Ai miksi? No, tässä eräänä päivänä Kalastajan Vaimo -blogissa oli teksti, joka suoraan sanottuna osui ja upposi; se sai meikäläisen mietiskelemään yhtä sun toista, pyörittelemään vähän kaikenlaisia ajatuksia pääkopassani. Ensinnäkin olen jo pidempään kaivannut enemmän positiivisuutta elämääni ja tässä näen yhden keinon tuon saavuttamiseksi. Postauksessa pohdittiin (toimivaa) parisuhdetta ja tavallaan sitä, miten jokainen omalta osaltaan voi yrittää sille luoda vahvempaa, parempaa, pohjaa. Toki se mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella, mutta jotenkin minä koin jonkinlaisen heräämisen. Lyhyesti ja ytimekkäästi, se mikä tuossa tekstissä kolahti juuri minuun oli tämä seuraava pätkä, eli:
"Niele päivän aika kielelle kipuavat solvaukset - lopulta ne lakkaavat tulemasta. Eikä se muuten ole heikkoutta, tyhmyyttä tai alistumista, se on vahvuutta luoda pohjaa hyvälle parisuhteelle, onnellisuudelle. Se on viisautta olla rakentava osapuoli, ei hajottava. Se on tapa kartuttaa arvostusta ja rakkautta."
Pieni, mutta voimakas pätkä. Suosittelen tietenkin lukemaan koko blogipostauksen, oli ainakin minun kohdalla todella ajatuksia herättävä! Voin syyttää kaikesta lapsuuttani, hitusen turvatonta ja hektistä nuoruuttani, vanhempiani, universumia, yksisarvisi ja tähtien asentoja, tai ihan perusluonnettani, mutta juuri noin minä olen pitkään asian kokenut. En ole välttämättä osannut edes muotoilla asiaa tai sitä tunnetilaa sanoin, en ole osannut selittää noin täydellisen kuvaavasti mistä on kyse, mutta juuri tuosta siitä on ollut kyse. Kilpailusta, alistumisesta, heikkoudesta. Kaikkein vähiten olen uskaltanut sanoa sen asian ääneen, myöntää toiselle, että hei, tämä se meikäläisen ongelma just nyt on.
Jostain käsittämättömästä syystä minä olen nimittäin usein kokenut häviäväni. Se on ihan naurettavaa, tiedän, mutta näin se vain on. Toinen kyllä tuo minulle aamulla kahvin sänkyyn hymy kasvoilla jos niin pyydän, mutta jos toinen pyytää samaa kohtelua, minun on todella vaikea vastata pyyntöön vastaan napisematta. Se tuntuu itsestäkin ihan pöljältä, kierolta ja väärältä, ja useasti olen ollut vihainen - vähän toiselle kun kehtaa pyytää, mutta paljon enemmän itselleni.
Vasta luettuani tuon kyseisen tekstin, heräsin huomaamaan ja näkemään asian: olen todellakin koko ajan kokenut alistuvani. Ja ymmärtäessäni ongelman juuren, oli suhteellisen helppo tehdä ratkaiseva päätös; se on loppu nyt! Helpotti varmaankin, kun joku noin loistavasti sanoi sen, mitä en itse osannut sanoa. Kyllä, myönnän olevani tietyllä tapaa asteen verran itsekkäämpi kuin tuo mies, jonka kanssa olen elämäni päättänyt jakaa, mutta sille asialle voin minä todellakin tehdä jotain - ihan itse. Sen sjaan, että odottaisin toisen muuttuvan, voin yrittää muuttaa itseäni; sen sijaan, että vaadin toiselta enemmän, voin vaatia enemmän itseltäni. Sen jatkuvan kiukkuamisen ja turhan naputuksen (tosin, en minä mielestäni aina naputa turhasta, joskus minä kyllä ihan sanon asiasta!) sijaan voisin vaikka yrittää laittaa toisen etusijalle ja katsoa mihin se meidät vie.
Ei sillä, että meillä menisi huonosti, mutta toki välillä itsesäälissä uidessani koen antavani enemmän kuin saan - vaikka luulen vähän, että asia menee oikeasti juuri päinvastoin... Samaten luulen, että tämän pienen ns. kokeiluni jälkeen meillä tulee menemään entistä paremmin.
Rehellisesti sanottuna, en oikeasti osaa selittää miksi niin usein löydän itseni valittamasta jostain ihan jonninjoutavasta asiasta; sillä hetkellä se usein kuitenkin tuntuu maailman suurimmalta asialta enkä vaan voi itselleni mitään, likainen tiskipöytä kun tulen kotiin jos toinen on ollut koko päivän kotona, ouh mai gaaad!
Toki yleinen mieliala vaikuttaa asiaan huomattavasti, enkä varmasti ole ainoa, joka voi tämän asian allekirjoittaa. Jos töissä on ollut mukavaa ja yhteinen sävel hoitolasten kanssa löytynyt helpolla, tuo samainen tunne kantaa kotiin asti; kotonakin asiat sujuvat ja soljuvat, eikä pienet jutut ärsytä niin räikeästi. Vastaavasti, jos on tullut taisteltua ilta väsyneen lapsen tai kahden kanssa ja itsekin on kuittipoikkirättiväsynyt, niin kotona tulee hyvin äkkiä valitettua ihan mistä tahansa. Osittain kyse on varmaankin siitä, että tahtoo yksinkertaisesti purkaa sen oman kiukkunsa tavalla tai toisella, ei niinkään siitä, että yrittäisi tahallaan saada toiselle pahan mielen, mutta niinhän siinä useimmiten käy. Halusit tai et. Mutta ehkä se likainen tiskipöytä ärsyttäisi vähän vähemmän, jos vaan päättäisit itsepintaisesti olla välittämättä siitä - olla sanomatta.
Meillä oman haasteensa aiheuttaa eräs juttu. Ihan varmasti kaikki jotka tuntevat minut sanoisivat, että minä olen kova analysoimaan kaikkea. Toiseksi he sanoisivat että sitäkin enemmän, minä olen kova sanomaan asioista. Siis liiankin kova. En tee sitä varsinaisesti tahallani, enkä tarkoita huomautuksillani mitään pahaa, mutta sellainen minä vain olen. Kovin usein - siis lähestulkoon aina - sanon asiani ennen kuin mietin loppuun asti valitsemiani sanoja/sanamuotoja tai edes käyttämääni äänensävyä. Sinänsä hassua, koska itsehän sitten vuorostani kiinnitän muiden valitsemiin sanoihin ja varsinkin äänenpainoihin todella (liian) paljon huomiota ja saatan analysoida niitä jopa päiviä pohtien, että mitähän tuo ja tämäkin nyt sitten tarkoitti ja miten minun pitäisi se ymmärtää ja ja ja ja.
Tämän takia minä olen päättänyt kokeilla tuota solvausten nielemistä - en tosin ole ikinä ajatellut kommenttieni olevan solvauksia, ja se on mielestäni tärkeä tieto, mutta asiaa tarkemmin miettiessäni, voin kyllä ymmärtää miksi ne ehkä toisesta/toisista niiltä tuntuvat. Onhan tuo mies minulle joskus suoraan päin kasvojakin nurissut kuulemma "ominaisesta tavastani" jatkuvasti arvostella, vaikka itsehän en koskaan ole pitänyt sitä arvosteluna. Ennen kuin nyt, siis. Tai no, en varsinaisesti edelleenkään pidä kommenttejani arvosteluna, mutta yritän vastaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota siihen miltä ne muiden korvissa saattavat kuulostaa, lupaan!
Siispä, tiivistettynä, olen päättänyt jatkossa yrittää omalta osaltani olla juurikin se rakentava osapuoli hajottavan sijaan. Olen päättänyt yrittää samaa myös toisessa tärkeässä parisuhteessani, eli töissä. Voin nimittäin heittää ilmoille villin veikkauksen, että moni työkavereistani varmasti samaistuu kanssaeläjäni kokemuksiin - ja siitä olen vilpittömästi pahoillani. Ja sitä paitsi, olen jo pidemmän aikaa pyrkinyt kouluttamaan koiraani positiivista vahvistamista käyttäen. Miksi en siis käyttäisi samaa toimivaksi osoittautunutta metodia töissä lasten kanssa? ;)
Kyllä tää tästä! Asian myöntäminenhän on aina ensimmäinen askel, eiks jea?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti