Mäpäs sainkin naistenpäivän kunniaksi kerrankin kukkia, ja vielä pyytämättä, ai että! Jaoin kimppuni onnellisena kahteen maljakkoon - miettin samalla, kuinka pienestä se voikin joskus ihmisen ilo ja hyvä mieli olla kiinni. Mietin mä vähän sitäkin, että missähän hemmetin vaiheessa musta tuli se nainen, joka moisesta ilahtuu, hmm? Muistan elävästi teininä kerran kertoneeni ystävälle aikomuksestani hujauttaa moista roikaletta, joka kehtaa tuoda mulle jotain heiniä... 100 kertaa mieluummin sanoin ottavani vastaan vaikka uuden pleikkaripelin because I'm that kind of girl, goddammit!
Mä en ole itse asiassa hirveästi meidän parisuhteen aikana saanut kukkia, mutta sille on ihan selkeä syy; mä toden totta tein heti alussa hyvin selväksi, että mä en vaan ole sellainen tyttö. Enkä mä ollutkaan - mutta ehkä mä sit kuitenkin olen sellainen nainen, hupsistasaatana. Allergioiden takia koin kukat aina jotenkin riesoina ja olen muutenkin aika tarkka niiden suhteen. En vieläkään pidä
kuin juuri tietynlaisista kukista; niiden pitää olla simppeleitä,
mieluiten valkoisia tai keltaisia, EIKÄ MISSÄÄN NIMESSÄ SAA OLLA PUNAISIA, ellei ne
sitten ole ruusuja mummin pihasta. En myöskään pahemmin välitä sekakimpuista - joko yhtä lajia tai vähintään yhtä väriä, pliiiiz. On sillä kanssaeläjällä sittenkin korvat, kun se on kaiken tämän sisäistänyt (taitaa vaan olla useimmiten asetuksena ns. valikoiva kuulo) ♥
Toisen maljakon laitoin keittiönpöydälle, toisen tv-tason päälle. Valkoiset kukat vihreässä maljakossa ja mustalla alustalla - se hivelee mun silmiäni aina, ai että. Ensi kerralla taidan kuulkaas korottaa panoksia ja haluta kimpun ihan oikeasta kukkakaupasta, mwuahahah! Tai vaihtoehtoisesti pleikkaripelin... Saattaa itse asiassa olla, että tahtoisin mieluummin pelin; mun Assassin's Creed -kokoelmani on kaikkea muuta kuin täydellinen, vink vink ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti