Tässä jokunen aika sitten tilasin ylläolevan kirjan ja voi pojat, kylläpä kannatti! Tilasin kirjan osittain siksi, että lenkkeily aiheuttaa meikäläiselle edelleenkin ajoittain päänvaivaa ja murhetta ja osittain koska tykkäsin Tommy Wirénin & Päivi Romppaisen edellisestäkin kirjasta, joka antoi minulle valtavasti eväitä jatkoa ajatellen. Se on edelleen yksi suosikkini.
Mitä lenkkeilyyn tulee, vikahan on täysin hihnan tässä päässä ja tiedostan asian hyvin vahvasti. Olen kirjoitellut tästä asiasta monesti ennenkin; minähän siis periaatteessa tiedän, miten ja minkälaisessa mielentilassa siellä lenkillä pitäisi olla ja mennä, mutta kun yhdestä suunnasta tulee toisenlaisia ohjeita ja toisesta taasen erilaisia, välillä on meinannut olla ihan hukassa kaiken informaation keskellä. Ja kun fakta on se, että minä satun olemaan juuri sellainen ihminen, joka turhautuu helposti ja jumittuu noihin epäonnistumisiin - häpeän sellaisiakin asioita, joita ihan oikeasti ei tarvitsisi. Nolottaa kun Rymy haukkuu toiselle koiralle, vaikka ihan selvästi kyse on innostuksesta, ei vihaisuudesta. Nolottaa kun se yrittää hyökkiä kohti toista koiraa, vaikka siinäkin toinen selkeästi tahtoo päästä tekemään tuttavuutta ja kenties leikkimään. Vihainen Rymy ei ole ollut lenkeillä enää pitkään aikaan, alkuvaiheessa parin säikähdyksen ja irtokoiran jälkeen hetken aikaa kyllä räkytti hampaat irvessä, niin että ihan tosissani sain hihnasta pidellä. Nolottaa vaikka ollaan monesti lenkillä kohdattu paljon pahempia ja selvästi vihamielisiä remmirähjöjä, joiden omistajat eivät ole edes yrittäneet tehdä asialle mitään; minä sentään yritän!
Lukaisin kirjan yhdessä päivässä läpi, poimin sieltä ne mielestäni meidän tilanteeseen sopivimmat vinkit ja jo parin viikon jälkeen huomaan suuren muutoksen tapahtuneen. Aika paljon olen saanut tehdä töitä nimenomaan itseni ja oman asenteeni kanssa; johdonmukaisuus ei ole niin helppoa kuin kuvittelisi, minkä toki tälleen lapsia työkseni hoitavana tiesin, ja toisaalta oma epävarmuus meinaa monissa tiloissa lyödä nyrkillä naamaan, ja kovaa. Epäonnistumiset sallittakoon, tärkeintä olisi muistaa niiden jälkeen pysyä positiivisena ja rauhallisena.
Asiaan liittyen, uusimmassa KOIRAMME -lehdessä (5/2015) oli tosiaan juttu Omistajalla on suuri merkitys koiran käytökseen, joka oli varmaankin kirjoitettu täsmälleen meistä, ahem... Tosin aika monet muutkin koiranomistajat varmasti samaistuvat, epäilisin. Siinä kun sanottiin mm. että "Koira käyttäytyy omistajan mielestä ei-toivotulla tavalla, esimerkiksi rähjää toisille koirille tai on arka ja yrittää perääntyä tilanteista. Omistajaa nolottaa koiran käytös, hän kiristää hihnaa, vie koiran nopeasti pois paikalta tai rankaisee sitä. Kun koira on seuraavan kerran samanlaisessa tilanteessa, se alkaa ennakoida omistajansa reaktiota, joka aiheutti sille ahdistusta edellisellä kerralla. Koira reagoi entistä voimakkaammin, jolloin omistaja hermostuu enemmän. Kierre johtaa ennen pitkää siihen, että omistaja alkaa varautua ennakolta tilanteisiin, joissa koira reagoi, ja koira alkaa skannata ympäristöään entistä tarkemmin."
No, juuri sehän se meidän ongelmamme on. En vain jostain syystä ole aikaisemmin osannut irrottautua tästä kierteestä. Suosittelen tuon artikkelin lukemista sekä Wirénin kirjaa kyllä ihan jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa kamppailee. Kirjassa on ensinnäkin tosi paljon hyviä konkreettisia vinkkejä ja harjoituksia, ja jokaiselle ihan varmasti löytyy jotain. Itselleni antoisin osio oli kuitenkin ohittamisen etiketin lisäksi kirjan alkuosio, jossa käsiteltiin sitä miten käytös syntyy - mitkä asiat muokkaavat eläimen käytöstä ja miten, ja miten omalta osaltaan asioihin voi vaikuttaa.
Meidän urakkaa helpotti selvästi se, että ollaan kontaktia harjoiteltu tosi paljon pienestä pitäen ja se, että Rymy on kastraation jälkeen ollut todella perso ruualle. Aloitin siis harjoittelut pienillä aamulenkeillä ennen aamupalan antoa - päätin, etten höpöttele Rymylle, ei mitään lässyttämistä ja lepertelyä eikä muutenkaan kotona "turhaa" liiallista huomiota. Lenkillä kun koira katsoi minuun päin, sanoin iloisesti "hyvä" ja Rymy sai täten palkaksi sekä huomioni, että nappulan/namin. Koska tätä ollaan tehty ennenkin, Rymy tajusi jutun juonen ihan heti. Näin mentiin muutama kerta. Tämän jälkeen aloin palkkaamaan niillä kerroilla, kun Rymy katsoessaan minuun päin samalla hidasti kulkemistaan ja/tai käveli ihan vieressäni. Tämän myötä vetäminen, joka siis tosiaan on tehnyt tosi pahaa selälleni, on vähentynyt huomattavasti. Nyt Rymy kävelee jo melko pitkiä matkoja vieressäni namipalkka mielessään, fiksu kun on. Seuraavassa vaiheessa alan varmaankin harventamaan palkkausta entisestään, kunhan vain muistaisin edetä tarpeeksi hitaasti, ettei tule takapakki. Yritän myös pitää hihnaa niin löysällä kuin mahdollista, eli välillä on saanut itse nopeuttaa tahtia sen sijaan, että vaatisi koiraa hidastamaan "koska minä olen pomo, hei niinku". Olen vasta nyt herännyt ajatukseen, että tuo otushan on tosiaan ystäväni eikä alaiseni - tai olenhan minä alusta asti suhtautunut vähän epäilevästi näihin laumanjohtaja-juttuihin, mutta nyt olen päässyt niistä ihan täysin yli. Minun ei tarvitse kontrolloida, hallita, saadakseni Rymyn tekemään mitä tahdon vain koska tahdon. Minä voin opettaa, ja pyytää, ja palkata.
Meillä muutos näkyi konkreettisesti tässä pari päivää sitten, kun lenkillä meidän edessämme meni tässä lähellä asuva koira. Rymy keskittyi enemmän minuun kuin koiraan (okei, haukahti se yhden kerran, kun vieras koirakin haukahti). Vierasta olisi kovasti kiinnostanut tehdä tuttavuutta, jäi välillä mangustina katselemaan meitä, mutta omistajansa sinnikkäästi yritti eteenpäin huikaten minulle, että "Sulla on paljon hyvätapaisempi koira ku mulla!" Siinä vaiheessa Rymy haukahti, tietenkin kiitoksen, ja minäkin vastasin että "ainoastaan siihen asti kunnes tullaan kohdalle" :D No, he jatkoivat kulkemista pitkän aikaa meidän edessämme, mikä oli ihan loistava juttu, koska minä sain koko ajan palkata Rymyä koiraan päin - ja pois - katsomisesta.
Hetki näiden kadottua edestämme, tulimme kohtaan, jossa autotien toisella puolella näkyi pari koiraa. Näistä toinen haukkui meille, mutta Rymy katseli koiria vähän ihmeissään, ja haki koko ajan samalla kontaktia minuun - ei haukahtanut kertaakaan, vaikka oltiin jo aika lähellä sitä "Rymyn omaa aluetta". Toki tilannetta helpotti se, että nämä koirat liikkuivat meistä poispäin, eivät kohti. Mutta silti. Onnistuminen on se on pienikin onnistuminen!
Niin siis, KOIRAMME -lehdessä mainittiin tuo koiran "oma tila", eli jokaisella koiralla on se henkilökohtainen alueensa; "yksi koira voi alkaa haukkua toiselle koiralle jo 50 metrin päästä, kun taas toinen availee äntään vasta kun koira on viiden metrin etäisyydellä." Olen alkanut selkeämmin hahmottamaan meidän "oman alueemme", joka on helpottanut noita kohtaamistilanteita huomattavasti. Koska tämä kyläpahanen on aika pieniä, noita suoria ohitustilanteita tulee vastaan aika harvoin, mutta toisaalta se on antanut meille mahdollisuuden, aikaa ja nimenomaan tilaa, harjoitella lisää kontaktia, sekä sitä mitä meidän molempien tulisi tehdä toisen koiran ilmestyessä näkösälle. Olen myöskin yrittänyt keskittyä täysin Rymyyn ja unohtaa ne muut ihmiset tai mitä ne mahdollisesti ajattelevat kun teen niin tai näin.
Kirjasta poimin tosiaan parikin itselleni tärkeää ja eteenpäin vievää ajatusta. Ensinnäkin "hihnassa kulkemisessa ei siis ole kysymys johtajuudesta vaan johdonmukaisuudesta", mikä on mielestäni muistamisen arvoinen asia! Toiseksi, itse olen ollut vähän ihmeissäni sen asian kanssa, että pitääkö siinä toisen rähistessä nyt yrittää niitä nappuloita tunkea sinne ääntä kohti vai vahvistaako se nyt juurikin sitä räyhäämistä?! Wirénin mielestä "jos koira rähistessään kykenee kuitenkin syömään, kannattaa pysyä paikallaan ja syöttää koiraa toisen koiran suunnasta niin kauan, kun se on näkyvillä. Ruuan tulee kuitenkin yhdistyä koiran mielessä toiseen koiraan. Jos ohjaaja aloittaa ruokkimisen ennen kuin koira edes huomaa toisen koiran läsnäolon eikä syödessään tajua sen mennenn ohi, vastaehdollistumista ei ole tapahtunut. Koira on vain syönyt. Toisin kuin yleensä ajatellaan, rähinä ei vahvistu koiraa ruokkimalla. Jos koira pystyy syömään, se ei voi olla samanaikaisesti kovin kauan kiihtyneessä tilassa. Ihminenkään ei yleensä raivoa ja syö toisella kädellä."
Tuon tarkempaa en taida kirjan sisältöä tänne avata ellei joku erikseen niin pyydä, kiinnostuneiden kannattaa tosiaan joko lainata tai ostaa kirja, suosittelen! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti