sisään, ulos

Odotan suurella innolla opiskelun alkamista, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö tätä naisimmeistä pelottaisi ihan törkeästi. Ajatus tästä kämpästä luopumisesta tuntuu suoraan sanottuna raastavalta, koska mä olin tosissani ehtinyt tottumaan ajatukseen tulevaisuudesta tässä kämpässä, juuri tämän tietyn ihmisen kanssa. Täällä mä kuvittelin kasvattavani lapseni, sitten joskus.

Näin siis siitäkin huolimatta, että olen lähestulkoon 100% varma, että just tätä me kaivataan; muutosta. Jotain uutta. Oon kai ollut sitä mieltä jo pitkään, mutta en ole osannut tehdä asialle mitään. Joko en tahtonut tunnistaa ongelmaa tai sitten en yksinkertaisesti halunnut sitä myöntää, en tiedä. Nyt vasta kun päätös siirtyä eteenpäin on yhdessä tehty, musta tuntuu kuin jonkinlainen paino olisi pudonnut harteilta. Toki uusia painoja tulee varmasti, uusia huolia ja murheita ja stressinpoikasia, mutta tällä hetkellä ja tässä tilanteessa, tämä ratkaisu vaan tuntuu oikealta. Tulkoon niitä huolia ja murheita, kun vaan tulisi uusia iloja ja ihmisiäkin!

En mä ole tainnut koskaan kunnon kaupunkilainen ollakaan, mutta viimeisen 10 vuoden aikana musta on tullut... no, kaikkea muuta. Mun on pakko päästä pois täältä ja tästä kuplasta, mun on pakko nähdä mitä muuta on olemassa ja ennen kaikkea, mä haluan oppia. Mä haluan oppia käyttämään paikallisliikennettä sekä asioimaan yhdessä sun toisessakin puljussa ilman, että häpeän kuollakseni omia tyhmiä kysymyksiäni ja tietämättömyyttäni. Tottakai mä kysyn tyhmiä ja muille itsestäänselviä asioita, koska mä en ole ikinä joutunut niitä asioita opettelemaan. En ole joutunut, enkä ole tahtonut, koska jostain syystä se kaikki pelotti liikaa. Ja hei, 18-vuotiaana lukio oli yksiötäni vastapäätä ja mitä taasen kauppaan tulee, se on aina ollut kävelymatkan päässä, kuten kaikki muutkin palvelut. En mä varmaan ikinä tule aikuistumaan, mut jonkunlainen henkinen kypsyminen tässä on vissiinkin käynyt, hahah. Ja mä haluan sen ammatin, edelleen.

Se mikä mua jännittää tällä hetkellä ehkä eniten on kuitenkin mun oma ikäni. En tiedä miksi se alkoi huolettamaan tälleen yhtäkkiä. Ehkä siksi, että lähestulkoon kaikki tänä vuonna opiskelunsa aloittavat lto-fuksit, joihin facessa on tullut törmättyä, tuntuvat tulevan suoraan lukiosta tai vastaavasta. No, eihän se ihan niin mene, mutta minkäs ihminen tunteilleen mahtaa. Pelottaa jo etukäteen, etten pääse sisään tähän uuteen ja ihmeelliseen sosiaaliseen maailmaan, koska en ole lähtökohtaisesti samassa tilanteessa.

Pelkäämisen ja stressaamisen sijaan yritän kovasti vakuutella itselleni, että eiköhän meikäläisen melkein kymmenen vuoden työurasta just nimenomaan tältä alalta ole kuitenkin mahdollisesti aika paljon enemmän hyötyä kuin haittaa? Haittaakin varmasti joltain osin, sitä kun on ehtinyt kangistumaan tiettyihin kaavoihin ja hieman kyyniköitymäänkin, mutta toisaalta - senhän takia mä niin kovasti tahdoin nyt lähteä opiskelemaan. En toki toiminut lastentarhanopettajana, mutta en siltikään kokenut olevani enää sellainen varhaiskasvattaja kuin mitä tahtoisin olla, tai edes mitä jossain vaiheessa koin olevani. Ehkä tästä on kuitenkin enemmän etua mulle kuin mitään muuta. Anyways, jännittää niin paljon, etten saa öisin unta. Missähän vaiheessa tää fiilis alkaa tasaantumaan, kysynpähän vaan?! :D

juhannusmeningit kera nipsujen

Hellou! Ihminen kera nipsujensa ilmestyi perinteiselle viikon visiitille tuossa keskiviikkona, taas vaihteeksi. Tällä kertaa ajankohteeksi valikoitui juhannus ja vaikkei me koskaan mitään ihmeellistä tehdäkään, paitsi tietenkin juhannuksen kunniaksi vähän baareiltiin ---- ja vaikka Sannalla on selkeästi ongelmia verensokerinsa kanssa (onneksi mun kanssaeläjällä on sama ongelma, niin osaan tunnistaa nuo kiukkupylly-oireet enkä ota niistä itseeni, haha!), niin kyllä mä aina odotan näitä vierailuja. Ei tarvitse meikäläsen istua yksin kotona ja mikä parasta, Rymylläkin on seuraa. Niin... ja huono huumori on tietenkin suuri plussa :D Sisko pyörähti myös viikonloppuna kylässä, mikä sekin oli mieluisa juttu.

Kerrankin säät ovat suosineet meitä - yhtenä iltana satoi rankemmin, mutta muutoin ollaan kyllä saatu nauttia auringosta ja hyttysistä... ainakin vielä. Aikalailla samalla tutulla ja turvallisella kaavalla ollaan menty, mutta perinteethän ovat perinteitä syystä, haha. Pururadan tuntumassa on ranta, jota kaiken ymmärrykseni mukaan saa käyttää myös koirien uittamiseen, joten siellähän myö nyt ollaan käytä muutamana peräkkäisenä päivänä Lucan iloksi. Oltaisiin varmaan käyty tulevinakin päivinä, mutta juhannuksen kunniaksi Luca ja Jymy päättivät vähän ottaa mittaa toisistaan, joten molemmat ovat pienillä ruhjeilla eli vedessä pulikointia olisi hyvä välttää. Senpä takia sunnuntaina suunnattiinkin hiekkakuopille, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa :)

Poitsujen välien selvittely tottakai näytti ja kuulosti hurjemmalta kuin mitä oli, vaikka verestä päätellen olisi voinut kuvitella jotain ihan muuta :O Luca sai siis pienen vekin korvaansa, mutta johan se aikoinaan Cocon korvaongelman kanssa havaittiin, että korvan ruhjeet osaavat olla melkoisen pirullisia. Jymy otti hieman osumaa kaulaansa, mutta eipä tuo kärpästen metsästäjä tuntunut kotona enää koko juttua muistavan. Luca sen sijaan piti hetken hippasen normaalia matalampaa ja rauhallisempaa profiilia.

Niin ja tosiaan, musta on aivan ihanaa miten hyvin Rymy ja Luca tulevat toimeen - Luca saa meidänkin lihapullaan välillä liikettä ja hyvä niin! Voi olla että Rympylä nukkuu seuraavat kolme viikkoa, haha.

omat opiskelumenetelmäni & vakava 2015

Löysin luonnoksista tekstin, joka mun piti julkaista jo viime vuonna, mutta jonka vaan yksinkertaisesti unohdin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan? En tiedä, mutta tässä olisi silti: meikäläisen VAKAVA-opiskelutekniikka vuonna 2015.

Taustatietona kerrottakoon: vaikka olen melkolailla aina suoriutunut kokeista suht hyvin arvosanoin (okei, jos ei oteta lukuun matikkaa, kemiaa tai fysiikkaa tai mitään missä tarvitsee laskea/hahmottaa kuvioita), opiskelumenetelmäni ovat aina olleet... no, ei ainakaan järjestelmällisiä tai tehokkaita. Ehkä enemmänkin kyseenalaisia. Ala-asteelta asti olen turvautunut enemmän ulkoaoppimiseen ja viime hetken paniikkipänttäämiseen. Ylioppilaskirjoitusten reaaliaineisiin luin kylpyammeessa maaten, muutaman päivän ennen koetta ja siinäpä se. Äidinkielestä tuli L, Englannista ja elämänkatsomustiedosta E (englanti harmittaa vieläkin, olisi tullut L jos olisin saanut 3 pistettä enemmän!) , psykologiasta M ja Ruotsista B.

Vasta VAKAVA-aineistoa ensikertaa silmäillessäni ymmärsin - ja tiedostin sen faktan, ettei tällä kertaa omalla kohdallani se perinteinen pänttääminen tulisi kysymykseenkään. Ensimmäistä kertaa ikinä yritin hahmotella itselleni edes jonkunlaista lukuaikataulua ja tavotteita.

Päätin, etten tekisi aikataulusta liian tiukkaa, vaan että sallisin itselleni tauot ja antaisin anteeksi ne hetket ja päivät kun lukeminen ei onnistu; kun ei vaan huvita. Tahdoin varmistaa sen, ettei aikatauluani haittaisi yllättävät menot ja/tai muutokset, vieraat tai kyläilyt. Ja päätin myös sen, etten lukisi liikaa kerralla, vaikka olisikin sellainen "hyvä flow" päällä - luetun pitää antaa ns. muhia! Vihdoin ja viimein käsitin, että sisäistääkseni asiat, minun pitää ensinnäkin

a) lukea kunnolla ajatuksen kanssa -- mieluiten ääneen, koska sillä tavoin sisäistän asiat helpommin
b) selittää itselle JA toiselle asioita omin sanoin esim. keksimällä esimerkkejä sekä
c) piirtää käsitekarttoja!

ALOITIN lukemalla aineiston läpi kertaalleen. Ensimmäisellä kerralla en niinkään pyrkinyt ymmärtämään tai sisäistämään kaikkea vaan lähinnä vain luin tekstin läpi.

Tämän jälkeen luin aineiston läpi uudestaan ja samalla kirjoitin todella LAAJAT MUISTIINPANOT eli periaatteessa melkein kaiken lyhennettynä ja/tai omin sanoin - tämä siksi, että aineisto oli minulla tabletilla. Mukavasti täyttyi iso vihko tässä hommassa. Kirjoitin myös kaikki aineiston lopussa olleet käsitteet vihkoon, sieltä niitä oli paljon helpompi opiskelun lomassa tarkistaa kuin koneelta/tabletilta.

Otin käyttöön VÄRIKOODIT, joskin käytin vain neljää väriä. Erottelin artikkelit toisistaan post-it tyyppisillä pienillä värillisillä tarralapuilla, joiden nimeä en nyt saa päähäni, ja pyrin aina käyttämään tarralapun väristä alleviivaustussia kyseisen artikkelin kohdalla. Tein tietoisen valinnan ja päätin käyttää alleviivaus/yliviivaustusseja säästeliäästi, koska olen aina ennen sortunut tussaamaan aivan liikaa sanoja ja informaatiota. Joskus vähemmän on enemmän, ihan oikeasti.

KOLMANNELLA KERRALLA aloitin taas lukemisen järjestelmällisesti alusta ja tein samalla pelkästään ajatuskarttoja (mind-mappeja, miellekarttoja, miksi niitä nyt haluaakin kutsua) jokaisesta artikkelista ja luvusta erikseen, sekä asioista jotka koin tärkeiksi (esim. sosialidemokraattinen polkuriippuvuus vs ylikansallinen liberalismi). Rakensin ajatuskarttani ydinkäsitteiden ympärille aloittaen keskeltä paperia ja viivoin asioita yhdistelemällä, mutta kokeessa tajusin, että minun olisi kannattanut sen sijaan aloittaa aina paperin yläosasta ja kirjata asioita ylhäältä alaspäin, vähän niinkuin listamaisessa muodossa. Olen nähtävästi sen verran visuaalinen ihminen, että nytkin muistin täsmälleen mihin kohtaan olin jonkin asian kirjoittanut, mutten enää muistanutkaan minkä käsitteen yhteyteen sen olin kirjoittanut, koska ydinkäsitteet olivatkin sen verran epäloogisessa järjestyksessä. Esim mikro-, meso-, ekso-, makro- ja kronojärjestelmät sisältöineen olisin muistanut paljon paremmin, jos en olisi ripotellut niitä nimenomaan epäloogisessa järjestyksessä paperin joka reunaan ja yhdistellyt niitä pelkästään viivoilla - värien käyttö laajemmin olisi tässä tapauksessa varmaankin auttanut myös; tein selkeästi sen virheen, että piirtelin jokaisen ajatuskartan omalla värillään ja näin ollen kaikki edellä mainittuihin järjestelmiin liittyvät asiat olivat kirjoitettu samalla värillä - big mistake!

NELJÄNNELLÄ LUKUKERRALLA luin aineiston läpi samalla tavalla kuin ekallakin kerralla. Jokaisen lukukerran yhteydessä selitin asioita itselleni ääneen tai kenelle tahansa, joka sattui olemaan kotona kuuntelemassa. Olen melkovarma, että Henkka olisi saanut tuosta kokeesta lukematta vähintään sen 50 pistettä ihan vaan väsymättä kuunneltuaan ja keskusteltuaan noista asioista meikäläisen kanssa ne kuukauden päivät.

Pyhitin yleensä yhden tai kaksi päivää aina yhdelle artikkelille, sen lukemiseen ja/tai ymmärtämiseen, netistä tiedon etsimiseen yms. Vasta muutamaa päivää ennen koetta bongasin Pikkupedagogi-blogin, jonka koin äärimmäisen hyödylliseksi! Se avasi minulle muutaman hankalan asian ihan uudella tavalla.

KERTAAMINEN

ei ole koskaan ollut meikäläisen juttu, myönnän sen auliisti. Olen aina tykännyt jäljentää taululta muistiinpanoja omaan vihkooni, mutta lähinnä sen takia, että olen tykännyt kokeilla eri käsialoja ja värejä ja tyylejä, ahem. En ole ikinä osannut kirjoittaa systemaattisesti omia muistiinpanoja ja muistiinpanojen kertaaminen ennen koetta on ollut aina aika... no, minimaalista. Nyt kuitenkin päätin neljännen lukukerran jälkeen lukea vielä muistiinpanot läpi, alusta loppuun. Tämän jälkeen Henkka kyseli minulta ajatuskartoista käsitteitä/asioita, koska olin jostain lukenut, että mieleen palauttaminen on asioiden mieleen painumisen kannalta äärimmäisen oleellinen asia.

Jossain vaiheessa ennen koetta törmäsin netissä keskusteluun, jossa joku sanoi lukeneensa aineiston läpi vasta 7 kertaa ja siinä vaiheessahan mulle iski pienoinen paniikki, kun tiesin, etten ajallisesti enää ehtisi lukea aineistoa läpi alusta loppuun niin montaa kertaa... mutta tässä se nähtiin, ettei minun kohdallani merkinnyt se kuinka monta kertaa luin artikkelit vaan se miten ne luin.

VAKAVA-KOE meni omasta mielestäni todella huonosti: koetta palauttaessani sain käteeni ohjelappusen jatkon suhteen, mutta rypistin sen autoon päästyäni samantien kassin pohjalle, en mä sitä kuitenkaan mihinkään tarttee ku meni niin helvetin huonosti. Ja mä ihan oikeasti uskoin sen kokeen menneen huonosti - ehkä koska tein tällä kertaa kaiken erilailla kuin yleensä. Mutta ehkä juuri sen takia se koe sitten loppupeleissä menikin niin hyvin, 142,58/179 on ainakin omasta mielestäni ihan hyvin, ottaen huomioon, että sain about 30 pistettä enemmän kuin mitä soveltuvuuskokeeseen pääsyn pisteraja oli. 

Jätin kaikkiin niihin kysymyksiin vastaamatta, jotka vaativat yhtään enempää miettimistä, ja palasin niihin takaisin vasta vastattuani muihin. Muutaman kysymyksen kohdalla homma meni ihan arpomiseksi, mutta kai minä sitten siinä arpoessani onnistuin kuitenkin jotain loogisia ratkaisuja ja valintoja tekemään. Tiesin jo etukäteen, että vastauslomakkeen hahmottaminen tulisi olemaan minulle vaikeaa, joten yritin pysyä extrarauhallisena ja katsoa tarkkaan mm. sen että olen ruksaamassa oikeaa ruutua, kun pyyhekumiahan kokeessa ei saa käyttää. Jossain vaiheessa se pieni paniikki kyllä iski; nimittäin siinä 45 minuutin jälkeen kun ensimmäiset poistuivat kokeesta ja itse en ollut vielä vastannut lähes puoliin kysymyksistä. Tuli kyllä sellainen tää on ihan menetetty peli -fiilis, vaikka toisaalta, ehkä kyse oli enemmänkin siitä että he olivat jo menettäneet pelin. En tiedä, eikä sillä ole väliä. Taas kerran huomasin sen, että tärkeintä on keskittyä vain ja ainoastaan siihen omaan suoritukseen, ihan yks ja sama mitä ne muut siellä tekevät!

Jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut aloittaa vastaaminen suoraan kokeen kakkososiosta, koska kysymykset olivat lähestulkoon suoraan aineistosta, tai ainakin pääteltävissä. Jos olisin aloittanut suoraan sieltä, olisin ehtinyt hetken rauhoittua, koska itselleni vaikeimmat kysymykset olivat juuri siinä ensimmäisessä osiossa - mutta enhän minä sitä heti tajunnut. Ensi kerralla tekisin ehkä toisin.

Alkuunsa panikoin, koska en uskonut mitenkään ehtiväni tekemään koetta kahdessa tunnissa, mutta loppujen lopuksi sen viimeisen puol tuntia istuin ja katselin muita, hups... En uskaltanut enää lähteä arvuuttelemaan ja epäilemään itseäni, mulla kun on tapana vaihtaa oikeat vastaukset vääriksi juurikin tuosta syystä. Tein yhden tarkistuskierroksen, lähinnä katsoakseni, että olin varmasti vastannut kaikkiin, mutten lähtenyt sen enempää vastauksiani tarkistelemaan - pyrin jo heti vastaamisvaiheessa katsomaan että vastaan oikeaan kysymykseen ja merkkaan ruksin juuri siihen kohtaa mihin tarkoitukseni on joten en kokenut sen takia tarpeelliseksi lähteä enää tarkistamaan niitä sen paremmin. Mä tavallaan vähän luovutinkin siinä loppuvaiheessa.

Pisteitä sain 142,58/179 että ei se sitten ihan niin huonosti mennytkään - toisaalta, ehkä juuri tuo "luovuttaminen" laskoi mun stressitasojani ja sen takia pystyin rauhoittumaan ja miettimään tarkemmin vastauksiani... mene ja tiedä. Mutta mikä tärkeintä, noilla pisteillä mentiin soveltuvuuskokeisiin. Siihen se matka sitten valitettavasti tyssäsi, mutta kokemuksenahan tuo ryhmätilanne ja yksilöhaastattelu olivat ihan korvaamattomia.

Jossain vaiheessa yritän saada aikaiseksi katsauksen VAKAVA 2016 luku-urakkaan, jota ei onneksi tarvitse enää ensi vuonna ottaa uusiksi! Olen kyllä niin onnellinen ja helpottunut (ja kauhuissani) :)

vanhaa takana, uutta edessä?

Oon yrittänyt aloittaa tämän postauksen väsäämisen jo varmaan viisi kertaa, mutta en vaan ole löytänyt sanoja. Viime viikolla todellisuus iski yllättävän nopeasti päin näköä; naamakirjaan alkoi nimittäin yks kaks putoilemaan yhteishaun tuloksia ja tämä siis paljon odotettua aikaisemmin. Tämänpä takia loppuviikko meni epätoivoisesti opintopolussa ravaten - pankkitunnus pankkitunnukselta, kerta toisensa jälkeen. En mä oikeasti kuvitellut tuloksien tulevan ennen juhannusta, ajattelin hiljaa mielessäni että jos nyt edes sillä kesäkuun vikalla viikolla tulisi tieto niin hyvä homma. Tiesin kyllä viime vuoden perusteella, etten saisi oikeasti rauhaa ennenkuin opiskelijavalinta muuttuisi muotoon lopullinen, mutta tiesin myöskin sen, ettei opintopolussa tunnin välein käyminen aiheuttaisi muuta kuin ahdistusta.

Niinpä perjantaina päätin, etten koko viikonloppuna käy opintopolussa kertaakaan ja tämä päätös piti. Maanantaina päätin, etten kävisi ennen kuin joku facessa tuloksista ilmottaisi. Joku niin kuitenkin tekisi, olin tästä 100%. No, istuin siinä kaikessa rauhassa keittiönpöydän ääressä värittämässä, kun yhtäkkiä huomasin verkkovalmennuksen ryhmässä viestin; ei ollut jollekulle Jyväskylän lto:n opiskelupaikka auennut, kääks. En sanonut kanssaeläjälle mitään, kävelin vain läppärini luokse kauhu kurkussani ja kävin kurkkaamassa opintopolun --- no, itkuhan siinä pääsi. Ja muutamaa klikkausta myöhemmin...

Siellä se jumankauta oli: opiskelupaikka vastaanotettu. Valintatilanne on lopullinen ja jollain ihan käsittämättömällä tavalla, mä piruvie tein sen. Mä pääsin. Jos kaikki menee hyvin ja suunnitelmien mukaan, haaveesta tulee vihdoinkin totta. Ihan uskomatonta.

http://redvelvetpress.com.au/product/dont-fear-just-believe/

rymppä the remmiräyhä, eiku

Ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinen, kun tästä kyseisestä aiheesta avaudun, huoh...  En tiedä miten hyvin muistatte vanhoja postauksia, mutta ihan pentunahan Rymppähän kieltäytyi kävelemästä hihnassa. Totaalisesti. Siinä se istua pönötti tien varressa vaikka ja kuinka pitkään, mihinkään en kävele niin kauan kuin tämä kirottu systeemi on kaulassani, ja muistanpa erään kerran pennun hypänneen suoraan vastaantulijan syliinkin, jep. No, tämä asia muuttui melko nopeasti ja homma kääntyi päälaelleen. Enää ei tarvinnut meikäläisen raahata Rymyä perässä, päinvastoin.

Kun asuimme syrjemmässä, kirjaimellisesti lähestulkoon metikössä, asia ei juurikaan vaivannut minua. Tai ei, kyllä se vaivasi, mutta asia oli niin helppo kiertää yksinkertaisesti suosimalla metsälenkkejä ja/tai paikkoja, missä Rymy sai kulkea vapaana. Jälkikäteen ajateltuna ymmärrän sen tottakai olleen väärä ratkaisu, mutta enhän mä sitä silloin oikeastaan osannut ajatella. Tahdoin vain antaa Rymylle mahdollisuuden juosta vapaana niin paljon kuin suinkin mahdollista.

No sitten muutimme tähän nykyiseen kämppään, eli ihan keskustaan, ja tätä kautta hihnalenkeistä tuli pakollinen paha - metsä kun ei enää avaudu suoraan etuovelta. Tässä vaiheessa Rymyn vetämisestä tuli ihan todellinen ongelma, varsinkin kun päävastuu ulkoiluttamisesta oli Henkan opiskelujen takia minulla. Ja minut tuntevat tietävät, etten ole maailman tasapainoisin ihminen; joskus päänsisäinen sota vie meikäläisen mennessään. Sain tuolloin ihan tosissani tehdä töitä saadakseni Rymyn kulkemaan kiskomatta ja pystyäkseni nauttimaan yhteisistä lenkeistä. Siinä vaiheessa kun saimme vetämisen kutakuinkin aisoihin ja löysin taas lenkkeilyn ilon, ilmaantui vuorostaan ajoittainen remmirähjäys, joka paheni pahenemistaan ja jonka kanssa olenkin sitten kamppaillut siitä asti... Joskus menee paremmin, joskus huonommin.

Nyt on mennyt paremmin, onneksi! Ensimmäinen askel oli itseni voittaminen, kappas kepposta. Sen yksinkertaisen totuuden hyväksyminen, että kyllä, koirani haukkuu välillä vastaantulijoille ja ei, en ole vielä saanut asiaa korjatuksi yrityksistäni huolimatta. Mun ei tarvitse hävetä tai miettiä mitä se toinen nyt mahtaa ajatella, koska juurin tuon tyyppisestä ajatusmaailmasta tää meidän ongelma on todennäköisesti peräisin. Siitä, että mä ajattelen ja murehdin liikaa. Toiseksi sain vihdoin ja viimein Rymyn tajuamaan, että kävelytiellä voi kävellä myös meikäläisen oikealla puolella, joskin ainoastaan pyynnöstä/käskystä - eli edelleenkään hihnassa ei voi poukkoilla puolelta toiselle. Täysin tuo oikealla kulkeminen ei ole vielä hallinnassa (Rymy vetää hieman oikealla ja seilaa helposti jalkoihini), mutta tämän myötä ohitustilanteet ovat silti nykyään helpompia, koska voin pitää Rymyä kummalla puolella tahansa ilman, että siltä menee pasmat täysin sekaisin. Namittamisen koen vieläkin helpompana koiran ollessa vasemmalla, mutta luonnollisesti tuon asian osalta treenausta vaadin lähinnä minä, ei niinkään koira.

Lisäksi tajusin tässä jokunen aika sitten vähän yllättäen, että ollaan lenkkeilty Rymyn kanssa liian pitkään ns. "syrjässä". Osittain tietenkin juuri sen takia, kun olen kokenut noi muiden koirien ohittamistilanteet niin ahdistavina ja jotenkin häpeällisinä, jopa. Olen tavallaan tietoisesti vältellyt stressaavia tilanteita -- ajattelematta sen enempää mihin tuo välttely loppupeleissä johtaa. Huomasin yhtenä päivänä kylällä, että vaikka Rymy kulki vierelläni nätisti, se tuntui olevan koko ajan jotenkin extra-skarppina ympäristön suhteen ja samaan aikaan täysin välinpitämätön mitä meikäläiseen tulee. Siis suorastaan korvaton. En oikein osaa selittää sitä, en osaa pukea sitä fiilistä sanoiksi.

Senpä takia olen ottanut tavoitteeksi, että joka päivä mentäisiin edes jonkinlainen kylälenkki; enemmän autoja, enemmän ääntä, enemmän ihmisiä, enemmän kaikkea. Se tekee hyvää Rymylle, mutta ennen kaikkea se tekee hyvää myös minulle. Toki jos itsellä on todella huono päivä, stressitasot korkealla ja itku herkässä, niin jätän mieluummin väliin, mutta jokainen onnistunut kylälenkki on tuonut itsevarmuutta ja iloa. Ennen kävin lenkin "ihmisten ilmoilla, ihmisten aikaan" ehkä kerran viikossa, nyt lähestulkoon päivittäin ja suurimman osan ajasta, nautin. Henkka autollisena hoitaa nykyään yleensä ne vapaana riehuttamiset ja metsälenkit. Remmirähjäys on hetkellisesti helpottanut, ainakin hieman, eli oikeaan suuntaan ollaan menossa :)

Olen  jo pidempään ollut sitä mieltä, että remmirähjäykseen on kaksi selkeää "syytä"; irtokoirat (jotka ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet säikäyttämään Rymyn) ja minä. Simppelisti sanottuna. Veikkaisin rähjäämisen johtuvan ennen kaikkea Rympän itseluottamuksen puutteesta - jonkinlaisesta epävarmuudesta, joka koiraan on tarttunut selkeästi minusta, vaikkakin vahingossa. En vain edelleenkään ole täysin varma mitä asialle voisin tehdä, muuta kuin vahvistaa omaa itseluottamustani.

Koira tulkitsee tilanteita varsin taitavasti ja huomaa epäröintisi lähes poikkeuksetta jo ennen kuin itse tiedostat käytöksesi epävarmuuden. Näissä tilanteissa koira usein reagoi verbaaliseen viestintääsi varsin epätoivotulla tavalla, koska elekielesi on sanallisen viestintäsi kanssa ristiriidassa. Koiran itsetunto ja sen kehittäminen

No, sitähän mä olen tässä tehnytkin, päivä kerrallaan - pyrkinyt saamaan enemmän itsevarmuutta, yrittänyt vahvistaa omaa olematonta itseluottamustani ja ottanut lenkeillä rennommin. Tämän lisäksi mun on taas alettava luottamaan Rymyyn, kadotin nähtävästi senkin kyvyn jossain vaiheessa, enkä oikein ymmärrä miksi. Saas nähdä miltä meidän hihnalenkit näyttävät ja tuntuvat parin kuukauden päästä, jos vain pystytään pysymään tällä tiellä... ja hei, jos löytyy aiheesta enemmänkin sanottavaa, vinkkejä ja linkkejä, niin otan ilolla vastaan!

cambridge - homma jatkuu!

Soveltuvuuskokeisiin piti viedä itsestään valokuva, taas kerran. Olen aina ollut äärimmäisen huono ottamaan itsestäni kuvia, eikä tämä asia ainakaan vielä ole muuttunut. En kuitenkaan halunnut viedä kokeisiin viime vuoden kuvaa, koska näytän mielestäni niiiiiin erilaiselta ilman etuhiuksia, joten päädyimme tulostamaan valmentajan lähettämän muutoskuvan, josta sitten leikkasin naamakuvan mukaani. Ei se kovin kummoinen kuvana ole, tiedän, mutta mulle se on varsin merkityksellinen. Osittain sen takia, että muutos tosiaan näkyy, mutta enemmän sen takia, että se muutos näkyy mun kasvoillani; mä näytän mielestäni onnellisemmalta kuin yhdessäkään toisessa kuvassa pitkään aikaan. Aidosti onnelliselta ja iloiselta. Mä näen siinä kuvassa itseni, hyvällä tavalla.

Loppuosa, eli tuo yllä oleva, päätyi sitten jääkaapin oveen. Tuo noita-akan sivuprofiili toivonmukaan muistuttelee mua miksei sitä kyseistä ovea kannata jokaisen tylsän hetken tullen avata. Paitsi että, ei se ole tehtäväänsä kovin hyvin täyttänyt tässä muutaman viikon aikana, mutta rehellisyyden nimissä, enpä mä ole itselleni antanut lupaa sitä kauheasti silmäilläkään... laitoin kuvan jo parempaan kohtaan eli niin, ettei sitä voi olla huomaamatta, vaikka kuinka yrittäisi.

TÄNÄÄN oli nimittäin treffit valmentajan ja natsipuntarinsa kanssa; painoa oli tullut edellisestä kerrasta pari kiloa lisää (69,5kg), mikä ei todellakaan yllättänyt - olet mitä syöt ja sitä rataa. Ja kyllä, mä kehtaan ihan julkisesti kertoa painoni, haha.

Sain kuulla jokunen aika sitten yhdeltä immeiseltä, miten hänen tuttavansa on jo pidempään camppaillut, mutta homma ei oikein tunnu edistyvän, ja tää sai mut miettimään asioita. Toki, olen minäkin nyt sen, öö, yli kaksi vuotta yrittänyt viedä tätä projektia eteenpäin, enkä todellakaan aina kauhean onnistuneesti. Silti, mä tiedostan kyllä erittäin vahvasti sen, etten mä voi loppuelämääni syödä Cambridge-tuotteita päivittäin ja samaan aikaan heittää suuhun mitä sattuu. Ei ne tuotteet kompensoi ihan noin pätevästi, eikä niiden kuulukaan. Niiden on tarkoitus auttaa sut alkuun, argh! Siinä en taasen näe mitään väärää, että niiden pariin palaa ajoittain, jos tuntuu siltä, että homma on leviämässä käsiin, mutta mä en henkilökohtaisesti tahdo syödä näitä tuotteita joka päivä monen vuoden ajan. Kuten oon alusta asti sanonut, mä haluan oppia syömään oikein. Mä haluan saavuttaa tavoitteeni tämän vuoden loppuun mennessä - ja kun tavoite on saavutettu, mä lupaan uudistaa vaatekaappini iiiiihan kokonaan! Siinä mulle pieni porkkana.

Omaa valmentajaani taasen voisin kyllä treffailla vaikka elämäni loppuun saakka (vaikka välillä tuntuukin, että enemmän tuo toimii meikäläisen terapeuttina kuin valmentajana, kiitos ja anteeksi). Oon facesta lukenut muiden kokemuksia niin camppaamisesta ylipäätään kuin eri valmentajista, ja pakko on sanoa, että mulla on vissiin tässä suhteessa käynyt aika hyvä tuuri. Oon 100% varma, että tärkeintä on löytää se itselleen sopivin henkilö, jonka kanssa homma toimii ja kemiat kohtaa. Moni on mm. pohtinut kehtaako valmentajaa vaihtaa, enkä mä ymmärrä miksi - miksi ei siis kehtaisi?! Jos homma ei toimi, se ei toimi, ja sä olet kuitenkin maksava asiakas. Ihan surutta olen mielipiteeni ilmaissut ja omaani mainostanut joka kerta, kun on Jyväskylän alueelta valmentajaa kaivattu. Mä en vieläkään täysin ymmärrä miten noi treffit voikin olla niin voimaannuttavia, mutta esimerkiksi tänään kotiin tullessani huomasin, että pakastimessa on jäätelöä. Siirsin sen sivuun hymyillen ja otin sen sijaan päivällisen (kalakeittoa) sulamaan. En tiedä, ehkä meikäläisen tapauksessa painavin stressitekijä on tällä hetkellä yksinäisyys ja noi treffit aina hetkellisesti korjaa asian. Henkka tekee töitä paljon, mm. tänään ja huomenna 12h työmatkoineen ja mun sosiaalinen piirini on jotenkin kutistunut entistä pienemmäksi. Tuntuu, että mä olen koko ajan yksin. Ja kun on koko ajan yksin, ihmisten ilmoille lähteminen muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi, eikä jokaiseen tilaisuuteen enää edes osaa tarttua. Piiri pieni pyörii. Syytön en tosiaan ole - mussa on vähän erakon vikaa, on aina ollut. Oon tosi huono pitämään ihmisiin yhteyttä ja joskus todellakin kaipaan sitä yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Joskus taas en. Huoh.

Täytyy nyt vaan ajatella niin, että hyvä kun mies tekee paljon töitä, ei sitä mun vaatekaappiani muutoin noin vaan uudisteta, haha ;)

Anyway, aloitan tällä kertaa projektin suoraan tasolta 3 ja koska en ollut tähän tyhmänä valmistautunut (jotenkin oletin aloittavani normaaliin tapaan ekalta tasolta ja jääkaapin sisältö on sit just sen mukainen), ajattelin parina päivänä tyhjentää pakastinta...
 

Syön siis tuorepuuroa (melkein menee jäätelöstä, on niin herkkua), kolme pirtelöä, hedelmän ja päivällisen. Yhteensä se tekee 1000 kaloria per päivä. Kyllä, kahvini juon edelleen kotona kevyt maidon kanssa, koska pitäähän sitä jonkin asian suhteen kapinoida, hei niinku. En tiedä saanko ihan blogiin asti aiheesta juttua, mutta nyt meikäläisen sitten pitäisi pohdiskella miten ja mistä tuon päivälliseni jatkossa kokoan - sen kun pitäisi olla noin about 230 kaloria. Ah, sinä oma henkilökohtainen sudenkuoppani...

Pitää varmaan jatkossa aina postailla camppailusta vähintään sunnuntaisin, se auttoi ainakin viimeksi pysymään ruodussa. Yliopistoon pääsyn takia projekti jäi taas pienelle tauolle, mutta ei tätä kokonaan ole tarkoitus unohtaa. I will be back :D

PS. Jos on muuten jotain kysymyksiä, niin kysykää ihmeessä. Tiedänpähän sitten minkälaisia postauksia kaivattaisiin :)