierotusoireet iskeä tuossa kokeen jälkeisellä viikolla, mutta periksi en antanut, huhhuh. Öisin näin luonnollisesti unta artikkeleista ja niitä koskevista muistiinpanoista, käsitekartoista, tutkijoista, tutkimustuloksista ja tilastoista. Kokeesta itsestään näin onneksi pienimuotoisia painajaisia vasta juuri ennen koetta, muutoin olisi kyllä pää hajonnut tuon viiden viikon aikana!!!

Ehkä nimenomaan kaiken tämän takia, en ole kokeen jälkeen viihtynyt koneella ollenkaan - tai edes työhuoneessa. Selvittyäni kahden tunnin tulikokeesta, jota myös VAKAVA-kokeeksi toisinaan kutsutaan, kävimme Henkan kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui pyynnöstäni (saattaa olla, että tilanteeseen liittyi myös hieman alahuulen tärinää/törröttämistä, erittäin päteviä selityksiä ja vastustamatonta silmien räpsyttelyä, öö) mm. PS4, josta olen haaveillut jo pitkään, sekä pari peliä, joista toista olen innoissani tahkonut tämän pari viikkoa tuloksia odotellessani. Mitä meikäläiseen tulee, pelaaminen on aikalailla maailman paras tapa saada tehokkaasti ajatukset muualle. Far Cry Primal alkaa olemaan loppusuoralla, mutta onneksi laatikossa odottaa the Witcher 3: Wild Hunt.

En myöskään ole pahemmin stressannut syömisiäni - tai mitään muutakaan, mitä ehkä pitäisi. En siis ole palannut takaisin Cambridgen tai edes POP pilateksen pariin, vaikka alunperin niin suunnittelin. Tuli vähän muuttujia, öö? Pahojen, mutta harmikseni tuttuakin tutumpien keväisten allergioiden takia itse olen ulkoillut työajan ulkopuolella varsin minimaalisesti, jos ollenkaan, eli kanssaeläjä on hoitanut koirankin lenkitykset aina kun mahdollista - mistä olen muuten todella kiitollinen ♥

Tiivistettynä: otin tämän tulosten odottelun tavallaan loman kannalta, ihan vaan akkuja ladaten ja chillaten. Tuli niiiiiiin tarpeeseen, en voi muuta sanoa. Nyt tuo breikki alkaa kuitenkin olla lopuillaan, ettei totaalisesti lähde homma lapasesta --- ja sitä paitsi, hieman on jo bloggaamistakin tullut ikävä!

Ajattelin aloittaa POP pilates -treeniohjelman alusta omaksi ilokseni ja Cambridgen pariin on myös  tarkoitus palata mitä pikimmiten ---- ai miksi? Sitä multa on kysytty ja monesti. No, yksinkertaisesti ihan vaan siksi, että mä haluan tällä kertaa päästä tavoitteeseeni. Olin viimeksi tosi pettynyt itseeni, kun annoin periksi niin lähellä maaliviivaa. Kyse ei oikeastaan ole enää edes painosta, vaan siitä, että mä haluan päästä siihen itselleni asettamaani tavoitteeseen, jotta voin sanoa tehneeni sen, ja jotta voin olla ylpeä onnistumisestani. Ei sillä, ettenkö jo nyt olisi tehnyt aikamoisen työn, mutta "melkein" maaliviivalla ei vaan ole sama. Pääsykoestressi vei hetkeksi motivaation, mutta alamäet kuuluvat elämäntaparemppaan siinä missä ylämäetkin, eikö vain?

Ja hei!! Tämän viikon KESKIVIIKKONA julkaistiin vihdoin ja viimein VAKAVA:n tulokset, eli lto:n soveltuvuuskokeisiin kutsuttavat ja huhheijaa, listalta löytyi myös meikäläisen nimi, jes!! Itkuhan siinä meinasi päästä. Fiilis on huojentunut, mutta samaan aikaan päässä risteilee miljoona ajatusta, joista yksi on tänäkin vuonna se, että se on varmaan joku toinen samanniminen tyyppi, jonka postilaatikkoon se kutsu lopulta tipahtaa. Enhän se mitenkään voi olla minä. Miten sitä onkin niin sokea oman suorituksensa suhteen? Viime vuonna tein kokeen vähän yli tunnissa ja loppuajan istuin ja mietiskelin ja tutkailin muita miettien, että se olikin sitten siinä, ei mitään tsäänssejä - sama juttu tänä vuonna. Kokeestahan ei siis saa poistua viimeisen 30:n minuutin aikana, eikä muutenkaan kuulu tapoihini; englannin kirjoituksissakin minä olin viimeinen salissa istuja. Siispä katselin miten muiden kynät sauhusivat vielä viime hetkillä ja pohdin jopa vähän pelin luovuttaneena, josko minun sittenkin pitäisi käydä koe uudestaan läpi ja tarkistaa omat vastaukseni?!  Koska viime vuonna en niin tehnyt, ja koska mulla tosiaan on aina ollut tapana korjata oikeat vastaukset viime hetken paniikissa vääriksi, päätin tälläkin kertaa tehneeni parhaani ekalla kierroksella ja se saisi luvan kelvata. Ja se tosiaan kelpasi! Pisteraja oli yllätyksekseni viime vuonna korkeampi (oli silloin 112,33), mutta niin vain tälläkin kertaa pisteeni (143,47/183) olisivat riittäneet minne tahansa näistä yliopistoista - ihan käsittämätöntä! Sain btw jopa about pisteen enemmän kuin viime vuonna, haha. Tosin täällä pisterajaksi mainitaan ihan eri summa, että öö, what?

Tavoitteena on tietenkin päästä sisään, mutta jos niin ei tälläkään kertaa käy, that's fine! Jyväskylän soveltuvuuskokeisiin kutsuttavia on sellaiset about 250 eli aika monta enemmän kuin mitä vapaita opiskelupaikkoja - viimeksi pääsin kuitenkin varasijoille, joten en mä kai täysin tälle alalle sopimaton ole, kröhöm... VAKAVA:n selätys oli tällä erää se suurin huoleni ja jo nyt on sellainen olo, etten olisi enempää voinut tehdä. Jälkikäteen ajateltuna, viime vuoden soveltuvuuskoe taisi kaatua yksilöhaastettelun osalta nimenomaan tähän kuuluisaan jännitykseeni (olen edelleenkin ihan törkeän kova jännittämään, varsinkin etukäteen), joten tänä vuonna täytyy vaan yrittää ottaa rennommin. Jännitys kun ilmenee meikäläisellä aivan järkyttävänä puhetulvana... ei sillä, että muutenkaan olisin kovin hiljainen, ooops! Ja edelleen, jos ei tänä vuonna, niin ens vuonna, peekele! Seuraava viikko menee silti varmaan soveltuvuuskoematskuun perehtyen, vaikka totesin kyllä viimeksi about 15 minuutin ryhmätilanteessa perehtyneeni ehkä vähän liiankin kanssa, ottaen huomioon tuon koetilanteen sisällön ja pituuden... Mutta sellainen mä nyt vain olen!

Parasta tuossa samaisessa keskiviikossa oli tuloksista huolimatta siltikin työkavereiden reaktiot ja ilmeet; sain kaikilta onnittelut ja haleja, vaikka kyse onkin "vain" tokaan vaiheeseen pääsystä. Muistui taas kerran mieleen miten mahtava voimavara työporukka ja varsinkin se työporukan hyvä keskinäinen yhteishenki ja huumori voikaan olla. Vaikka olisin mennyt töihin huonojen uutisten kera, noi tyypit olisivat onnistuneet tavalla tai toisella sanomaan just ne oikeat sanat. Sellaisia ne vaan ovat.

Ehkä mä olen myöskin sisäistänyt sen klassisen ajatuksen, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden kuuluukin tapahtua. Vaikka ateistiksi itseni luokittelenkin, mä silti tavallaan uskon siihen, että mä en viime vuonna päässyt opiskelemaan, koska elämällä oli muita suunnitelmia mun varalleni. Mä en ollut valmis, vaikka muuta luulin. Minkälaiset nuo suunnitelmat tänä vuonna on, sitä en vielä tiedä.

Tyhjän päälle en onneksi ole jäämässä, sillä tänä vuonna kauan kaivattua varmuutta tuo kanssaeläjän työtilanne; Henkalle napsahti nimittäin vihdoinkin vakipaikka omalta alaltaan Etelä-Savon pelastuslaitokselta - ja todellakin ansaitusti! Mä en ihan oikeasti tiedä ketään toista, jota olisi siunattu tuollaisella työmoraalilla (niin hemmetin ärsyttävää kuin se välillä onkin). Tai en mä tiedä, ehkä palokuntalaisuus on enemmänkin elämäntapa kuin työ? Ei tuo ainakaan vielä ole Asema 38:n joukoista mihinkään lähtenyt, vaikka päätoiminen duuninsa onkin muualla, ja jotenkin musta on alkanut tuntumaan siltä, ettei se sieltä mihinkään tule ikinä lähtemään, ellei myö sitten muualle muuteta. Ja selvyyden vuoksi mainittakoon, että se on ihan okei! Kunhan vaan muistaisi joskus olla kotonakin yhtä tehokas, haha ;D

viikon arkiruoat testissä | #3

listalta löytyi kolmantena

NUUDELIWOKKI

 

kauppalistalla

400g naudan jauhelihaa

5 pussia nuudeleita

4-5 porkkanaa

1-2 paprikaa

1-2 sipulia
(Soijakastiketta & Srirachakastike)

Huom! Alkuperäinen resepti + ohjeet täällä.

Pidin taukoa elämäntaparempastani (ja samalla muuten ikään kuin vahingossa kaikista terveellisistä elämäntavoista noin niinku ylipäätään, hups?) yliopiston pääsykokeisiin pänttäämisen takia ja niinpä Henkka tässä yhtenä päivänä ehdotti, josko otettaisiin seuraava arkiruoka kokeiluun. "Hei joo, otetaan!" vastasin. Olin todella hämilläni, että mies edes muisti koko asiaa, ja vielä iloisempi, kun hän lupasi safkan tehdä :D Niinpä sunnuntaina meikäläisen istuessa tunti toisensa jälkeen naama kiinni pääsykoematskussa, Henkka kävi kaupassa ja mä sain (taas kerran) istua lähestulkoon valmiiseen pöytään, ai että. Vaikka toi kanssaeläjä välillä vie järjen multa, tää on yksi niistä asioista, missä mua on lykästänyt ;)

Täytyy myöntää, että ihan vähän mua kyllä nauratti siinä vaiheessa, kun työhuoneeseen kantautui kauppareissun jälkeen julmettu kiroaminen. Mä arvasin samantien mistä on kyse, ei nimittäin todellakaan ollut ensimmäinen kerta -- johan Henkka oli kauppalistankin unohtanut kotiin, josta mä sitten asian tajutessani näppäränä tyttönä otin kuvan ja pistin sillä telepaattisella yhteydellä eli whatsappilla perään. En siinä vaiheessa sitä itsekään tajunnut kun en sen paremmin listaa lukenut, mutta eihän se siis ollut unohtanut kirjoittaa ylös kuin sen kaikista oleellisimman jutun, eli nuudelit. No, ei muuta kuin takaisin kauppaan, onneksi asutaan ihan keskustassa.

Tällä kertaa kyseistä ruokaa ei modifoitu yhtään - ehkä jos itse olisin ollut keittiössä, kröhöm, pannuun olisi päätynyt vähemmän nuudelia (ja sekin täysjyvänä) ja enemmän kasviksia yms, mutta täytyy sanoa, että tällaisenaan ruoka oli kieltämättä ihan törkeän hyvää. Löysin taas uuden suosikin, jes! En voi muuta kuin suositella - niin helppo, ja kuten Iina itsekin blogissaan toteaa, todella helposti muunneltavissa. Me itse asiassa jo suunniteltiinkin mitä kaikkea seuraavalla kerralla sekaan heitetään. Lisäksi safkaa tuli sen verran reippaasti, että Henkka sai huomiselle eväät, eikä munkaan tarvitse huomenna (tai tänään, jos kelloa katsotaan) kuin lenkittää koira, muutoin saan ihan rauhassa perehtyä VAKAVA-artikkeleihin aamusta iltaan, jos siltä tuntuu.

Lautaselle lisättiin salaattia, hunajamelonia ja oliiveja, nams! Kehuin kokkia varmaan kymmenen kertaa, vaikka tälleen jälkikäteen ajateltuna kehuthan kuuluvat luonnollisesti mun kaimalleni. Henkkahan vaan seurasi simppeliä ohjetta, haha. 

Pääsykokeiden jälkeen olisi taas tarkoitus parata paremmin blogin ääreen, olisi kiva vaihteeksi taiteilla Rympylään liittyvä postaus (ei sillä, että meillä mitään uutta ja ihmeellistä olisi tapahtunut, mut silti), mutta nyt on lähdettävä unille - huomenna jatkuu nääs opiskelu heti aamusta eli ei muuta kuin öiöi!
 

Ps.

Me päädyttiin tekemään tätä ihan samaa ruokaa heti uudestaan, koska tosiaan tahdottiin kokeilla pikkasen eri versiona - mä ehkä kutsuisin tätä enemmänkin kasvisnuudeliwokiksi :D Eli tällä kertaa Henkka, joka taas ihanana teki ruuan, heitti sekaan 3 sipulia, 5-6 porkkanaa, 2 paprikaa, 1 parsakaalin, pakastepussillisen papuja, 400g jauhelihaa ja 3 pakettia täysjyvänuudeleita. Vihannekset ja jauhelihan maustoi kuulemma nuudelien mukana tulleilla mausteilla ja that's that. 

Samaan tapaan kuin alkuperäinenkin versio, tää oli kyllä niiiiin herkullista! Vaikka onhan nuudelimössö aina hitusen parempaa, kröhöm, mutta ei paljoa jäänyt kakkoseksi. Lisäksi, mä en ole ikinä ennen tykännyt tulisista jutuista, mut toi Sriracha,  ja jo sitä aikasempi tuttavuus eli Santa Marian Sweet Chili Sauce Original, ovat vieneet mut ihan mennessään - Henkka just eilen kysyi multa josko oisin tahtonut Sweet Chili-kastikkeen suoraan mukiin, kun sen verran reippaasti sitä lautaselle eksyi, haha. Omnomnomnom. Nyt mua kiinnostaisi kokeilla tätä samaa ruokaa kalan kanssa, mut ehkä me kokeillaan sitä joskus toiste. Ylihuomenna (kuten kuvasta näkee, ruokaa jäi enemmän kuin reilusti huomiselle) voitaisiin toki testata arkiruoka-listan neljäs ruoka, joka on siis avokadopasta parmankinkulla ja thaibasilikalla, hmmmm.

cambridge - vko 12

Cambridge-projektin 12. viikko pyörähti käyntiin 28.3 ja samalla viikolla ilmestyi tosiaan tuo kauan odotettu VAKAVA-matsku, jota meikäläisen on tarkoitus tahkoa läpi lähestulkoon päivittäin pääsykokeisiin asti. Paljon on luonnoksissa postauksia, jotka tahtoisin näpyttää valmiiksi ja julkaista, mutta koska bloggailla voi pääsykokeen jälkeenkin, blogi hiljenee hetkeksi.

Osittain tästä johtuen ja ehkä vähän itseäni testatakseni, päätin pitää myöskin Cambridgesta "luovan tauon" eli tämän postauksen jälkeen en tod näk enää otsikoi julkaisuja viikottain, koska viikot 13, 14 ja 15 jäävät uupumaan välistä --- ellen sitten innostu tiivistämään noiden viikkojen tunnelmia, mikä sekin on mahdollista. Kolmen viikon päästä kohtaan uudestaan natsipuntarin ja sitten nähdään kuin tytön kävi, yaiks!

VIIME SUNNUNTAINA treffattiin valmentajan kanssa ja tuumittiin yhdessä, että kyllä tämä varmasti tässä vaiheessa on minua ajatellen oikea ratkaisu. Eikä tässä missään nimessä ole tarkoitus antaa homman lähteä ihan lapasesta, vaikka toki myönnän, että nämä ekat päivät ovat menneet herkkuja mässyttäen. Silti kuitenkin jo eilen illalla totesin Henkalle, ettei nämä kaloripommit (jäätelö, karkki, suklaa) kyllä millään tavoin tuoneet lisää motivaatiota tai onnellisuutta, lähinnä pahan ja ällöttävän olon sekä morkkiksen, joten josko tästäkin taas otettaisiin opiksi. En yksinkertaisesti koe enää tarvetta palkita itseäni samalla tavalla herkuilla tai mässyruualla, tai vaikka kokisinkin, niin loppupeleissä se hyvä fiilis ei vaan saavuta mua.

Aina välillä on muutenkin iskenyt epätoivo koko projektin suhteen, ne ärsyttävän masentavat ajatukset, että vaikka toki vaaka näyttää vähemmän (yhtenä aamuna aamupaino oli jo 65,8) niin näkyykö tuo muutos muka missään?! Joo, kyllähän mä sen tunnen fyysisesti, mutta nyt ei ole kyse siitä, vaan nimenomaan näkymisestä. Se ei ole tän projektin pääsyy, mutta jumalauta, kyllä pieni turhamaisuus ja pinnallisuus kuuluu meidän kaikkien luontoon ja niin myös minun. Jokainen positiivinen kommentti on saanut leukaa ylemmäksi ja hymyä leveämmäksi.

Senpä takia eilinen oli aika spesiaali; valmentaja ilahdutti mua viestillä, joka hämmensi antaen samalla mulle roppakaupalla lisää motivaatiota olla heittämättä pyyhettä kehään. Tottahan se piti näyttää töissä kaikille kavereille, koska olin jotenkin niin iloinen ja ylpeä, ja mulle se toisten kannustus ja aito ilo mun puolestani merkitsee tosi paljon. Joskus musta tuntuu, että puhun tästä projektista varmaan ihan liikaa töissä (toivottavasti tajuavat sitten sanoa, että nyt Iina-perkele-pää-kiinni, silleen nätisti) - mä en missään nimessä tahdo omilla onnistumisillani masentaa toisia tai kilpailla, vaan lähinnä ajattelen, että jos mä pystyn johonkin, niin kaikki muutkin (halukkaat) pystyvät. Ja mä olen edelleen sitä mieltä, että jokainen saa painaa just niin paljon kuin haluaa, jos on sujut itsensä kanssa. Mä en ole ollut, en aikoihin. Jokainen tavallaan ja niin pois päin. Ja siis joo, tässäpä se viesti sitten oli:

Ei, en ole ekalla kerralla kännissä vaan kaveriporukka yksinkertaisesti nauratti mua, haha. Anyway, ekat kuvat ovat otettu 12.6.14 kun aloitin projektin ekan kerran ja jälkimmäiset 3.4.16 eli viime sunnuntaina, kuvien välissä siis 2 vuotta. Ekassa painoa se 79,6kg (kertonee jotain, että jo tässä vaiheessa olin onnistunut pudottamaan sen 5 kiloa itsenäisesti "lähtöpainosta", painavimmillani kun olin lähemmäs 85kg) ja tokassa 67,2kg. Peilistä sitä omaa sivuprofiilia on hirveän vaikea nähdä tai yrittää edes kuvata, mutta tämä antoi mulle uskoa tulevaan. Eron näkee jo, eikä olla edes tavoitteessa vielä, huhhuh! Olisi ehkä pitänyt laittaa toppi päälle toisellakin kertaa, mutta kappas kun en tullut ajatelleeksi... enkä tajunnut suoristaa paitaanikaan,  möh.

Tosin ensimmäinen ajatus mikä päähän iski kuvan nähdessäni oli: onko mulla ollut ton väriset hiukset, whaaat ja nauratti entistä enemmän kun Sannan eka kommentti kuvan nähdessään oli, että oliko mulla muka tuon väriset hiukset viime kerralla kun nähtiin? Kyllä, kyllä oli! Toki ne on latvoista vähän tummemmat, koska niissä on edelleen väriä, mutta ylhäältä olen jo ihan harmaa, onhan tässä kuitenkin ikääkin melkein 30 wee, kröhöm.

Anyway, nyt takaisin pääsykoematskun pariin, palailen astialle jos ja kun ehrin. Wish me luck, hei niinku!! Ja iskälle järkyttävän suuret synttärionnittelut ♥