se hetki (haaste)

Mulla on aina ollut sellainen paha tapa, etten usko itseeni tai kykyihini - toisin sanoen, aina ollut ihan järkyttävän epävarma. Koska mä automaattisesti ajattelen muiden osaavan kaiken paljon paremmin, tietyissiä tilanteissa mä saatan vetäytyä sivuun ja vaan katsoa, "kuinka asiat tehdään oikein". Kun aloitin uudessa työpaikassa (jossa olen tosin nyt ollut jo sen kahdeksan vuotta, about), olin todella epävarma ja arka, koska kyseessä oli ryhmäperhepäiväkoti ja näin ollen harteilla lepäsi vastuu toisten lapsista.  Asian teki pahemmaksi se, että jotkut niistä lapsista oli/on todella pieniä (en ollut ikinä ennen vaihtanut mm. vaippaa) ja osa taas muuten vaan todella haastavia, eli välillä epävarmuus tuntui fyysisesti palana kurkussa...

Mulla oli itse asiassa tosi pitkään sellainen olo, että vaikka siitä työstä tykkäsinkin, et mä en vaan ole siinä kauhean hyvä. Vieläkin tulee tosi usein sellainen tunne, että mä en vaan osaa. Paitsi silloin kerran.

En itse asiassa muista mistä koko kohtaus sai alkunsa, todennäköisesti tyttö oli kiusannut veljeään tai kaveriaan ja minä olin tyhmänä aikuisena kehdannut kieltää, mutta sen muistan, todella elävästi, miten se ei suostunut hetkeäkään istumaan jäähypenkissä vaan pudottautui lattialle joka kerta kun selkäni käänsin. Ja nauroi ja virnuili ja lällätteli. Argh!

Tyttö teki valehtelematta kakkensa ajaakseen meikäläisen hulluuden partaalle ja voin kertoa sen melkein onnistuneen. Kunnes sitten lopulta tyttö ymmärsi etten anna periksi; kun se vihdoin istui ihan hiljaa penkillä, katse maahan luotuna, kuulin pienen ja hennon äänen sanovan, värähtäen, mä haluan muuttua hirviöksi. Tässä vaiheessa ymmärsin koko kohtauksen ja syytin itseäni, kun en heti ollut nähnyt merkkejä ja yhdistänyt pisteitä viivaksi. Todennäköisesti väitin, että etkä halua koska tyttö itsepintaisesti intti että kyllä haluan. Mä haluan kuolla ja muuttua hirviöksi. Ja mun veli tahtoo kanssa! 

En pystynyt enää olemaan vihainen, en edes kovin ärtynyt, vaan hengitin toisen tuskaa ja jotenkin tulin osaksi sitä. Musta tuntui ihan järkyttävän pahalta, enkä edes pystynyt kuvittelemaan miten pahalta tästä pienestä lapsesta mahtoi tuntua.

Tässä vaiheessa kai tajusin, ettei minulla ole oikeutta väheksyä tytön tunteita; kertoa hänelle mitä hän haluaa tai mitä hän ei halua. Sen sijaan, voin kertoa miltä minusta tuntuu. Siispä sanoin lempeästi etten oikein uskonut häntä ja menin tytön luo, polvistuin siihen eteen jälleen kerran ja kysyin: "kerrohan, onkohan nyt niin, että sulla on vaan ikävä isää ja sä haluaisit veikan kanssa olla iskän luona?" Tyttö ei itkenyt, (enkä minä, vaikka teki kyllä mieli!), tuijotti vaan suoraan silmiini ja nyökkäsi, sanoen, mulla on ikävä isää. Ja veikalla kanssa. Siksi mä haluan kuolla.

Juttuhan on niin, että mä en varsinaisesti usko Jumalaan, en enkeleihin enkä taivaisiin, enkä siksi yleensä ota kantaa näihin asioihin millään tavalla töissä, mutta sillä hetkellä en voinut olla laittamatta laastaria näihin vuotaviin haavoihin - en voinut olla sanomatta (valehtelematta?): "Kuule, musta tuntuu, että sun iskäs on tuolla jossain ja katselee sua ja sun sisaruksia ihan koko ajan. Enkä mä usko, en sitten hetkeäkään, että se haluaisi sun kuolevan. Mä itse asiassa olen aika varma siitä, että se  enemmänkin haluaa nähdä sun kasvavan. Se haluaa nähdä sun elävän ja olevan niin onnellinen kuin ikinä mahdollista. Samaa se toivoo teille kaikille. Ja tietkö, sun äidille tulis ihan kauhea ikävä sua jos sä kuolisit. Ja meille myös."

Tähän tyttö ei enää vastannut mitään, eikä koko loppuiltana tarvinnut komentaa tai kiistellä. Kun lähdin kotiin, ajattelin hiljaa mielessäni, että ehkä mä sittenkin osaan. 

Se hetki, kun mä tajusin ymmärtäneeni toista, olin nähnyt läpin kiukuttelun ja nähnyt ne tuskan juuret... Musta tuntui, että olin jotenkin vaikuttanut sen pienen lapsen elämään ja tehnyt siitä, ainakin hetkellisesti vähän paremman. Se hetki, kun mä tajusin, että ehkä musta sittenkin on tähän työhän tai tän tyyppiselle alalle, ehkä musta sittenkin on auttamaan toisia -- se hetki oli jotenkin järkyttävä, hyvällä tavalla.

picture credit: yksi