Moiks! Mä olen nyt pari kertaa lukenut läpi noi lto:n soveltuvuuskoematskut ja ette kuule usko miten helppoa se lukeminen on ollut, toi teksti on niin hunajaa mulle! Hunajalla tarkoitan tässä yhteydessä mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, siis - kauhistelin aluksi toisen artikkelin pituutta, kunnes äkkiä huomasin harmikseni olevani jo viimeisellä sivulla. Ensimmäinen artikkeli koskee tosiaan lasten fyysistä aktiivisuutta (eli siis leikkimistä/liikkumista) ja tämä toinen, jonka tänään lukaisin, vuorohoitoa sekä sukupolvisuhteita päivähoidon kontekstissa. No, ottaen huomioon, että olen tehnyt vuorotyötä nyt sen lähemmäs kahdeksan vuotta, tekstin ymmärtäminen ei todellakaan ollut vaikeaa. Ja tuo ensimmäinen artikkeli taasen avasi silmäni ihan täysin - sekä sai meikäläisen miettimään miten hienoa olisi, jos voisin purkaa tuon nykyisen työpaikkani ja suunnitella koko talon uudestaan lasten etua ja liikkumismahdollisuuksia ajatellen - on kovin vaikea kannustaa lapsia (sisätiloissa) aktiiviseen leikkiin, jos puitteet ei anna siihen oikeanlaisia mahdollisuuksia, päinvastoin. Saat koko ajan olla sanomassa ei tai ei kannata, varovasti nyt ihan niiden tilojen takia. Ihan yhtälailla se on vaikeaa ulkona, jos liikkumiseen varattua tilaa ei ole suuruudella pilattu.
En tiedä olinko vaan todella loman tarpeessa, johtuuko tämä innostus tästä yliopistoon hakemisesta vai ihan vain siitä, että on saanut pitkästä aikaa käyttää aivojaan, mutta --- en muista milloin viimeksi olisin ollut näin innoissani mitä mun työhöni tulee. En ole varmaan vuoteen lukenut mitään aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ole muistanut tekeväni työtä joka ihan oikeasti merkitsee paljon. Viimeisen vuoden olen lähinnä iltavuoroissa vilkuillut kelloa ja toivonut pääseväni kotiin; pientä uupumista ollut havaittavissa, kenties? En ole kokenut olevani toisten kanssa samalla viivalla, enkä missään nimessä samanarvoinen.
Nyt on taas ihan toinen ääni kellossa. Vaikka en tällä kierroksella kouluun pääsisi, en kadu hetkeäkään näiden kaikkien tekstien lukemista: olen saanut valtavasti intoa ja eväitä tulevaisuutta ajatellen. Ja mitä enemmän näitä luen, sitä varmemmin mä tiedän, että tulen hakemaan uudestaan, jos nyt ei natsaa.
Kai mut tälläkin hetkellä jonkinsortin varhaiskasvattajaksi voi lukea, kun työvuosia on tosiaan mittarissa jo aikalailla, mutta mä en itse koe sitä olevani. Kaikki muut työpaikallani ovat juuri sitä, mutta mä olen vaan joku wannabe, kaikkien alapuolella, ainakin oman pääni sisällä. Tällä hetkellä tiedostan entistä enemmän kuinka tahtoisin olla sitä, varhaiskasvattaja, ihan virallisesti - paperilla. Tämä mun nykyinen työni ja nimikkeeni ei enää vaan riitä mulle; mä haluan jotain enemmän.
Ja mikä tärkeintä, nyt mä taas muistan jotenkin selvemmin sen, että vaikka mulla niitä papereita ei (vielä, peekele) olekaan ja mun nimikkeestäni huolimatta --- mun työpanokseni on ihan yhtä tärkeä kuin noiden muidenkin - jossain suhteessa ehkä tärkeämpikin, sillä minähän se siellä usein iltaisin yksin olen; yksin kantamassa vastuun siitä lapsesta, niin perushoidosta kuin siitä pedagogisesta puolesta. Harvemmin mulle on valmiiksi jätetty ohjeita, jossa kerrotaan miten lapsen A kanssa tulisi nyt sitten tehdä sitä ja tätä ja tuollaista harjoitusta ja syystä että, vaikka joskus melkeinpä toivoisin, että olisi. Kyllä se on pitkälti mun ihan itse pohdittava ja mietittävä, että minkälainen homma siinä iltasella kannattaisi, missä annan periksi, missä en, mistä neuvotellaan, mitä olisi harjoiteltava ja mitä lapsi ylipäätään väsymyksensä puitteissa jaksaa. Minä teen ne päätökset. Se, että meille on jätetty joku askartelu, joka voidaan halutessamme tehdä, mutta jonka tavoitetta (mitä lapsen taitoja sillä tarkalleen ottaen tahdotaan harjoittaa) en ymmärrä - no, kuten sanottu; se ei vaan riitä enää. Mä tahdon tietää ja mä tahdon oppia. Mä haluan tietää miksi.
Mä sanoin sen jo kerran, ja sanon sen taas: mä en ole ikinä eläissäni halunnut mitään niin paljon kuin mitä nyt tahdon päästä kouluun. Toisaalta sen myöntäminen saa mut tuntemaan oloni ihan järkyttävän haavoittuvaksi, vähän niin kuin koko maailma osoittaisi mua sormella ja nauraisi, viimeistään siinä vaiheessa jos en tällä kertaa pääse. Tää on mulle ihan uusi juttu, jonkin asian haluaminen tässä mittakaavassa, koska tähän asti kaikki muutokset ovat pelkästään pelottaneet ja ahdistaneet, enkä mä ole ollut niihin valmis. Jos siis ei lasketa tota mun silloista palokuntalaista, nykyistä pelastajaa: siinä oli sellainen "uusi juttu", jonka mä tiesin pistävän kuviot uuteen uskoon, mutta jonka mä palavasti tahdoin. Ja sain.
Ja mikä tärkeintä, nyt mä taas muistan jotenkin selvemmin sen, että vaikka mulla niitä papereita ei (vielä, peekele) olekaan ja mun nimikkeestäni huolimatta --- mun työpanokseni on ihan yhtä tärkeä kuin noiden muidenkin - jossain suhteessa ehkä tärkeämpikin, sillä minähän se siellä usein iltaisin yksin olen; yksin kantamassa vastuun siitä lapsesta, niin perushoidosta kuin siitä pedagogisesta puolesta. Harvemmin mulle on valmiiksi jätetty ohjeita, jossa kerrotaan miten lapsen A kanssa tulisi nyt sitten tehdä sitä ja tätä ja tuollaista harjoitusta ja syystä että, vaikka joskus melkeinpä toivoisin, että olisi. Kyllä se on pitkälti mun ihan itse pohdittava ja mietittävä, että minkälainen homma siinä iltasella kannattaisi, missä annan periksi, missä en, mistä neuvotellaan, mitä olisi harjoiteltava ja mitä lapsi ylipäätään väsymyksensä puitteissa jaksaa. Minä teen ne päätökset. Se, että meille on jätetty joku askartelu, joka voidaan halutessamme tehdä, mutta jonka tavoitetta (mitä lapsen taitoja sillä tarkalleen ottaen tahdotaan harjoittaa) en ymmärrä - no, kuten sanottu; se ei vaan riitä enää. Mä tahdon tietää ja mä tahdon oppia. Mä haluan tietää miksi.
Mä sanoin sen jo kerran, ja sanon sen taas: mä en ole ikinä eläissäni halunnut mitään niin paljon kuin mitä nyt tahdon päästä kouluun. Toisaalta sen myöntäminen saa mut tuntemaan oloni ihan järkyttävän haavoittuvaksi, vähän niin kuin koko maailma osoittaisi mua sormella ja nauraisi, viimeistään siinä vaiheessa jos en tällä kertaa pääse. Tää on mulle ihan uusi juttu, jonkin asian haluaminen tässä mittakaavassa, koska tähän asti kaikki muutokset ovat pelkästään pelottaneet ja ahdistaneet, enkä mä ole ollut niihin valmis. Jos siis ei lasketa tota mun silloista palokuntalaista, nykyistä pelastajaa: siinä oli sellainen "uusi juttu", jonka mä tiesin pistävän kuviot uuteen uskoon, mutta jonka mä palavasti tahdoin. Ja sain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti