Moiks ja iiiiiiiiiiiks! Perjantaina iloksemme saapuu normisti viikon visiitille kolme wipukkaa omistajansa kera aka Nipsut, enkä mä malttais millään odottaa. Kokonainen viikko, jonka aikana Rymy ei joudu olemaan ollenkaan yksin, vaikka mä olen töissä ja kokonainen viikko, jonka aikana mä en joudu olemaan ollenkaan yksin, vaikka Henkka onkin se pari päivää päivystämässä Jämsässä, jeeee! Ja hei, jospa ensi viikolla saataisiin vähän aktiivisempia kuviakin tänne blogin puolelle?! Tai voihan se toki olla, että parempien kelien puutteessa koko lauma vetää vierashuoneessa hirsiä, who knows? Pikkusiskoistani vanhempi tulee pariksi yöksi ja isäkin on luvannut tulla synttäreideni kunniaksi pyörähtämään lauantaina, joten ohjelmaa riittää ja hyvä niin.
Lenkillä ollaan onneksi päästy käymään ahkerammin... se on todella mukavaa ja rentouttavaa homma silloin, kun Rympylä lähtee innokkaana mukaan, eikä muuta mieltään about sadan metrin jälkeen. Sitäkin nimittäin tapahtu, huoh, jonka jälkeen lenkki muuttuu kaikkea muuta kuin rentouttavaksi, voin kertoa. Meidän kämpän hyviin puoliin lukeutuu toki tuo takapiha, jossa Rympylä voi käydä pikaisesti tarpeillaan, mutta ei se kyllä lenkkeilyä pidemmälle päälle korvaa - eikä todellakaan estä seiniä kaatumasta meidän molempien niskaan! Ja siis voihan siellä vaikka ihan vaan käydä syömässä lunta, jos jano iskee o.O Ja kyllä, kuten kuvasta voi huomata, mä auraan koiralleni polut, ettei pissalle meno olisi niin hirveän kamalan ällöttävän yököttävän hankalaa ja hepulin iskiessä rallaaminenkin on helpompaa, kun ei tarvitse sukeltaa lumeen - ja tuoda kaikkea sitä vettä mukanaan sisään.
Taisin muuten edellisessäkin whiptailed-postauksessa
mainita Rympylän läheisyyden kaipuun... se nyt ei sinänsä ole mitään uutta, tuollainen sylikoirahan se on tietyllä tapaa alusta asti ollut, mutta jotenkin näiden kylmien kelien myötä tämä piirre on korostunut... äänekkäästi. Mitä lähemmäs pääsee, sen parempi, ja jos ei tosiaan syliin pääse niin sitten pitäisi vähintään saada pehmeä alusta kylppärin lattialle. Mittarin näyttäessä nollaa, Rymy voi jo makoilla sohvalla katselemassa lintuja, jotka nekin ovat palanneet ruokailemaan törkypakkasten jälkeen.
KÄYTIIN TIISTAINA ELÄINLÄÄKÄRISSÄ. Aikalailla saman kaavan mukaan mentiin kuin yksivuotisrokotuksia haettaessa; ainut vain, että paikka oli eri ja tällä kertaa lääkäri (joka muuten oli sama kuin hampaiden putsaus operaatiossa), oli tosi mukava ja ymmärtäväinen. Mentiin täysin koiran ehdoilla. Ihan samalla tavalla istuttiin odotushuoneessa kuin viimeksikin eli Rymy läähätti lattialle pienen järven täristessään sylissäni/jalkojeni välissä ja kaikki muut koirat, olivat ne sitten kaksi kertaa pienempiä tai isompia, olivat tosi jännittäviä - onneksi ei kuitenkaan haukuttu kertaakaan! Ehkäpä Rympylä muisti miten viimeksi kävi, kröhöm. Yksi hoitajista tuli juttelemaan meille ja kertoi kotonaan olevan kolme
hippetiä. En kehdannut kysyä onko yhden nimi Iina, muistan nimittäin
joskus lukeneeni kyseisen paikan sivuilta niin :D Lääkärin luona Rymy hyppäsi ensin mun syliin ja sitten lopulta Henkan, ja kaksi piikkiä tuikattiin kankkuun peräkanaa ilman mitään sen suurempia ongelmia. Lääkärin tarjoamia herkkuja Rymy vähän nuoleskeli, mutta jätti syömättä... Kuvassa ollaan juuri selvitty tästä kidutuksesta ja kotiinpäin lähdössä, vieläkin tärisyttää ja läähätyttää. Nenäpunkki-lääkkeen annoin sitten kotona kädestä ja herra veteli sen kuin parhaimmankin namin, hahah. Joissain asioissa toi mun koiruuteni on vaan niin ihanan helppo. Kohta myö lähetään pienelle lenkille ja illalla on sitten vielä tiedossa lenkkitreffit kaverin kanssa, älä pliis sada!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti