cambridge - viikko 11

Viikko 11 alkoi todella surullisissa merkeissä, kun sain kuulla ystäväni miehen äkillisestä poismenosta. Suru toisen puolesta on ollut valtava ja käväissyt mielessä vähän väliä. Samaan aikaan ja varmaan juurikin tästä syystä, on tullut tutkailtua sitä omaa elämää todella paljon, eikä mulla riitä tällä hetkellä sanat kertomaan mitä kaikkea pään sisällä on tän viimisen viikon aikana risteillyt. Tunteet ovat menneet ihan laidasta laitaan, motivaatio samaten. Taidanpa palata astialle viikolla 12 -  tosin VAKAVA-matsku julkaistaan torstaina O_O, joten voi olla, että Cambridge-postaukset jäävät hetkeksi tauolle, mene ja tiedä. Riippuu pitkälti meikäläisen stressikäyristä, kröhöm.

ONE | TWO | THREE

cambridge - vko 10 + punnitus

Outoa. Vielä eilen mulla oli luonnoksissa valmiina melkoisen pitkä postaus tälle päivälle julkaistavaksi, mutta nyt sen valitusvirren julkaiseminen ei enää tunnu ollenkaan tarpeelliselta. Ei auta muu kuin äkkiä naputella uusi O.o

Lyhyesti, viikko 10 ei alkanut kauhean vahvasti; pieniä repsahduksia yksi toisensa perään, heikkoja hetkiä ja tummia ajatuksia. Sen siitä saa, kun laitetaan yhteen suuria haaveita, vielä suurempia pelkoja, hataria tulevaisuuden suunnitelmia, epävarmuutta, pieniä pettymyksiä ja yksi itseluottamuksen puutteesta kärsivä tunnesyöppö. Ja itse asiassa just sen takia mä en halua sitä alkuperäistä tekstiä julkaista - koska mä en jaksa enää olla se epävarma ja negatiivinen tyyppi, joka ahdistuu kaikesta, ja joka ei näe ympärillään mitään hyvää. Silloin kun mä olen pahimmillani, mä vedän ja potkin toisia alas täysin tahtomattani, vähän niinkuin hukkuva pelastajaansa.

Kuten oon sanonut ennenkin, mä tiedän kyllä laihduttamisen ja painonhallinan lähtevän ensisijaisesti sieltä omasta pääkopasta. Tottakai se lähtee sieltä, koska sunhan pitää itse haluta sitä tarpeeksi tehdäksesi asialle jotain. Mut siitä huolimatta musta tuntuu, että oon alkanut vasta nyt parin viikon sisään ymmärtämään, miksen ekalla kerralla päässyt sinne tavoitteeseen asti - tai pystynyt pitämään sitä saavutettua painoa. Se vaatii paljon muutakin kuin pelkän päätöksen, vaikka sekin toki vielä jo pitkälle.

Mun tapauksessa laihduttaminen ei ole pelkästään laihduttamista, se on ihan oikeasti kokonaisvaltainen hyvinvointiprojekti, mun oma projektini, jossa tähdätään pitkässä juoksussa itsensä hyväksymiseen. Sellaiseen sisäiseen mielenrauhaan ja tilaan, missä sä et käy jatkuvasti jotain mielikuvitussotaa niin itsesi kuin koko maailman kanssa - peilistä näkyy joku, joka ei olekaan ihan paska. Se, että mä laihdun ja tulevaisuudessa se, että mä pystyn pitämään sen saavutetun painon, vaatii multa paljon enemmän kuin mitä mä aluksi kuvittelin.

Mun täytyy tunnistaa omat syy-seuraussuhteeni, ja mun täytyy olla antamatta negatiivisuudelle niin paljon valtaa. Sen lisäksi mun täytyy nähdä itsessäni muutakin kuin heikkouksia, ja toisaalta, ne heikkoudetkin pitää jossain määrin antaa anteeksi. Tuntuu, että tässä on muuttumassa koko mun maailmankuvani, elämänkatsomuksesta puhumattakaan.

Mä en edelleenkään voi alleviivata valmentajan roolia tarpeeksi. Mä en ihan oikeasti usko, että olisin minkään muun "dieetin" avulla päässyt tähän asti - yksikään kaupasta ostettu pussiruoka ei olisi kyseenalaistanut mua, ärsyttänyt mua, tsempannut mua, kuunnellut mua, selittänyt asioita tai kertonut mitä teen väärin, tai mitä oikein. Eikä ne piruvie olisi kysyneet mikä ahdistaa...

Keskiviikkona käynnistyi yhteishaku ja kuten arvata saattaa, hakemusta näpytellessä stressikäyrä lähti samantien nousuun... tyypillinen ennakkojännääjämurehtijapelkääjä kun olen. Kaikki skenaariot piti käydä mielessä läpi, edellistä hakukertaa ja haastattelutilannetta myöten. Mitä jos tällä kertaa on ihan törkeän vaikeat artikkelit ja vaikea ryhmätilanne? Mitä jos pääsen, mitä jos en vieläkään!? Tuona samaisena keskiviikkona mä onneksi tajusin, että asialle on heti tehtävä jotain. Joten, kerroin asiasta valmentajalle ja kysyin, josko löytyisi joku täydelinen uhkaus, jonka avulla saisin tilanteen takaisin hallintaan. No, uhkausta ei tällä kertaa tullut, mutta palkinnosta kyllä oli puhe - ja siitä, että miksi se mopo meinaa karata käsistä just nyt?

Se nähtävästi riitti, se että mä kerroin tyyliin yhdessä lauseessa mikä painaa mieltä, sillä repsahdukset loppuivat kuin seinään. Toki sekään ei haitannut, että uhkauksen sijaan sain lupauksen palkinnosta, jos loppuviikosta suoriudun repsahtelematta, haha. En mä siltikään tehnyt sitä sen palkinnon takia, vaan toisen positiivisen tsemppauksen vuoksi. Mä tajusin, etten halunnut tuottaa pettymystä. En valmentajalle, enkä itselleni. Sain palkintoni, kolmena kappaleena... kuvassa näkyy vain kaksi, koska yhden ehdin jo vetää kitusiini :D

Tällä viikolla en ole laskenut kaloreita, mutta rutiini, johon olen tyytyväinen, on sen sijaan muodostunut. Aamupalalla syön joko smoothien, ruisleipää tai vaikkapa yhden näkkileivän puolikkaan Skyrrin kera. Näkkärin siksi, ettei Henkka ollut löytänyt kaupasta vehnäjauhotonta ruisleipää (oli vissiin taas vaihteeksi hyllyt tyhjinä), joten toi sitten mulle sellaista leipää, josta ei vehnäjauhoja ollut löytynyt. Aika ihanasti ajateltu, jos multa kysytään ♥ Olen yrittänyt olla tarkka syömisteni suhteen, olematta kuitenkaan liian tiukka tai armoton. Esim. viikonloppuna Henkka sai päättää ruuan, joten lauantaina teimme täytettyjä pitaleipiä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kanaburritot, mutta päädyttiin yhteistuumin niihin pitaleipiin. Sunnuntaina oli vuorossa lämpimät tonnikalawrapit, joista löytyi mm. sipulia, maissi-herne-paprikaa, chilikastiketta ja ripaus juustoraastetta. Vaikka kovasti mieli teki kahta, kuuntelin vatsaani ja söin vain yhden. Tällä viikolla tein myös elämäni ekan kalakeiton ja kesäkurpitsalasagnen, wuhuu \(^_^)/ 

Pelotti toki, että tuo kaikki näkyisi sunnuntaina punnituksessa, mutta lauantaina saavutin jonkinsortin zen-tilan ja tulin siihen tulokseen, ettei sillä vaa'an lukemalla oikeastaan ole tällä kertaa niin suuresti väliä. Kiva, jos näyttää vähemmän kuin viimeksi, mutta se kapine ei osaa ilmaista kiloina sitä työtä, minkä mä olen ihan vaan tällä viikolla tehnyt korvieni välissä. 

Mä osaan halutessani tehdä parempia valintoja, ja tiedän sen. Mua on alkanut kiinnostamaan pakkausten tuoteselostukset ja ravintosisällöt, ja mä alan pikkuhiljaa myös ymmärtämään niitä. Mä tahdon tehdä nykyään enemmän itse, esim. viime viikolla teimme lihapulla, mikä sekin oli mulle eka kerta, ja mä ihan oikeasti nautin siitä! En mä ehkä vieläkään ymmärrä miksi mummi tykkää niin hirveästi ruuanlaitosta, mutten sanoisi vihaavani sitä enää samalla tavoin kuin ennen. Ja hei, mä en enää elä pelkällä ruisleivällä - ja silloinkin kun sitä syön, päällä on mm. tomaattia, salaattia ja kurkkua. Joten tiivistettynä, huonomminkin voisi mennä, eikö?!

Tämän päiväinen miitinki kahdestaan valmentajan kanssa laittoi asiat muutenkin oikeaan perspektiiviin, eikä se vaaka sitäkään osannut ilmaista. Mun on taas helpompi hengittää ja ymmärrän itseäni ihan vähän paremmin, tästä fiiliksestä ja sen kera, on hyvä jatkaa. Ystäväni, tuo ihmeellinen natsipuntari, näytti lopulta -800g eli saldoksi saadaan 9,3 kilon pudotus kymmenessä viikossa. Ottaen huomioon, että olin tänään syönyt jo aamupalan ja lounaan, oon tulokseen oikeastaan todella tyytyväinen. Toiveena on, että ensi kerralla rikotaan kymppi...

netflixsuosikki: elementary

ELEMENTARY on oikeastaan jo viime vuoden suosikki eikä todellakaan mikään uusi tuttavuus, mutta tammikuussa ilmestyi Netflixiin vihdoinkin tuo sarjan kolmas tuotantokausi, jota sitäkin olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Maltoin kuitenkin ensin katsoa loppuun Scorpionin ekan kauden - voi onni ja autuus, kun tiesin tämän herkun odottelevan minua.

Kuten tuon tammikuun suosikin kohdalla, tässäkin ohjelmassa muhun vetoaa ehdottomasti ne rikkinäiset hahmot. Mä en voi sille mitään, se on se mun juttu - samaistun. Mitä monimutkaisempia sipuleita (toivon totisesti, että te muutkin olette katsoneet Shrekin ja näin ollen ymmärrätte vertauskuvan, kröhöm) löytyy, sen parempi, ja plussaa tietenkin timmistä ulkokuoresta... mitä telkkarinautintoihini tulee, olen todella pinnallinen. Katsoin pentuna esimerkiksi Baywatchia pelkästään Jason Momoan (äänen) takia - ja olin muuten ihan pirun onnellinen, kun vuosia myöhemmin tähän namupalaan alkoi törmäilemään muissakin yhteyksissä. Sama fiilis mulla on myös Hayden Christensenin suhteen, mähän rakastuin tyyppiin Higher Groundissa ja voi niitä ilon kyyneleitä, kun palavan rakkauteni kohde valikoitui kaikista maailman hahmoista juuri Star Wars -leffojen Anakin Skywalkeriksi, iiiiiks! 

No, Johnny Lee Miller vei mun sydämen Mindhunterissa, koska jostain syystä olen just niin kiero ja Lucy Liu oli sen sijaan yksi suosikeistani Ally McBealissa, joten sarjan premissi vaikutti ainakin näyttelijöiden suhteen aika lupaavalta. Toki olin valmistautunut pettymään, mutta onneksi ei tarvinnut! Kerrankin Holmesista itsestään on tehty oikeasti kiinnostava hahmo, verrattuna vaikkapa Sherlock-sarjan Holmesiin, joka ei herätä mussa oikein minkäänaisia tunteita ellei tylsistymistä lasketa - ja tällä kertaa Watson on fiksu ja filmaattinen aasialainen nainen, mahtavaa!!! En tiedä kumpaa hahmoista rakastan enemmän, oikeasti. En taida pystyä kertomaan enempää spoilaamatta liikaa, mutta ehkä se riittänee kun kerron tämän kuuluvan lemppariohjelmiini :)

cambridge - vko 9 | syömiset

SUNNUNTAINA otin varaslähdön uuteen viikkoon, ainakin noin parempien valintojen osalta. Käytiin heittämässä lenkki koko perheen voimin Leivonmäen kansallispuistossa ja mulle oli varattu evääksi kahvin lisäksi banaani - saatiin toki Rymyn kanssa maistiaiset kanssaeläjän kinkku-cheddar wrapista, myönnän. Kotimatkalla tajuttiin kauppojen menevän kiinni muutaman minuutin sisään, joten päädyttiin sitten syömään ABC:lle, jossa valitsin talon kasvispihvit (lehtikaali-pellavansiemen kasvispihvit cashew-salaatin/kasvisten ja kylmän valkosipulikastikkeen kera). Oli muuten todella hyvä annos ilman mitään turhia perunoita tai pastoja, tykkäsin! Tehtiin luonnollisesti maistiaisvaihtarit, koska oon todennut, että mun kohdalla se on selkeästi toimivin ratkaisu. Toinen saa syödä mitä haluaa, enkä mäkään jää "mistään paitsi", joten win-win. Toinen toimiva juttu on jälkiruoka, joka mun kohdallani tarkoittaa salaattipöydästä otettua vesimelonia. Ruuan jälkeen käytiin vielä kahvilla Henkan porukoilla, eikä tehnyt tiukkaa olla ottamatta keksiä tai pullaa, vaikka tuoksu oli melkoisen herkullinen. Motivaatio, there you are! Loppu hyvin, kaikki hyvin - ainakin toivottavasti.

Teen muuten nykyään kotona pirtelöt aina tuolla tehosekoittimella, koska mä en kauheasti fanita niitä klassisia jauheklönttejä, hyi yöks. Sheikkerit ja minä ei ylipäätään olla koskaan tultu hirveän hyvin toimeen, kröhöm, eikä aina jaksa pelata sauvasekoittimen ja jäisten marjojen kanssa, joten tää on ollut kyllä tosi kätevä vaihtoehto. 

MAANANTAINA hurautin aamupalaksi lusikoitavaan muotoon 70g raejuustoa, 90g puolukoita, puolikkaan banaanin sekä lorauksen maitoa, nams. Nälkä tuli normaalia nopeampaa, mutta tälläpä kertaa jätin kaurahiutaleet kokonaan pois, liekö siinä syy? Lounaaksi kaivoin pakastimesta kasvissosekeittoa, johon päälle heitin lusikallisen fetaa (Arla Apetina, 3%). Välipalana toimi keylimepiepirtelö, kuten myös päivällisenä, jolloin söin lisäksi aamupalalta jääneen banaanin toisen puolikkaan. Iltapalaksi söin kokeilun vuoksi yhden ruisleivän (100% Ruis) peston kanssa, sillä mulla ei ollut hajuakaan mitä pesto on ja tahdoin sitä maistaa (Tein siis viime viikolla salaattia, jossa pestoa oli tarkoitus käyttää, mutta unohdin kiireen keskellä koko hemmetin purkin...). Illan vika pirtelö meni tyrnimarjojen ja clipperin sleep easy -teen kera, kanelia ja kurkumaa unohtamatta. Kyllä, kuten ehkä arvasittekin, yritin suht epätoivoisesti taistella pientä flunssanpoikasta vastaan, muutoin en olekaan pahemmin teetä Cambridgen aikana juonut. Ja hei, töissä en sortunut tuliaisiksi tuotuihin tobleroneihin ja vaaka  palkitsi mut tästä hyvästä näyttämällä iltapainoksi alle 68 kiloa, huh huh. Ihan uusi juttu mulle - en muista milloin viimeksi olisin nähnyt noin alhaisen lukeman, ehkä joskus ylä-asteella, öö? Mä en itse asiassa oikeastaan tiedä missä välissä ne kaikki kilot keräsin, oon jotenkin kuvitellut, että ne ovat olleet mulla aina O.o 

 

TIISTAINA söin aamulla tuttuun tapaan smoothien; 50g maitorahkaa, 50g tyrnimarjoja, 50g mansikoita, 5g kaurahiutaleita ja 20g raejuustoa. Oon tullut siihen tulokseen, että smoothie on vaan mun vatsalleni kaikista parhain vaihtoehto aamutuimaan. Itsehän tykkäisin leivästä, mutta vatsa on toista mieltä. Lounaaksi meni keylimepiepirtelö sekä banaani, töissä välipalaksi pelkkä pirtelö. Päivälliseksi tein lihaisan variaation IDAN mausteisesta kookos-tofukeitosta käyttämällä tofun sijaan kanaa. Keiton kanssa söin taas lusikallisen fetaa, se kun vaan sopii mun mielestä täydellisesti keittoihin, ihan niinkuin raejuustokin. Viimeinen pirtelö sai kaverikseen 100g mustikoita. Ja hei, tunnustan  - töissä söin kaksi geisha-karkkia ihan vaan naistenpäivän kunniaksi, tietenkin.

KESKIVIIKKONA aamupalaksi smoothien muodossa 34g raejuustoa, 30g rasvatonta maitorahkaa, 136g mansikoita ja 6g kaurahiutaleita. Lounaalla oli edellisen päivän keittoa. Välipalaksi söin pirtelön kanssa banaanin, että jaksoin olla lasten kanssa ulkona. Päivälliseksi pirtelö ja pari haarukallista kirjolohikiusausta, hups. Sen jälkeen vedinkin sitten geisha-överit, voi huoh. En tiedä miksi. Ketutti? Iltapalaksi pirtelö kera mustikoiden ja puolukoiden. Ja hei, tunnustettavaa on enemmänkin; söin mä nimittäin vielä yhden Skyrrinkin (crème brulée), kun Henkka toi uutuuden maistettavaksi... olisinhan mä toki voinut fiksuna Henkan purkista maistaa, mutta eipä taas siinä tilanteessa tullut mieleen.

TORSTAINA aamupaino oli 67,7kg :) Aamupalaksi heitin naamariin kiireisesti kaksi ruislepää (100% Ruis), päälle en saanut muuta kuin juustoa ja kalkkunaa, koska muuta ei kaapista löytynyt, höh (puute korjattiin kyllä heti samana iltana). Juustoa otin tosi vähän, joten tässäkin suhteessa huomaan kyllä edistyväni. Lounaaksi pirtelö ja banaani, joka on kaikista kätevin hedelmä töissä syötäväksi, ja välipalaksi tietenkin pirtelö. Päivän tunnustus tuleekin sitten tässä kohdin, vedin nimittäin välipalan ohessa myös kaksi pientä pannarin palaa hillon kera, argh. No, onneksi vain kaksi. Päivälliseksi teimme jauhelihakeittoa ja oli muuten superhyvää! Kyllä saa mummi olla lapsenlapsestaan nyt ylpeä, ei nimittäin käytetty mitään pakasteita. Torstaina palasin vihdoinkin POP pilateksen pariin - ja kyllä muuten huomasi, että on tullut pidettyä taukoa, huhhuh! No, huomenna paluu treeniohjelman pariin. Iltapalaksi pirtelö + 115g vadelmia, ja taas testiin uutuus Skyr (mustikkapiirakka), josta tällä kertaa maistoin vain muutaman lusikallisen.

PERJANTAINA söin aamulla ruisleipää kera juuston, leikkeleen, tomaatin ja kurkun. Lounaaksi tuttuun tapaan pirtelö ja banaani, välipalaksi pelkkä pirtelö. Päivälliseksi edellisen päivän keittoa, oli edelleen herkkua, ai että. Iski joku ihme nälkähimotus seiskan aikaan illalla ja söin sitten raejuustoa, kurkkua ja tomaattia - ja pienen lusikallisen pestoa niiden kanssa, hups? Epäilen, että keho vaan huusi lisää polttoainetta POP pilateksen jälkeen, sekin tuli nääs perjantaina tehtyä. Iltapalaksi pirtelö marjojen kera, tästä ainakin on muodostunut jo tapa :)

LAUANTAINA menetin kontrollin hetkeksi ihan kokonaan ja suuhun meni mitä sattui, mukaan lukien jätskiä, rasiallinen viinirypäleitä jne... Henkan kanssa sovittiin, ettei kotiin enää tuoda mitään herkkuja, vaikka kuinka kiukkuaisin ja uhkailisin. Kehtaan kyllä väittää kyseisen episodin liittyvän tavalla tai toisella meikäläisen kuukautiskiertoon, sen verran herkkänahkainen ja dramaattinen oon pari päivää ollut... Enemmän kuin yleensä, siis. Illalla yritin toistella itselleni takapakkien kuuluvan tähän prosessiin ja että ikinä ei tarvitse odottaa "maanantaita" tai "huomista" palatakseen ruotuun - en siis vetänyt täysiä övereitä, vaan onnistuin ottamaan tilanteen uudestaan haltuun, mistä olen todella iloinen. Valmentaja pyysi viimeksi kirjoittamaan ylös miten perustelen repsahdukset itselleni, mutta mä en kyllä tällä kertaa mitenkään perustellut niitä suuntaan tai toiseen. Ei ollut mitään varsinaista syytä miksi poikkesin suunnitelmasta, mä vaan tein niin.

SUNNUNTAINA aamu käynnistettiin hyppäämällä vaakaan (67,5kg) sekä simppelillä smoothiella, eli 22g maitorahkaa ja yhteensä about 120g puolukkaa ja mustikkaa. Sekaan heitän nykyään aina vähän kaurahiutaleita, niitä en enää edes punnitse joka kerta. Lounaaksi pirtelö muutaman tyrnin kanssa (yritän edelleen taistella jotain flunssaa vastaan), hedelmän unohdin täysin. Välipalana meni pirtelö ja päivälliseksi tehtiin ihan itse lihapullia tomaattikastikkeessa spaghetin (täysjyvä) kanssa, nams! Ohje löytyi sattuman kautta täältä, joskin muokkasimme sitä hieman... Oli muuten elämäni ekat itse tekemäni lihapullat (mistä tulikin mieleeni, että varmaan pakko soittaa lähiaikoina mummille ja kertoa asiasta). Tai no, okei, Henkka ne pyöritteli palloiksi, mutta määää olin sekoittanut taikinan ja määää paistoin pannulla! :D Yleensä en tomaattisista keitoista tai kastikkeista hirveästi välitä, mutta oli kyllä tosi hyvää. Iltapalaksi aion syödä vielä pirtelön marjojen kanssa, tuttu juttu.

pienestä se on kiinni

Mäpäs sainkin naistenpäivän kunniaksi kerrankin kukkia, ja vielä pyytämättä, ai että! Jaoin kimppuni onnellisena kahteen maljakkoon -  miettin samalla, kuinka pienestä se voikin joskus ihmisen ilo ja hyvä mieli olla kiinni. Mietin mä vähän sitäkin, että missähän hemmetin vaiheessa musta tuli se nainen, joka moisesta ilahtuu, hmm? Muistan elävästi teininä kerran kertoneeni ystävälle aikomuksestani hujauttaa moista roikaletta, joka kehtaa tuoda mulle jotain heiniä... 100 kertaa mieluummin sanoin ottavani vastaan vaikka uuden pleikkaripelin because I'm that kind of girl, goddammit!

Mä en ole itse asiassa hirveästi meidän parisuhteen aikana saanut kukkia, mutta sille on ihan selkeä syy; mä toden totta tein heti alussa hyvin selväksi, että mä en vaan ole sellainen tyttö. Enkä mä ollutkaan - mutta ehkä mä sit kuitenkin olen sellainen nainen, hupsistasaatana. Allergioiden takia koin kukat aina jotenkin riesoina ja olen muutenkin aika tarkka niiden suhteen. En vieläkään pidä kuin juuri tietynlaisista kukista; niiden pitää olla simppeleitä, mieluiten valkoisia tai keltaisia, EIKÄ MISSÄÄN NIMESSÄ SAA OLLA PUNAISIA, ellei ne sitten ole ruusuja mummin pihasta. En myöskään pahemmin välitä sekakimpuista - joko yhtä lajia tai vähintään yhtä väriä, pliiiiz. On sillä kanssaeläjällä sittenkin korvat, kun se on kaiken tämän sisäistänyt (taitaa vaan olla useimmiten asetuksena ns. valikoiva kuulo) ♥
 

Toisen maljakon laitoin keittiönpöydälle, toisen tv-tason päälle. Valkoiset kukat vihreässä maljakossa ja mustalla alustalla - se hivelee mun silmiäni aina, ai että. Ensi kerralla taidan kuulkaas korottaa panoksia ja haluta kimpun ihan oikeasta kukkakaupasta, mwuahahah! Tai vaihtoehtoisesti pleikkaripelin... Saattaa itse asiassa olla, että tahtoisin mieluummin pelin; mun Assassin's Creed -kokoelmani on kaikkea muuta kuin täydellinen, vink vink ;)

kiekka leivonmäen kansallispuistossa

Heti ekana, HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ KAIKILLE! Itsehän sain tänään kukkapuskan, jota kieltämättä toivoin kovasti (salaa), mutten todellakaan odottanut saavani. Toivottavasti en ole ainoa jolle kävi näin ;)

 

Koska lauantai vietettiin tehden mitä minä halusin (eli siivoten), kysyin sitten illalla tasapuolisuuden nimissä olisiko jotain, mitä kanssaeläjä tahtoisi tehdä kanssani sunnuntaina - jotain, ihan mitä tahansa, vaikka jotain sellaistakin, mikä ei välttämättä meikäläistä niin hirveästi kiinnostaisi? Vastaus oli klassinen en mä tiedä, ei kai. No, ensin ajattelin, että eihän siinä, vietetään vaikka päivä bloggaillen tai pelaillen, jos ei muuta ihmeellistä keksitä, mutta sitten muistin yhden jutun, mistä Henkka on välillä puhunut... 

Nimittäin kahvin keittämisestä - metsässä O.o Jep. Niinpä kysyin varovasti josko Henkka tahtoisi meidän lähtevän jonnekin keskelle ei mitään kahville ja tahtoihan tuo. Paikaksi hän valitsi Leivonmäen kansallispuiston (jossa itse olen ehkä kerran tai kaksi ystävän kanssa lenkkeillyt) ja siellä kulkevan Harjunkierroksen, jolla mittaa on about 4,5 kilometriä. Kuten luontoon.fi kertoo, kyseinen kierros lähtee Selänpohjan pysäköintialueelta ja kulkee Pirttilammen vierestä Erijärville ja Lintuniemestä Rutajärven rantaa pitkin takaisin pysäköintialueelle. Harjunkierros on merkitty punaisilla maalimerkeillä ja se on tasoltaan keskivaativa, johtuen muutamista jyrkistä nousuista ja laskuista. Reitillä voi ihailla harjumaastoa parhaimmillaan, sillä reitti kulkee osittain harjujakson laella.

Aika alkumatkasta pysähdyttiin keittämään ne kuuluisat pannukahvit ja syömään eväät. Meikäläiselle oli varattu banaani, koiralle dentastix ja Henkalle pienet kinkku-cheddar wrapit, joista toisesta me onneksi Rymyn kanssa saatiin maistiaiset, haha. Maisemat olivat toki upeat ja kahvi melkoisen hyvää, mutta mieluummin mä ehkä sittenkin olisin sen kahvin juonut kesällä ---- tai vaihtoehtoisesti ilman yhtä hippasen kylmänarkaa koiraa, öö.

Taukopaikalla Rymyä meinasi nimittäin vähän viluttaa ja vingututtaa, mutta eipähän tuota meidän koiraa ole talvikeleille luotukaan, joten en mä muuta odottanutkaan. Oon kyllä vähän sitäkin mieltä, ettei Rymyn pentuaikoina sit kuitenkaan liikuttu tarpeeksi erilaisissa paikoissa ja/tai opetettu ns. rauhoittumaan käskystä eli Rymy on tosiaan usein ihmeissään ja levoton, jos ollaan vieraassa paikassa, ja pitäisikin yllättäen olla hetki rauhassa. Täytyy varmaan tehdä reissu kesällä uudestaan, talven kylmyydessä kun tuota rauhoittumista on ihan turha harjoitella - tai edes vaatia.

Vaikka kierros oli periaatteessa lyhyt, tälleen talvella se ei todellakaan tuntunut lyhyeltä! Alkumatkasta reittiä oli kuljettu enemmänkin joten eteneminen oli kaikille helppoa, mutta loppumatkasta saatiin kyllä Rympän kanssa tarpoa lumessa ihan urakalla - ja olipa tuolla muutama mukava mäkikin suuuuuuren suureksi ilokseni, haha. Kävi koko kiekka treenistä ja vaikka iloisella mielellä olinkin liikenteessä, saatoin mä silti loppumatkasta pari kertaa pyytää, josko saisin reppuselkäkyydin autolle... En saanut, ihme juttu.

Tälleen jälkikäteen ajateltuna, meidän olisi pitänyt reissun keskivaiheilla tai viimeistään loppuvaiheessa vaihtaa Rymylle takki. Loppumatkasta lunta oli paljon ja takatassut menivät tuon tuosta haalarin sisään, mutta koska matkaa oli enää 500 metriä, käärittiin vain lahkeet ylös. Huomatteko muuten mikä hihna Rympällä on käytössä? Tätä reissua varten ostettiin juurikin se useasti kiroamani flexi, mutta kylläpähän totuus on se, että tuollaisessa maastossa se nyt vaan sattuu olemaan kaikista paras vaihtoehto (varsinkin kun Rymy mm. juoksee pakonomaisesti mäet ylös ja hyppää ojien yli). Huomasin muutenkin heti kulkevani rauhallisemmalla mielellä, kun ei tarvinnut jatkuvasti kuikuilla skarppina eteensä tai taaksensa. Yksi pariskunta meitä vastaan lumikenkien kera tulikin, muutoin ei muihin törmäilty. Mutta meidän lähtiessä kotiinpäin, oli parkkipaikalle kyllä tullut pari autoa lisää, että kyllä tuolla nähtävästi ihmiset liikkuvat ihan talvellakin :)

Maisemat olivat kieltämättä aika upeat, mutta veikkaan, että niistäkin olisin saanut enemmän irti kesällä... Mun kengät eivät olleet ihan parhaimmat, toisin kuin Henkan, joten sain aika paljon tuijottaa jalkoihini, jotta säästyin mm. kaatumisilta ja uppoamisilta. Vaikka se vähän söi kokemusta, oli kyllä silti kaikinpuolin mukava reissu - just tuollaista pientä irtiottoa arjesta me molemmat koiran kanssa kaipasimmekin... Ja ehkä vähän Henkkakin :)

Rymy ainakin sammui autoon samantien ja nukkui yönkin kuin tukki, mistä meikäläinen oli erittäin kiitollinen! Meillä kun edelleen heräillään yöllä tosi useasti, jos on liikunta jäänyt yhtään vähemmälle. Saas nähdä milloin innostutaan lähtemään uusiksi, itselleni tuli ainakin tässä touhussa ikävä geokätköilyä - sitäkään ei nääs olla ehditty tekemään aikoihin! Täytyypä ehdottaa Henkalle, jos vaikka tässä joku päivä saataisiin aikaiseksi etsiä parit kätköt. Edellisellä kerralla noita ei kauhean montaa täällä kyläpahasessa ollut, onkohan niitä tullut mahdollisesti lisää, hmmmmm?!

cambridge - vko 8 | takapakkiviikon tunnelmat

Mä en oikein tiedä mitä sanoisin, öö. Eilen päättyi VIIKKO KAHDEKSAN, joka nimettäköön virallisesti takapakkiviikoksi. Jostain syystä kadotin hetkellisesti oikean suunnan, mutta onneksi ymmärsin heti, ettei se haittaa - tärkeintä on palata takaisin. Outoa kyllä, motivaatio ei niinkään kadonnut ja suunnitelmakin oli ihan hyvä, toteus vaan kusi täysin. Meni pullaa, ylimmääräistä ruokaa, jätskiäkin kahdesti ja sitä rataa, enkä oikeastaan potenut edes huonoa omaatuntoa. Ehkä mä olin vaan herkkupäivän tarpeessa, en tiedä.

Huomasin viikon aikana jälleen kerran pyöritteleväni mielessäni muutamaa kohtalokasta ajatusta; että ehkä mä olen jo tehnyt tarpeeksi. Ehkä se peilikuva on jo nyt tarpeeksi paljon muuttunut, kyllähän mä itsekin jo huomaan pienen eron --- ja ehkä nyt on hyvä, ehkei se mun itsevarmuuteni ole parista kilosta kiinni.

Mut tietteks mitä? KYLLÄ SE ON. Ei sen takia, että puntarin pitäisi näyttää vähemmän, jotta kelpaisin muille tai jotta voisin rakastaa itseäni, vaan sen takia, että mä en ikinä tule antamaan itselleni anteeksi, jos luovutan taistelematta samassa kohdassa kuin viimeksi pelkän ehkän perusteella. Ei iskäkään antanut periksi, ja sillä oli sentään hemmetisti enemmän pudotettavaa. Mä haluan katsoa sinne peiliin ja tietää ja tuntea, että nyt on hyvä.

Mä en osaa sanoin kuvailla sitä, mutta se tunne, kun valmentaja ojensi takaisin painonseurantakortin ja tajusin, että nyt ollaan taas siinä pisteessä - ja kun sanon samassa, tarkoitan täsmälleen samaa lukemaa. Universumi yrittää kai kertoa mulle jotain? Edellisellä kerralla tämän lukeman kohdalla päätin jostain käsittämättömästä syystä (raha? motivaation katoaminen?) jatkaa matkaa yksin, tai ehkä mä vaan oikeastaan tyydyin siihen tulokseen ja nimenomaan ajattelin että ehkä nyt on hyvä. Ei se ollut, koska mä en saavuttanut sitä alkuperäistä tavoitetta, eli toisaalta jälkikäteen koin epäonnistuneeni.

Pohdin tätä asiaa eilen ääneen kanssaeläjälle ja tulin siihen tulokseen, että ehkä mä viime kerralla koin loppuvaiheessa Cambridgen vievän multa jotain. Lauantaina Henkka toi siivouksen lomassa pizzaa itselleen, mulle salaatin. Mä en tainnut kertaakaan ajatella miten kiva ku toi saa syödä pizzaa ja mä joudun syömään jotain tunkkasta salaattia, toisin kuin viimeksi. Samaisena iltana Henkka soitti baarista kotiin tullessaan, josko toisi (saisiko tuoda?) grilliruokaa kotiin ja kysyi siinä sivussa tahtoisinkin mäkin. No totta helvetissä mä tavallaan tahdoin, mutta hengitin syvään, laskin kolmeen ja sanoin, että saa itselleen tuoda, en järjestä kolmatta maailmansotaa, mutta mä en ota mitään. Maistoin toki yhden haarukallisen kebabia ja riisiä todetakseni, etten edelleenkään pidä siitä. Kehitystä tapahtunut tälläkin rintamalla, siis; mä olen selkeästi kasvamassa ihmisenä, öö O.o

Niin ja hei rehellisyyden nimissä, ei mun tavoite ole enää vain "parin" kilon päässä, sillä mä oon kovasti miettinyt tulevaisuutta ja mitä siltä haluan. Uusi tavoite valittiin eilen ja se on 62kg eli se on se tavoite minkä haluan saavuttaa Cambridgen avulla. Jos paino tippuu tuonkin jälkeen ihan vaan fiksumpia valintoja tekemällä niin hyvä, en pane pahakseni, mutta se ei ole se ensisijainen tavoite. Tavoitteen saavuttamisen jälkeen on vuorossa kiinteyttäminen - mikä tarkoittaa varmaankin loppupeleissä sitä, että mä joudun vihdoin ja viimein potkimaan itseni ulos omasta tutusta ja turvallisesta comfort zonestani ja lähtemään sinne fucking salille. Mä. En. Kestä.

TÄNÄÄN alkoi viikko 9 ja olo on heti parempi, kyllä se eilinen miitinki ystävän ja valmentajan kanssa nähtävästi teki tehtävänsä. Vähän niinkuin se lauantainen puhdistusminenkin, hmm. Ja niiiiin siis toki sekin auttaa, että ollaan näköjään natsipuntarin kanssa hiljalleen ystävystymässä. Saas nähdä missä fiiliksissä ensi kerralla kohdataan...

siivousprojekti | konmari-menetelmä

Viime viikonloppuna päädyin räjäyttämään siivoamaan meidän keittiön. Yhtäkkiä mua ahdisti melkein fyysisesti kaikki ne vanhat tavarat, joita tiesin etten koskaan käyttäisi, ja joita tiesin ettei siskokaan haluaisi. Ne tavarat, joilla ei oikeastaan ole oma paikkaa saati käyttöä; jotka seilaavat paikasta toiseen ikäänkuin olisivat pahastikin eksyksissä. Mun ymmärykseen ei vaan enää mennyt se, miksi ihmeessä me säilötään jo elämänsä eläneitä juttuja sekä muuta tavaraa, jota ei tarvita eikä tahdota, varsinkin jos sen voisi joku muu haluta? Tämän valaistumisen johdosta päädyin tilaamaan Marie Kondon KonMari - siivouksen elämänmullistava taika -kirjan. Kirjan luin kahdessa päivässä ja vaikken kaikkia kohtia ehkä allekirjoittaisi, opuksen perusidean kanssa olen ihan samoilla linjoilla. Opettele luopumaan vanhasta -- ja etsi kaikille tavaroillesi konkreettisesti oma paikka.

(Parissa ensimmäisessä kuvassa on eka yksiöni - olen juuri muuttamassa ja jostain syystä koin tarpeelliseksi pakata ihan kaiken mukaan - monta kuvassa näkyvää juttua lähti tänään viimein ja vihdoin jatkamaan eloaan muualle, LUOJAN KIITOS.)

"TAKERTUMINEN MENNEISYYTEEN JA TULEVAISUUDENPELKO."

Mä olen pennusta asti ollut oikea hamstraaja - oon säilyttänyt tiettyjä juttuja päiväkodista ja/tai ekasta luokasta lähtien, koska yhdistän niihin jonkun muiston tai tunteen, jota en mukamas halua unohtaa. Samaten mut on tietenkin opetettu elämään niin, ettei mitään käyttökelpoista, mitä saattaa vielä tarvita, kannata heittää pois. Silti mä oon aina kokenut sen tavaramäärän jotenkin ahdistavana, mut en ole osannut tehdä asialle mitään. En voinut hyvin, mutta enpä kyllä koskaan tullut ajatelleeksi, että tavaroiden karsiminen voisi auttaa mua henkisesti, että se voisi auttaa mua jaksamaan ja voimaan paremmin. Sen mä tajusin oikeastaan ihan itse ja vähän niinkuin vahingossa. Mä aloin pari vuotta sitten pikkuhiljaa heittää turhaa tavaraa roskiin tylymmin kuin koskaan ennen ja jostain itselleni käsittämättömästä syystä, mä koin sen vapauttavana. Mitä enemmän vanhoja muistoja lähti roskiin, sitä enemmän avautui tilaa uusille. Kondon mukaan pohjimmiltaan kyse on siitä, että kun järjestät kotisi, järjestät samalla omat asiasi ja menneisyytesi. Tää on se juttu, se joka iski ja upposi. Mä olen ihan liian pitkään roikkunut menneessä, antanut sen määritellä itseni, ja kun mä aloin karsimaan niitä muistoesineitä elämästäni, mä tavallaan kerta toisensa jälkeen opettelin luopumaan menneistä asioista. Ja mitä enemmän mä niin teen, sitä paremmin mä tunnun voivan. Mä voin säästää vanhoja tekstejäni, koska niiden pariin palaan ajoittain, ja koska ne tahtoisin ehkä sitten joskus näyttää omille lapsilleni, mut ihan jokaista vanhaa paperia, mä en TODELLAKAAN tarvitse... vanhoista pehmoleluistani säästin ne, joiden nimet vieläkin muistan, ja joiden näkeminen ihan oikeasti tuottaa mulle iloa, mikä onkin Kondon mielestä ainoa oikea syy tavaroiden säilyttämiselle.

"KUVITTELE LOPPUTULOS ENNENKUIN ALOITAT."

 Kun me muutettiin tähän äidin kämppään, mulla oli selkeä tavoite: mitään turhaa tavaraa ei säilytettäisi. Mielestäni aika rankalla kädellä me käytiinkin läpi sekä meidän oma omaisuus että siinä sivussa äidinkin; paljon lähti kirpparille ja toinen mokoma roskiin. Miksi? Mä oon useasti miettinyt mikä oli se syy --- mikä sai mut yhtäkkiä ymmärtämään, etten sittenkään viihdy sekasorron ja kaikkien niiden turhien tavaroiden keskellä? Kondon mielestä lopputulos tulisi kuvitella ennen aloittamista; että esim. valmiiksi sisustettujen malliasuntojen katseleminen voi auttaa sua hahmottamaan mikä sitä omaa silmää miellyttää ja mikä ei, mitä tahdot ja mitä et. Tälleen jälkikäteen ajateltuna, mä luulen, että löytäessäni blogimaailman ja kaikki sen sisältämät ihanat sisustusblogit, mulle alkoi muodostua selkeämpi kuva siitä, mistä tykkään. Aloin tavallaan huomaamattani visualisoimaan mielessäni miltä sekä se unelmieni kämppä että elämä näyttävät. Erilaiset blogit auttoivat mua löytämään sen ihanteen, mikä oikeastaan oli mussa jo, mutta mitä en osannut ilmaista. Se selittää tavallaan myös sen, miksi juuri mä (jonka ensimmäiset yksiöt muistuttivat lähinnä kaatopaikkaa) olen just se ärsyttävä tyyppi töissä, joka motkottaa jos tavaroita ei palauteta paikoilleen, ja jota ketuttaa turhan sälän säästäminen. Puhumattakaan siitä yleisestä epäsiisteydestä, voi huoh. Siellä se siisteysintoilija on koko ajan ollut mun sisälläni, jotenkin tukahdutettuna ja lukittuna. Nyt mä olen ajatellut vihdoinkin avata ne lukot; ehkä se auttaa mua avaamaan pari muutakin lukkoa.
 

"JOS OLET VIHAINEN PERHEELLESI, SYYNÄ VOI OLLA OMA HUONEESI."

Miten monta kertaa mä olenkaan Henkalle selittänyt, ymmärtämättä asiaa itsekään, että jos vaan kotona olisi siistiä tai jos toinen korjaisi jälkensä, niin mulla olisi mahdollisesti miljoona kertaa parempi mieli? Ennen tätä mä en oikeastaan ole ymmärtänyt sitä logiikkaa tai miksi näin on, mä olen vaan ymmärtänyt, että jostain käsittämättömästä syystä mä olen iloisempi kun on siistiä. Luettuani KonMari-menetelmästä, tajuan vihdoinkin mistä on kyse. Toki Kondo tarkoittaa tässä asiayhteydessä sitä, että ensimmäisenä ihmisen olisi syytä paneutua omaan huoneeseensa ja keskittyä niihin omiin tavaroihinsa - jos perheenjäsenten epäsiisteys ärsyttää, ekana on tarkistettava se oma huone, koska syy ketutukseen löytyy todennäköisesti sieltä. Tai jos ei syytä, ainakin säkillinen tavaraa, jonka voisi itse heittää menemään. "Halu huomauttaa toisten epäsiisteydestä on yleensä merkki siitä, ettei ole pitänyt riittävää huolta omasta tilastaan," hän kirjoittaa, ja olen pitkälti samaa mieltä. Mutta entäpä kun ei ole sitä omaa huonetta? No, on mulla silti ne omat laatikot ja kaapit, joten ehkäpä mun kannattaisi vaan tuijotella ja järjestellä niitä motkottamisen sijaan? Ja jos se yleinen epäsiisteys tympii, niin ei kai kukaan estä mua yksinäni siivoamasta. Miten tämän ajatustavan sisäistäminen voikin olla niiiiiin hankalaa?!

Hassuinta tässä jutussa on ehkäpä se, että mä olen tietämättäni yrittänyt elää Kondon oppien mukaan jo pidemmän aikaa - jo silloin kun tähän asuntoon muutettiin. Kun mä hirveällä vimmalla yritin heittää tavaraa menemään ja aina joku oli sanomassa mulle, että totahan voidaan vielä joskus tarvita, tai tonhan vois vaikka säästää sun tuleville lapsille... voi elämä!

Tässä jokunen aika sitten mä päädyin siivoamaan meidän makuuhuoneen; mä tyhjensin kaikki makkarin tavarat lattialle, järjestin ne käyttöä ajatellen, metsästin mm. lukuisat koruni (joita oli ripoteltu ympäri kämppää) ja laitoin ne säilytykseen samaan paikkaan. Heitin tylysti kaiken turhan menemään ja jokaiselle säilytettävälle tavaralle kehitin oman selkeän ja loogisen paikan. Makkari on pysynyt siistinä tähän päivään asti.

Saman projektin tein eräänä päivänä pikkuvessassa, eli roudasin sinne kaikki omat meikkini ynnä muut omat juttuni ja siirsin Henkan tavarat kylppäriin. Järjestin omat tavarani nimenomaan käyttötarkoitusta ajatellen, systemaattisesti - itselleni loogisimpaan järjestykseen. Miljoona vuotta vanhat tuotteet ja jutut, joita en koskaan ole käyttänyt tai edes muistanut, hävitin. Ja mikä parasta, pikkuvessa on edelleen järjestyksessä ja nyt mä tiedän miksi. No tietenkin koska kaikilla tavaroilla on oma paikkansa, ihan niinkuin makkarissakin.

(Kuvissa näkyvä hammasharja on oletettavasti siskon, hmmm?) Kaikissa näissä projekteissa noudatin KonMari-menetelmää, joskin tietämättäni. Tosin Kondon mukaan siivousta on turha tehdä yksi huone kerrallaan ja ymmärrän tämän kyllä täysin: minullakin oli vielä muutama kuukausi sitten vaatteita sekä makuuhuoneessa, vaatehuoneessa että työhuoneessa, ennen kuin päätin yhtenä päivänä yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi vaatehuoneeseen. Keräsin siis kaikki omistamani vaattet makkariin, kävin ne läpi yksitellen ja valitsin säilytettävät. Jos olisin siivonnut "vain" makuuhuoneen, en todellisuudessa olisi käynyt läpi kaikkia vaatteitani. Nyt on pukeutuminen todella paljon helpompaa, kun kaikki vaatteet ovat samassa paikassa, eikä niitä tarvitse metsästää ympäri taloa. Kun näet mitä kaikkea sinulla on, saman "lajin" edustajat on helpompi ryhmitellä lähelle toisiaan.

Tästä syystä, eilen ja tänään siivosimme kanssaeläjän kanssa melkeinpä koko kämpän, huhhuh. KonMari-menetelmän ideahan on todellisuudessa se, että koko huusholli siivotaan kerralla eikä osittain ja että tavarat käydään läpi ryhmittäin/lajeittain, jotta muodostuu kokonaiskuva kaikesta siitä, mitä omistat --- mutta koska olin juuri vähän aikaa sitten pari paikka raivannut ja koska meillä on koira (eli emme voi jättää pitkäksi aikaa tavaroita levälleen), piti vähän improvisoida.

Aika monta säkillistä lähti tavaraa kiertoon ja/tai roskiin ja samantyyppiset tavarat pyrittiin pistämään säilytykseen lähekkäin eli mm. joulukoristeet ja jouluvalot löysivät toisensa vihdoinkin, remppaan liittyvät välineet päätyivät muiden "kotijuttujen" kanssa samaan paikkaan, laatikoihin unohtuneet vanhat lehdet, jotka mun oli joskus aikoinaan tarkoitus lukea sitten joskus, mutta joita ei koskaan luettu, lähtivät suosiolla keräykseen ja vanhoja mukamas tärkeitä muistoesineitä (joiden olemassaoloa en edes muistanut) heitin roskiin, koska mitä ihmettä mä niillä oikeasti teen?! Joillain pienillä ja likaisilla posliiniesineillä, oikeasti?! Kirjahylly, joka on aina ollut mun suurin aarteeni, tyhjeni sekin hieman. Omia vanhoja kirjojani laitoin urakalla kirpparille, äidin vanhoja meni muutama kappale lähipiirille (sieltä saa käydä niitä lainaamassa jos siltä tuntuu) ja ne jäljelle jääneet äiti saa ensi kerralla käydä itse läpi. Ne mitkä hän tahtoo säästää, voidaan säilyttää siihen asti, kunnes äiti ne mukanaan vie, ja ne joita äitikään ei tahdo tulevaisuudessa lukea, lähtevät varmaankin kirpparille.

Ja järkyttävää kyllä, muutama ennen tavaroita tursunut laatikko/hylly jäi kokonaan TYHJÄKSI. Tää on jotain ihan ennen kuulumatonta meikäläisen taloudessa O.o

PS. Voin toki joku päivä kirjoitella tästä menetelmästä vähän konkreettisemmin tietoa, mutta nyt KonMarista löydät lisää täältä, täältä ja täältä.