cambridge - vko 10 + punnitus

Outoa. Vielä eilen mulla oli luonnoksissa valmiina melkoisen pitkä postaus tälle päivälle julkaistavaksi, mutta nyt sen valitusvirren julkaiseminen ei enää tunnu ollenkaan tarpeelliselta. Ei auta muu kuin äkkiä naputella uusi O.o

Lyhyesti, viikko 10 ei alkanut kauhean vahvasti; pieniä repsahduksia yksi toisensa perään, heikkoja hetkiä ja tummia ajatuksia. Sen siitä saa, kun laitetaan yhteen suuria haaveita, vielä suurempia pelkoja, hataria tulevaisuuden suunnitelmia, epävarmuutta, pieniä pettymyksiä ja yksi itseluottamuksen puutteesta kärsivä tunnesyöppö. Ja itse asiassa just sen takia mä en halua sitä alkuperäistä tekstiä julkaista - koska mä en jaksa enää olla se epävarma ja negatiivinen tyyppi, joka ahdistuu kaikesta, ja joka ei näe ympärillään mitään hyvää. Silloin kun mä olen pahimmillani, mä vedän ja potkin toisia alas täysin tahtomattani, vähän niinkuin hukkuva pelastajaansa.

Kuten oon sanonut ennenkin, mä tiedän kyllä laihduttamisen ja painonhallinan lähtevän ensisijaisesti sieltä omasta pääkopasta. Tottakai se lähtee sieltä, koska sunhan pitää itse haluta sitä tarpeeksi tehdäksesi asialle jotain. Mut siitä huolimatta musta tuntuu, että oon alkanut vasta nyt parin viikon sisään ymmärtämään, miksen ekalla kerralla päässyt sinne tavoitteeseen asti - tai pystynyt pitämään sitä saavutettua painoa. Se vaatii paljon muutakin kuin pelkän päätöksen, vaikka sekin toki vielä jo pitkälle.

Mun tapauksessa laihduttaminen ei ole pelkästään laihduttamista, se on ihan oikeasti kokonaisvaltainen hyvinvointiprojekti, mun oma projektini, jossa tähdätään pitkässä juoksussa itsensä hyväksymiseen. Sellaiseen sisäiseen mielenrauhaan ja tilaan, missä sä et käy jatkuvasti jotain mielikuvitussotaa niin itsesi kuin koko maailman kanssa - peilistä näkyy joku, joka ei olekaan ihan paska. Se, että mä laihdun ja tulevaisuudessa se, että mä pystyn pitämään sen saavutetun painon, vaatii multa paljon enemmän kuin mitä mä aluksi kuvittelin.

Mun täytyy tunnistaa omat syy-seuraussuhteeni, ja mun täytyy olla antamatta negatiivisuudelle niin paljon valtaa. Sen lisäksi mun täytyy nähdä itsessäni muutakin kuin heikkouksia, ja toisaalta, ne heikkoudetkin pitää jossain määrin antaa anteeksi. Tuntuu, että tässä on muuttumassa koko mun maailmankuvani, elämänkatsomuksesta puhumattakaan.

Mä en edelleenkään voi alleviivata valmentajan roolia tarpeeksi. Mä en ihan oikeasti usko, että olisin minkään muun "dieetin" avulla päässyt tähän asti - yksikään kaupasta ostettu pussiruoka ei olisi kyseenalaistanut mua, ärsyttänyt mua, tsempannut mua, kuunnellut mua, selittänyt asioita tai kertonut mitä teen väärin, tai mitä oikein. Eikä ne piruvie olisi kysyneet mikä ahdistaa...

Keskiviikkona käynnistyi yhteishaku ja kuten arvata saattaa, hakemusta näpytellessä stressikäyrä lähti samantien nousuun... tyypillinen ennakkojännääjämurehtijapelkääjä kun olen. Kaikki skenaariot piti käydä mielessä läpi, edellistä hakukertaa ja haastattelutilannetta myöten. Mitä jos tällä kertaa on ihan törkeän vaikeat artikkelit ja vaikea ryhmätilanne? Mitä jos pääsen, mitä jos en vieläkään!? Tuona samaisena keskiviikkona mä onneksi tajusin, että asialle on heti tehtävä jotain. Joten, kerroin asiasta valmentajalle ja kysyin, josko löytyisi joku täydelinen uhkaus, jonka avulla saisin tilanteen takaisin hallintaan. No, uhkausta ei tällä kertaa tullut, mutta palkinnosta kyllä oli puhe - ja siitä, että miksi se mopo meinaa karata käsistä just nyt?

Se nähtävästi riitti, se että mä kerroin tyyliin yhdessä lauseessa mikä painaa mieltä, sillä repsahdukset loppuivat kuin seinään. Toki sekään ei haitannut, että uhkauksen sijaan sain lupauksen palkinnosta, jos loppuviikosta suoriudun repsahtelematta, haha. En mä siltikään tehnyt sitä sen palkinnon takia, vaan toisen positiivisen tsemppauksen vuoksi. Mä tajusin, etten halunnut tuottaa pettymystä. En valmentajalle, enkä itselleni. Sain palkintoni, kolmena kappaleena... kuvassa näkyy vain kaksi, koska yhden ehdin jo vetää kitusiini :D

Tällä viikolla en ole laskenut kaloreita, mutta rutiini, johon olen tyytyväinen, on sen sijaan muodostunut. Aamupalalla syön joko smoothien, ruisleipää tai vaikkapa yhden näkkileivän puolikkaan Skyrrin kera. Näkkärin siksi, ettei Henkka ollut löytänyt kaupasta vehnäjauhotonta ruisleipää (oli vissiin taas vaihteeksi hyllyt tyhjinä), joten toi sitten mulle sellaista leipää, josta ei vehnäjauhoja ollut löytynyt. Aika ihanasti ajateltu, jos multa kysytään ♥ Olen yrittänyt olla tarkka syömisteni suhteen, olematta kuitenkaan liian tiukka tai armoton. Esim. viikonloppuna Henkka sai päättää ruuan, joten lauantaina teimme täytettyjä pitaleipiä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kanaburritot, mutta päädyttiin yhteistuumin niihin pitaleipiin. Sunnuntaina oli vuorossa lämpimät tonnikalawrapit, joista löytyi mm. sipulia, maissi-herne-paprikaa, chilikastiketta ja ripaus juustoraastetta. Vaikka kovasti mieli teki kahta, kuuntelin vatsaani ja söin vain yhden. Tällä viikolla tein myös elämäni ekan kalakeiton ja kesäkurpitsalasagnen, wuhuu \(^_^)/ 

Pelotti toki, että tuo kaikki näkyisi sunnuntaina punnituksessa, mutta lauantaina saavutin jonkinsortin zen-tilan ja tulin siihen tulokseen, ettei sillä vaa'an lukemalla oikeastaan ole tällä kertaa niin suuresti väliä. Kiva, jos näyttää vähemmän kuin viimeksi, mutta se kapine ei osaa ilmaista kiloina sitä työtä, minkä mä olen ihan vaan tällä viikolla tehnyt korvieni välissä. 

Mä osaan halutessani tehdä parempia valintoja, ja tiedän sen. Mua on alkanut kiinnostamaan pakkausten tuoteselostukset ja ravintosisällöt, ja mä alan pikkuhiljaa myös ymmärtämään niitä. Mä tahdon tehdä nykyään enemmän itse, esim. viime viikolla teimme lihapulla, mikä sekin oli mulle eka kerta, ja mä ihan oikeasti nautin siitä! En mä ehkä vieläkään ymmärrä miksi mummi tykkää niin hirveästi ruuanlaitosta, mutten sanoisi vihaavani sitä enää samalla tavoin kuin ennen. Ja hei, mä en enää elä pelkällä ruisleivällä - ja silloinkin kun sitä syön, päällä on mm. tomaattia, salaattia ja kurkkua. Joten tiivistettynä, huonomminkin voisi mennä, eikö?!

Tämän päiväinen miitinki kahdestaan valmentajan kanssa laittoi asiat muutenkin oikeaan perspektiiviin, eikä se vaaka sitäkään osannut ilmaista. Mun on taas helpompi hengittää ja ymmärrän itseäni ihan vähän paremmin, tästä fiiliksestä ja sen kera, on hyvä jatkaa. Ystäväni, tuo ihmeellinen natsipuntari, näytti lopulta -800g eli saldoksi saadaan 9,3 kilon pudotus kymmenessä viikossa. Ottaen huomioon, että olin tänään syönyt jo aamupalan ja lounaan, oon tulokseen oikeastaan todella tyytyväinen. Toiveena on, että ensi kerralla rikotaan kymppi...