Olemme päiväkodin pihalla; me lapset leikimme ja riehumme, keinumme ja nauramme. Ilta alkaa hämärtyä, kello lähenee viittä ja huomaan, kuinka taas kerran kaverit vähenee yksin toisensa jälkeen. Taas kerran. Alkuaikoina se aina harmitti, mutta ei enää. Ei niin paljoa. Koska meillä on ihan ikioma salaisuus! Kun kaikki muut lapset ovat lähteneet ja jäljelle jään pelkästään minä, haemme sisältä kirjoja ja luemme niitä ulkona. Ja mikä parasta, aina silloin tällöin, riippuen hoitotädistä ja/tai tädin mielialasta, minä saan vielä yhden ylinmääräisen jäätelön tai keksin tai jonkun muun herkun, jos välipalalta on jotain jäänyt. Tai me teemme jotain muuta kivaa, jotain mitä päivällä ei ole saanut tai voinut tehdä!
Näin jälkeenpäin ajateltuna, tuo muisto on säilynyt niin syvänä ja puhtaana mielessäni (ja saa vieläkin hymyilemään ihan niin kuin silloin) että itse käytän samaa taktiikkaa töissä. Muistan todella selvästi kuinka ikävältä tuntui olla aina viimeinen ja miten paljon mieltä piristi se pieni erikoiskohtelu --- joten aina silloin tällöin, varsinkin jos jään yksin yhden tai kahden lapsen kanssa monena iltana peräkkäin, pengomme kaapista vielä yhdet keksit tai jätskit - välillä käymme kaupassa hakemassa jotain pientä, jos ei aikuisten kaapissa ole mitään. Tai sitten muuten vaan teemme jotain sellaista, mikä ei ison lapsilauman kanssa onnistu; paloautoihin rauhassa tutustuminen, kirjojen lukeminen ulkona, saippuakuplien puhaltelu, puistossa käynti, vesileikit. Eräänkin kerran kannoimme yhden lapsen kanssa lunta täynnä olevan pulkan eteiseen ja istuimme lämpimällä laattalattialla hanskat käsissä ja rakensimme pulkan äärellä minilumiukkoja ynnä muita.
Parasta näissä hetkissä on se toisen puhdas ilo, riemu ja naurun kiljahdukset --- ja se kuinka lyhyeltä pitkä ilta molemmista tuntuu, kun itselläkin on kivaa! Takaraivosta löytyy monta mieluisaa muistoa hetkistä, jotka olen viettänyt töissä iltalasten kanssa juuri tästä syystä, enkä oikeastaan voi muuta kuin kiittää omia hoitotätejäni. Jännä huomata, miten suuri vaikutus jollakin niin kaukaisella asialla voi loppupeleissä olla; miten paljon niin mitättömän pieniltä tuntuvat asiat voi todellisuudessa lapselle - tai kenelle tahansa - merkitä.
Parasta näissä hetkissä on se toisen puhdas ilo, riemu ja naurun kiljahdukset --- ja se kuinka lyhyeltä pitkä ilta molemmista tuntuu, kun itselläkin on kivaa! Takaraivosta löytyy monta mieluisaa muistoa hetkistä, jotka olen viettänyt töissä iltalasten kanssa juuri tästä syystä, enkä oikeastaan voi muuta kuin kiittää omia hoitotätejäni. Jännä huomata, miten suuri vaikutus jollakin niin kaukaisella asialla voi loppupeleissä olla; miten paljon niin mitättömän pieniltä tuntuvat asiat voi todellisuudessa lapselle - tai kenelle tahansa - merkitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti