rauhallinen rympylä

Tälleen äkkivilkaisulla tämän postauksen teemana toiminee varmaankin kuono ja ehkä tarkemmin teemoiteltuna nenänpään positioinnit suhteessa whippetin uneen ja sen laatuun, öö? Mutta kuten kuvista näkyy, ollaan me kyllä tehty muutakin kuin nukuttu - jos Rymyltä kysytään niin on esim suoranaisesti kidutettu koiraa tarjoilemalla aamupala kämäisestä pullosta (oli harvinaisen viihdyttävää katseltavaa - ja onhan muuten niin ettei kukaan muukaan pysty enää sanomaan sanaa "esim" ajattelematta Matti Vipusta??!! Mä en ainakaan pysty, en missään tilanteessa O_o) ja lenkkeilty tuolla sadekelissä - aurinkoa ollaan nähty aika harvakseltaan, möh. Kelit ovat toisinsanoen olleet sen verran ankeat, ettei meistä ole oikeastaan kukaan viihtynyt ulkona, mitä nyt Rymy on välillä hetken tai kaks istunut pihalla todetakseen, ettei siellä välillä pilkistävästä auringosta huolimatta vieläkään ole niin lämmintä kuin hän soisi olevan... rankkaa tuo whippetin elämä.

Eilisen, tuon ihanan aurinkoisen ja lämpimän iltapäivän + illan, Rymy vietti Serpulan&Myytiskän luona (koska minä ikäänkuin kerjäsin pyysin neitikoirien emäntää viemään oman otukseni heille kylään) ja tänään koiruus onkin kyseisen visiitin jälkimainingeissa nukkunut koko päivän - voisin melkein väittää, että Rymyyn iski jonkinsortin koirakrapula eli villi riekkuminen nähtävästi kostautuu hännällisilläkin otuksilla, haha! Kellon ollessa 18.45 H:n piti ihan oikeasti herättää koiruus lenkille, ja pissareissuillekin otuksen on saanut suurinpiirtein työntää takaovesta ulos. 

Herättelystä tulikin muuten mieleen, että ollaan tosi paljon saatu taas tuttavilta ja läheisiltä kommenttia Rymyn rauhallisuudesta, tuota otusta kun ei pentuna voinut missään nimessä luonnehtia millään tavoin rauhalliseksi. Ei siis todellakaan - ei edes nukkuessaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tavallaan mä jo ihan Rymyn pentuaikoina odotin tosi kovasti tätä vanhemman koiran viisautta ja just nimenomaan sitä rauhallisuutta, niin ihania kuin pennut ovatkin. Mutta... Isäni meni tässä jokunen aika sitten kommentoimaan koirani rauhallisemmaksi muuttunutta luonnetta pohtimalla ääneen josko tuo rauhallisuus onkin jonkinlaista kyllästyneisyydestä johtuvaa apaattisuutta ja sen jälkeen mä olen ollut ihan helisemässä tän asian kanssa. En siis yksinkertaisesti saa mielestäni sitä vaihtoehtoa, että jos mun koirani oikeasti kärsiikin liian virikkeettömästä ja tylsästä elämästä, apua!? O.o

Tämän muutaman viikon aikana tuo ajatus on oikeastaan jotenkin kulminoitunut meikäläisen pään sisällä, kasvanut vaan suuremmaksi ja suuremmaksi. Omatuntohan se siellä kolistelee, tietenkin, koska tiedostan vahvasti sen, että a) itse olen päntännyt noihin kokeisiin (tietyllä tapaa koirani kustannuksella, vaikka pienempiä lenkkejä ollaankin sateiden välissä vedetty), ja b) tottahan toki H:lle iski päiväduunien lisäksi pari extrapäivystystä tähän samaan syssyyn, joten hänkin on ehtinyt lenkittämään Rymyä vähemmän verrattuna normaaliin, eli ollaan hetki menty aika minimiliikunnalla --- ja siis silti tuo koira ei ole hyppinyt seinille ihan niin hurjasti mikä on suorastaan... hämmentävää. Pari vuotta sitten homman nimi olisi ollut ihan toinen, voin kertoa. 

Ja silti - juuri tuon rauhallisuuden takia ollaan taas käyty mm. enemmän Viherillä (lisäinfoa osoitteessa iinustii&rymy-suomi-sanakirja :D) juoksuttamassa Rympylää, kun ei ole koko aikaa tarvinnut pelätä joukkion pienempien (tai heidän vaatteidensa, argh) puolesta - pari nuorintahan pelkää Rymyä edelleen, mikä on ihan ymmärrettävää koiran ollessa suurinpiirtein samankokoinen kuin pelkääjänsäkin... Jos törmäisin itseni kokoiseen koiraan niin totta hemmetissä olisin pissat housuissa, ahem. Tokihan Rympylä vieläkin saattaa käydä pusun tai kaks lipasemassa, mutta nyt ollaan vihdoinkin päästy eroon siitä jatkuvasta pomppimisesta ja nenien nuolemisesta, mistä olen sanoinkuvaamattoman iloinen. Anyway, tässä vielä ne nenukuvat maailman parhaasta nenusta ja pari muuta räpsyä.