Mä en oikein tiedä mitä sanoisin, öö. Eilen päättyi VIIKKO KAHDEKSAN, joka nimettäköön virallisesti takapakkiviikoksi. Jostain syystä kadotin hetkellisesti oikean suunnan, mutta onneksi ymmärsin heti, ettei se haittaa - tärkeintä on palata takaisin. Outoa kyllä, motivaatio ei niinkään kadonnut ja suunnitelmakin oli ihan hyvä, toteus vaan kusi täysin. Meni pullaa, ylimmääräistä ruokaa, jätskiäkin kahdesti ja sitä rataa, enkä oikeastaan potenut edes huonoa omaatuntoa. Ehkä mä olin vaan herkkupäivän tarpeessa, en tiedä.
Huomasin viikon aikana jälleen kerran pyöritteleväni mielessäni muutamaa kohtalokasta ajatusta; että ehkä mä olen jo tehnyt tarpeeksi. Ehkä se peilikuva on jo nyt tarpeeksi paljon muuttunut, kyllähän mä itsekin jo huomaan pienen eron --- ja ehkä nyt on hyvä, ehkei se mun itsevarmuuteni ole parista kilosta kiinni.
Mut tietteks mitä? KYLLÄ SE ON. Ei sen takia, että puntarin pitäisi näyttää vähemmän, jotta kelpaisin muille tai jotta voisin rakastaa itseäni, vaan sen takia, että mä en ikinä tule antamaan itselleni anteeksi, jos luovutan taistelematta samassa kohdassa kuin viimeksi pelkän ehkän perusteella. Ei iskäkään antanut periksi, ja sillä oli sentään hemmetisti enemmän pudotettavaa. Mä haluan katsoa sinne peiliin ja tietää ja tuntea, että nyt on hyvä.
Mä en osaa sanoin kuvailla sitä, mutta se tunne, kun valmentaja ojensi takaisin painonseurantakortin ja tajusin, että nyt ollaan taas siinä pisteessä - ja kun sanon samassa, tarkoitan täsmälleen samaa lukemaa. Universumi yrittää kai kertoa mulle jotain? Edellisellä kerralla tämän lukeman kohdalla päätin jostain käsittämättömästä syystä (raha? motivaation katoaminen?) jatkaa matkaa yksin, tai ehkä mä vaan oikeastaan tyydyin siihen tulokseen ja nimenomaan ajattelin että ehkä nyt on hyvä. Ei se ollut, koska mä en saavuttanut sitä alkuperäistä tavoitetta, eli toisaalta jälkikäteen koin epäonnistuneeni.
Pohdin tätä asiaa eilen ääneen kanssaeläjälle ja tulin siihen tulokseen, että ehkä mä viime kerralla koin loppuvaiheessa Cambridgen vievän multa jotain. Lauantaina Henkka toi siivouksen lomassa pizzaa itselleen, mulle salaatin. Mä en tainnut kertaakaan ajatella miten kiva ku toi saa syödä pizzaa ja mä joudun syömään jotain tunkkasta salaattia, toisin kuin viimeksi. Samaisena iltana Henkka soitti baarista kotiin tullessaan, josko toisi (saisiko tuoda?) grilliruokaa kotiin ja kysyi siinä sivussa tahtoisinkin mäkin. No totta helvetissä mä tavallaan tahdoin, mutta hengitin syvään, laskin kolmeen ja sanoin, että saa itselleen tuoda, en järjestä kolmatta maailmansotaa, mutta mä en ota mitään. Maistoin toki yhden haarukallisen kebabia ja riisiä todetakseni, etten edelleenkään pidä siitä. Kehitystä tapahtunut tälläkin rintamalla, siis; mä olen selkeästi kasvamassa ihmisenä, öö O.o
Niin ja hei rehellisyyden nimissä, ei mun tavoite ole enää vain "parin" kilon päässä, sillä mä oon kovasti miettinyt tulevaisuutta ja mitä siltä haluan. Uusi tavoite valittiin eilen ja se on 62kg eli se on se tavoite minkä haluan saavuttaa Cambridgen avulla. Jos paino tippuu tuonkin jälkeen ihan vaan fiksumpia valintoja tekemällä niin hyvä, en pane pahakseni, mutta se ei ole se ensisijainen tavoite. Tavoitteen saavuttamisen jälkeen on vuorossa kiinteyttäminen - mikä tarkoittaa varmaankin loppupeleissä sitä, että mä joudun vihdoin ja viimein potkimaan itseni ulos omasta tutusta ja turvallisesta comfort zonestani ja lähtemään sinne fucking salille. Mä. En. Kestä.
TÄNÄÄN alkoi viikko 9 ja olo on heti parempi, kyllä se eilinen miitinki ystävän ja valmentajan kanssa nähtävästi teki tehtävänsä. Vähän niinkuin se lauantainen puhdistusminenkin, hmm. Ja niiiiin siis toki sekin auttaa, että ollaan näköjään natsipuntarin kanssa hiljalleen ystävystymässä. Saas nähdä missä fiiliksissä ensi kerralla kohdataan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti