myyti the werewolf dog

 (tai vaihtoehtoisesti myyti the oiva tablettiteline)

Faktahan on se, että Sera on mun sydänkäpynen, mun pieni lainaprinsessani - mulla on sellainen fiilis, että tämä tuskin tulee ikinä muuttumaan ja myönnän sen ihan auliisti. Johtuu ehkä siitä, etten ole ikinä eläissäni kohdannut niin omalaatuisen erilaista tapausta kuin tämä neiti; pelkästään sen kanssa ystävystyminen on vaatinut ihan eri tavalla ymmärrystä ja kärsivällisyyttä ja sensitiivisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Seran luottamusta ei todellakaan voiteta helpolla, vieläkin tuntuu välillä että ollaan vasta puolitiessä. Ellen tietäisi paremmin, sanoisin neidin olevan jonkinsortin rescue, joka on kokenut elämässään todella kovia - tosiasiassa näin ei ole, sillä neiti on elänyt koko elämänsä mitä parhaimmassa kodissa (mä en ihan rehellisesti voi kuvitella parempaa omistajaa yhdellekään koiralle kuin mitä Serpulan&Myytiskän emäntä on), mutta sattuu olemaan hermorakenteeltaan vähän arkaluonteinen ja terveydenkin kanssa on ollut yhtä sun toista ongelmaa, mitkä nekin ihan varmasti ovat osaltaan vaikuttaneet asiaan. Lisäksi Sera on ihan hitsin nätti, joten sen takia sitä varmaankin tulee aina kuvattua enemmän kuin tuota mun stalker-koiraa tai ystäväänsä ihmissutta. No siis, haloo, onhan se nyt aika paljon kivempi kuvata mallia, jonka kuvat oikeasti onnistuu toisin kuin, kröhöm, vaikkapa Rymyn useimmat kuvat... .... .... nii.

Joten! Senpä takia päätin kerrankin noin niinkus reiluuden nimissä omistaa postauksen Seran sijaan neidin siukkulikalle, Myytiskälle - eli siis Myyti the werewolf dogille. Myytihän on perunkarvaton, ihan kuten Serppakin!

Myyti on täysin erilainen kuin siskonsa (muistaakseni ovat ihan kirjaimellisesti siskoja, olisivatko olleet puolisiskoja? Täytyypä ottaa asiaksi ja tarkistaa!). Myytistäkin löytyy tietynlaista arkuutta, mutta kyllä se silti on aika pippurinen tapaus, joka komentaa isompaansa jos siltä tuntuu. Siinä missä meillä kylässä ollessaan Sera vahtaa ovea ja/tai takapihaa ja vahtii koko ajan skarppina ympäristöään, Myyti lösäyttää itsensä vaikka teikäläisen naamaa vasten (teki niin viimeksi, kun lähestulkoon makasin sohvalla lukien pääsykoematskua tabletilla), pistää silmät kiinni ja alkaa laskemaan lampaita. Se ei turhaan stressaa, kyllä se meitin mamma tulee meitä hakemaan sit ku ehtii, relax!

Mua pelotti alkuunsa ihan hirveästi, että mitenkähän Rymy suhtautuu tollaiseen minikokoiseen kääpiökoiraan kun Serppakin tuntui välillä liian pieneltä ja tokihan sitä saa välillä ollakin komentamassa ja/tai leikkiä rauhoittamassa, mutta todella hyvin on näilläkin kahdella mennyt - ei ole sattunut mitään ihmeempiä haavereita ja toimeen tullaan loistavasti! Myytillä on muuten aikalailla samanlainen tapa leikkiä kuin Rymyllä, pitää meteliä; ärisee ja örisee ja napsii, ja musta onkin ollut älyttömän hauskaa seurata noita tilanteita; Rymy kun ei aina tunnu tajuavan sitä leikkiä ollenkaan vaikka itse tekee ihan samaa. Hölmöjä otuksia koko kööri!

neiti cocon kuulumisia

Suurin osa meidän immeisistä ja lähipiiristä varmasti muistaa tämän neitokaisen ilman esittelyäkin, mutta tehdään se nyt silti, eli kyseessähän on siis Coco (Sopisco Elohopea), joka tosiaan vietti meillä kuutisen kuukautta vuonna 2013 omistajansa opiskellessa ulkomailla. Coco teki aika lähtemättömän vaikutuksen meidän lähipiiriin ja naureskelen vieläkin sille seikalle, että ihan varmana jos meidän tutut olisivat saaneet valita, he olisivat mieluummin "palauttaneet" Rymyn kuin tämän kaunokaisen... Varsinkin lapset tykästyivät Cocoon kovasti, koska "se on kiltti, se ei hypi eikä pussaile liikaa, sille voi heittää palloa vaikka kuinka monta kertaa eikä se kyllästy". Tiivistettynä Coco oli kaikkea sitä mitä Rymy siihen aikoihin ei ollut, haha.

Vaikka meidän viimenäkemisestä on vierähtänyt (ihan liian pitkä) tovi, ajattelen edelleen useasti Cocoa ja joskus ikävä on muuten tosi kova. Tietyllä tapaa tuo ikävä on selkeästi sidoksissa Rymyyn; silloin kun poitsu joutuu viettämään enemmän aikaa yksin kotona tai jää muuten vain jostain syystä vähemmälle huomiolle, ikävöin kaveria.

Mutta se ei tarkoita etteikö minulla olisi useasti ikävä ihan vaan Cocoa, ihan koko pakkausta hyvine ja huonoine piirteineen - kun pallo tai frisbee lentää aidan yli huomaan aina miettiväni mielessäni, että jos Coco olisi täällä, ei tarvitsisi avata kuin portti ja koira hakisi itse lelunsa, Cocoon pystyi aina luottamaan siinä suhteessa! Rymyyn en tietyltä osin luota vieläkään samalla tavalla kuin mitä Cocoon luotin, mikä on sinänsä aika hassua, kun kyse oli kuitenkin toisen koirasta - alkuunsa täysin vieraasta koirasta vieläpä. Myrskyn yllättäessä mieleen hiipii aina ajatus Cocosta ja siitä josko sielläkin suunnalla myrskyää ja mikä mahtaa neidin fiilis olla, onkohan sillä kaikki hyvin? Jokainen fawn whippet instagramissa - Coco. Joskus, oikeastaan ihan liian usein, tulee pohdittua minkälaista elämä olisi jos juuri Coco olisikin jäänyt meille. Kylläpähän tuo prinsessa sen verran suuren kolon meidän sydämiin itselleen nakersi.

Eilen ikävä oli jo niissä mitoissa, että oli ihan pakko kysellä neidin kuulumisia ja vastauksen saadessani oli kuin jokin mysteerinen paino olisi pudonnut harteilta; melkein huokaisin helpotuksesta, huhhuh. Cocolla on kaikki hyvin, miten aivan mainionihanaupea juttu! En minä varsinaisesti epäillyt että sen asiat olisivat mitenkään huonosti, mutta kun koskaan ei voi tietää mitä elämä eteen heittää. Neiti siis asustelee edelleen villaisen kaverinsa kanssa iloisen onnellisena ja on kuulemma rauhoittunut aikuistuessaan kovasti - ihan niin kuin Rymykin. Enpä minä oikeastaan tuon enempää infoa tarvinnutkaan, neidillä pyyhkii hyvin ja se riittää!

Aasinsilta - me ollaan vähän pohdittu H:n kanssa jos joskus lähdettäisiin tuonne etelän suuntaan ihan vaan kyläilykierrokselle. On nimittäin sukulaista, on kavereita joita en ole tavannut aikoihin ja on Coco. Aina kun käydään isovanhempien luona, tai isääni moikkaamassa, jotenkin ei muka ehdi tavata kaikkia joita haluaisi, ei edes tajua jotenkin ajatella sellaista vaihtoehtoa (en ymmärrä miksi), joten ehkäpä sen takia olisi tosiaan joskus mielekästä lähteä ihan vain kaveripiiriä moikkaamaan. 

Mutta nyt myö lähdetään kauppaan tuonne lumimyräkän uhreiksi (puhumattakaan niistä maailmanlopun mummoihmisistä, jotka hamstraavat tavaraa jo tänään noin niinku vapun kunniaksi ettei sitten vaan lopu kesken!), jonka jälkeen jatkuu pääsykokeisiin lukeminen joten palaillaan astialle toisella kertaa! :D

the great adventures of hugemus maximus :: tarina hugosta

Tai ehkä enemmänkin siitä, minkälaista siilin omistaminen oikeasti on.

Jotenkin käsittämätöntä, että Hugen poismenosta on kohta (okei, no joo, onhan siihen puolisen vuotta, mutta silti) se kaksi vuotta - toisaalta tuntuu kuin siitä olisi kauemmin, ja toisaalta on sellainen fiilis kuin se olisi tapahtunut ihan äskettäin. Tulee hetkiä, jolloin huomaan ikävöiväni aikalailla tuota persoonallista piikkipalloa, jonka yhteistuumin nimesimme Hugo-Eevertiksi. Alkuunsa pelkkä ajatus toi puristavan tunteen rintaan, mutta nyt voin jo ajatella poitsua hymyillen ja ilman kyyneleitä.

Minulta on monesti kysytty  erästä asiaa - nimittäin sitä  minkälaisia afrikkalaiset pygmyt eli kääpiösiilit ovat lemmikkeinä? On minulta toki kysytty muitakin kysymyksiä, mutta juuri tuohon yhteen tunsin äkillistä tarvetta vastata. Se vastaus on nimittäin hippasen ambivalentti; kääpiösiilit ovat kerrassaan loistavia lemmikeitä silloin kun niille luonnollisinta olemusta ja elämäntapaa osaa arvostaa - ja varsinkin ymmärtää.

Siilit, ihan siinä missä koiratkin, ovat persoonia. Yksi saattaa tykätä rapsutuksista, toinen ei, mutta siinä missä koira kiintyy lähestulkoon väistämättä omistajaansa, siilit eivät niin tee, eivät ainakaan samassa mittakaavassa. Jos otat siilin, voi olla, että saat ihanan kainalossa viihtyvän sosiaalisen kakkakoneen, joka nauttii rapsutuksista ja sylissä olemisesta, mutta voi myös olla, että saat juuri sen äreän ja kärttyisen tuhisijan, jonka mielestä paras seura on oma seura vaikka mitä tekisit. Meidän Hugo sijoittui varmaankin näiden ääripäiden välimaastoon. Käsittääkseni siili kyllä oppii tunnistamaan omistajansa, mutta tunnistaminen ei kyllä ole sama kuin tykkääminen.

Toki asiaan vaikuttaa tietenkin aikalailla myös se, kuinka paljon olet valmis viettämään aikaa siilisi kanssa - viisi minuuttia silloin tällöin ei todellakaan riitä vaan käsittelyn pitäisi olla päivittäistä, paristakin eri syystä. Olen omistanut sekä hamsterin että kolme rottaa ja noihin edellisiin kavereihini verrattuna, voin kertoa Hugon olleen tietyllä tapaa moninkertaisesti vaativampi kotieläimenä. Ehkä tietyllä tapaa jopa vaativampi kuin koira. No, kysehän on valinnoista, kumpi on vaa'assa painavampi asia, asioiden helppous vai puhdas omatunto  - miten ja mitä olet valmis toisen hyvinvoinnin eteen tekemään?

Hugemus Maximus aka Sy Suolahden Hugo-Eevert saapui meidän talouteemme aikalailla tasan 5 vuotta sitten - nimittäin huhtikuussa 2010. Se oli rakkautta ensi näkemällä - ainakin minun osaltani. Olin myyty lähestulkoon sinä hetkenä kun kasvattajan luona sain pienen piikkikasan syliini. Hugolla oli tottahan toki jo tuolloin oma blogi pystyssä, jota kirjoittelinkin pitkän aikaa englanniksi. Lopulta Hugonator otti ja muutti samaan blogikotiin Rympylän kanssa... nähtävästi historia toistaa itseään. Tai ainakin minä.

Jo ennen Hugon kotiintuloa, olin viettänyt tuntikaupalla aikaa internetin syövereissä imien itseeni kaikenlaista siilitietoutta, mikä on mielestäni ihan ehdoton juttu, jos edes harkitset siilin ottamisen harkitsemista. Niin juuri, luit ihan oikein.

Olen kriittinen lukija, onneksi, ja tulinkin siihen tulokseen, etten ole yhtään samoilla linjoilla jenkkiläisen ajatusmaailman kanssa oikeastaan missään kohdin (ei siilikaappeja, ei ötököitä/luonnonmukaista ruokintaa, ei kunnioiteta siilin luonnollista rytmiä jne), joten otin  niinsanotuksi ohjekirjakseni Suomen Siiliyhdistyksen keskustelufoorumin ja koko sivuston ylipäätään. Suosittelen tutustumaan! Olin tosiaan päättänyt muunmuassa, että sikälimikäli meille kääpiösiili tulisi, pyrkisimme ruokkimaan sitä mahdollisimman luonnollisesti, eli suosisimme kissannappuloiden sijaan kaikenlaisia ötököitä, jauhelihaa, kanaa + kasviksi/hedelmiä ynnä muuta.

Ja näin me teimmekin! Osa ötököistä tarjoiltiin elävinä (ja itse kasvatettuina, koska todettiin se halvimmaksi vaihtoehdoksi), osa säilykkeinä. Päivittäiseen ruokalistaan kuului tiivistettynä esim. 4-8 lämpökuivattua heinäsirkkaa (veden vaihdon yhteydessä) + pakastimesta satsi joka sisälsi esim. minisirkkoja/minietanoita/yhden hepokatin ja/tai erilaisia toukkia, 2-8 minikatkarapua + keitettyjä herneitä/porkkanoita sekä kypsenettyä jauhelihaa ja/tai kanaa ruokalusikallisen tai kaksi. Sekaan heitin vielä Nekton Rep monivitamiinivalmistetta sekä esim helokkiöljyä. Lisäksi lähestulkoon joka päivä Hugolle annettiin jauhomatoja, pikkujauhomatoja tai isompia ns supermatoja sekä laitettiin tarjolle myös kissannappuloita muutama kappale. Silloin tällöin annettiin tosiaan erilaisia ja erikokoisia perhosentoukkia tai torakoita elävinä ja välillä lisäsin ruokakuppiin jääkaapista jotain randomia, vaikkapa laktoositonta raejuustoa tai vesimelonia, jotka olivat molemmat Hugon suosikkilistalla. Pilttiruuat, tai ainakin suurin osa niistä, olivat sen sijaan inhokkilistalla paitsi Semperin porkkanasose! Sitä kannettiin kotiin joka kerta kun eksyttiin isoon kaupunkiin, kunnes lopulta tajuttiin, että sitä löytyy ihan täältä kotikyliltäkin, joskaan ei juuri siitä "meidän" kaupastamme vaan viereisestä, ahem.

Tämä koko ruokasysteemi on ainakin yksi asia, minkä takia itse koin siilin omistamisen olevan vaativampaa kuin esim. rottien omistamisen. Ensinnäkin jos haluaa ruokkia otustaan mahdollisimman hyvin - eli tarjota jotain muutakin kuin nappuloita ja jauhelihaa, se maksaa. Mehän tilasimme paristakin eri nettikaupasta niin eläviä ötököitä kuin lämpökuivattuja heinäsirkkoja + erilaisia mato/toukka/etanasekoituksia, milloin mitäkin. Alkukankeuden jälkeen sekin homma alkoi sujumaan rutiinilla - oikeastaan siinä vaiheessa kun alkoi löytymään ne itselleen sopivimmat tavat (meidän tapauksessamme safkojen valmistaminen joka toinen viikko ja pakastaminen annoksittain helpotti elämää suunnattoman paljon!) sekä oppi huomaamaan mistä Hugo tykkäsi ja mistä ei - tiesi toisinsanoen mitä kannatti klikata ostoskoriinsa ja mitä välttää.

No sitten, entäpäs se siilin asumus? No, meidän tapauksessamme H modifoi ostamamme kaapin Hugolle sopivaksi, eli ei todellakaan kävelty kauppaan ja ostettu halvinta kalterihäkkiä vaan me ihan oikeasti mietittiin, punniskeltiin, tuumailtiin ja tuunattiin siilin parasta ajatellen. Tämä siitäkin huolimatta, että kaapin siivoaminen ei missän nimessä ole ihan yhtä "helppoa" kuin mitä vaikkapa hamsterin häkin siivoaminen aikoinaan oli. Juoksupyörääkään ei kaupasta saa valmiina, vaan se piti nikkaroida itse (joskin jotkut kasvattajat valmistavat ja myyvät näitä) - tämä siis sen takia, että markkinoilla olevat juoksupyörät ovat ensinnäkin liian pieniä; siili joutuu juoksemaan selkä notkolla mikä ei ole hyväksi sille. Siileillä on muuten kiva tapa kakata juostessaan, joten voitte kuvitella miltä tuo juoksupyörä päivittäin näytti eli senkin pesuun oli joka päivä varattava aikaa.

Mitä kaapin siivoamiseen tulee, paperit vaihdettiin päivittäin ja muovimatot pyyhittiin jos tarvetta oli - yleensä yritin siivota kaapin kunnolla kokonaisuudessaan kerran viikossa, mutta vähintään parin viikoin välein se kuurattiin aina kunnolla ihan jo hajuhaittojen takia - hajuallergiselle siili ei välttämättä sovi, itse huomasin kyllä oireilevani, jos oli jäänyt kaapin siivous yhtään retuperälle. Samaten välillä ihoni reagoi ollessaan kosketuksissa Hugon kanssa, mutta väittäisin sen johtuneen enemmänkin liasta tassuissa/piikeissä, kuin itse siilistä.

Lisäksi oli vielä matofarmien siivousta ja ylläpitoa, torakoiden ruokintaa, perhostoukkien pakastusta ynnä muuta kivaa. Kasvatimme itse siis sekä jauhomadot, torakat, pikkujauhikset että isot supermadot - kahden viimeisen suomenkielisiä nimiä en tainnut ikinä selvittää yrityksistä huolimatta.

 

Itse siili vaatii myös ihan eri tavalla hoitoa kuin jyrsijät (siilihän ei siis ole jyrsijä, ihan tiedoksi) eli siinä missä muistan kyenneeni tarpeen vaatiessa jättämään rottani vaikkapa viikonlopuksi yksin, mitä nyt joku kävi välillä heittämässä jotain siemensekoitusta kuppiin ja katsomassa, että kaikki ok, Hugon kanssa tämä ei ollut ihan niin helppoa. Joka ilta täytyi tarkistaa oliko esim. hiuksia kiertyneenä tassuihin ja miltä vatsa sekä tassut ylipäätään näyttivät. Siispä, jos tahdoimme jonnekin lähteä, käännyimme yleensä siskon puoleen, joka osasi ruokintahommat täydellisestä, eikä pelännyt käsitellä Hugoa kuten monet muut. Melkein joka ilta Hugon tassut ja vatsa huuhdeltiin hyvin vatia apuna käyttäen ja kerran kuukaudessa pyrimme pesemään koko siili Aptus Helläpesu -shampoolla. Hugohan inhosi pesemistä sanoinkuvaamattoman paljon ja teki aina kaikkensa päästääkseen kidutuskammiosta ulos... Pienen piikkisen siilin kylvettäminen ei ollut aina ihan helpoimmasta päästä, ei ainakaan silloin kun piikkipallo oli vakaasti päättänyt olla täysin yhteistyökyvytön!

Sen lisäksi, että ruoka maksaa, lekurissa käyntikin maksaa ja se on otettava huomioon ihan yhtä lailla siiliä hankkiessa! Hugolla oli ruhjeita ja haavoja  varmaan useammin kuin mitä Rymyllä ikinä ja eläinlääkärissäkin käytiin poitsun kanssa muutaman kerran; ensimmäisellä kerralla leukaan/huuleen ilmestyi patti, joka käytiin tyhjentämässä Keski-Suomen Eläinklinikalla eli nykyisessä Animagi Jyväskylässä. Tykästyimme paikkaan muuten sen verran, että myös Rymystä tuli kyseisen puljun vakkariasiakas. Mihalitsa Margaritis, joka siis hoiti Hugoa ekalla käynnillä taisi muuten myöhemmin niin sanotusti keventää Rymyä parin pallon verran. Anyway, tuolloin saatiin Hugelle elämänsä ensimmäinen antibioottikuuri. Lekurissa käytiin melkeinpä heti uudestaan; kuten ell oli ekalla kerralla varoittanutkin, patti ei ottanut parantuakseen, joten se käytiin rauhoituksessa puhkaisemassa ja tyhjentämässä. Puolisen vuotta tuon jälkeen lääkärissä käytiin taas, koska Hugolle ilmestyi haava rintakehään. Lekuriin päästäessä siinä oli jo rupi, mutta käytiin varmuuden vuoksi. Haavaa/ruhjetta puhdisteltiin betadinella (eli pari tippaa Betadine-paikallisantiseptia lasin pohjalle, päälle vettä niin että näyttää vahvalta teeltä/viskiltä), ihan samalla tavoin ollaan koirankin ruhjeita hoidettu. Ja taas oltiin antibioottikuurilla... Neljäs kerta olikin sitten se kohtalokas kerta. Lokakuussa 2013 Hugon suunpieli alkoi vuotaa verta ja toinen puoli kasvoista turposi. Hugo oli tätä ennen vähentänyt syömistään, mikä sinänsä jo itsessään enteili pahaa - muistan epäilleeni juurikin sitä pahinta jo silloin.

Koska emme päässeet Animagiin, minne olisin pojan halunnut viedä, päädyimme Tuhatjalkaan ja kadun sitä varmaan ikuisesti. Eli siis, lopputulos olisi ihan varmasti ollut sama sillä mitään ei oikeastaan ollut enää tehtävissä, ei vaikka olisimme heti päässeet Animagiin, mutta tuon Tuhatjalassa käynnin takia Hugon kärsimys mielestäni pitkittyi (lue lisää alhaalla olevista linkeistä, jos kiinnostaa) turhaan. Heillä ei ollut joko ihmistä tai välineistöä Hugon rauhoittamiseen, minkä takia suuhun ei päästy katsomaan kunnolla, eli taas saatiin viikon antibioottikuuri + tulehduskipulääkettä ja diagnoosi oli "todennäköisesti haava tai hampaan paise". Olisin todellakin toivonut ns. ammattimaisempaa otetta; että he olisivat osanneet heti puhelimessa aikaa varatessa kertoa, ettei heillä ole mahdollista rauhoittaa siiliä sikälimikäli tilanne sitä vaatisi, ja me olisimme osanneet kiittää tiedosta ja ottaa yhteyttä vaikkapa Lahden suuntaan. Plussaa Tuhatjalka sai kyllä antibioottikuurista, joka oli valmiiksi annosteltu ruiskuihin!

Mutta eihän se kuuri luonnollisesti auttanut mitään, ja kun sitten pääsimme Animagiin, Hugo rauhoitettiin/nukutettiin samantien kun huomattiin, ettei suuhun katsominen muutoin oikein onnistu. Me poistuimme paikalta ja saimme ihan jo hetken päästä soiton; leuasta oli löytynyt epämääräistä massaa ja meiltä kysyttiin haluammeko, että siitä otetaan näyte (joka siis kustantaisi lisää). Lekuri poisti Hugolta melkoisesti hampaita (hampaat ja niiden kunto on yleinen ongelma siileillä, joten tätä osasin odottaa), mutta epäili tosiaan pahinta. Tahdoimme näytteen, maksoi mitä maksoi, ja niitä tuloksia sitten odoteltiin yli viikko - mutta jo ennen tulosten tuloa ja niitä Huonoja Uutisia, minä vain tiesin. Huge lähti viimeiselle matkalle odotettua aikaisemmin, pari päivää lekurin soiton jälkeen, kun en enää kestänyt katsoa toisen kipuilua - homman nimi oli niin selvä siinä vaiheessa kun poitsu lopetti kokonaan syömisen ja pissan mukana tuli verta jne. Lopullinen analyysi koepalasta saapui kirjeen muodossa Hugon poismenon jälkeen ja se kyllä pysäytti: se antoi vahvistuksen sille, että teimme oikean ratkaisun, sillä kyseessä oli "infiltratiivinen levyepiteelikarsinoma" ja ennuste olisi ollut todella huono. Huh, meinaa muuten kyynelet pyrkiä silmiin nyt kun pitkästä aikaa tullut uudelleen lueskeltua noita viimeisten päivien postauksia.

Mutta jos pääsee yli kaikesta tuosta, niin kyllä, kyllä siilit ovat lemmikeinä aika mahtavia pakkauksia ja kaiken vaivan arvoisia. Jos vaan tekee taustatutkimuksen huolella, miettii asiat loppuun asti, mihin on valmis ja mihin ei, ja hyväksyy sen, ettei siili välttämättä ole sellainen palloteltava sylikaveri, joka kipittää perässäsi paikasta A paikkaan B niin mikä jottei. Iltaihmiselle siili on mitä parhain kaveri, kun päivällä siili tietenkin mieluummin nukkuu, yöeläin kun on. Kyllä niitäkin päiviä kieltämättä mahtui joukkoon, kun mietin että olisi tietyt asiat pirusti helpompia ilman siiliä, mutta niitä päiviä mahtuu varmaankin jokaisen ihmisen elämään, oli kyse sitten eläimistä tai lapsista (tai puolisosta tai vanhemmista tai tai tai tai). 

Toivottavasti tästä romaanista olisi apua jollekin siilin hankintaa miettivälle. Kertokaa toki jos mieleen tulee jotain lisäkysymyksiä, vastailen mielelläni :)

OLEELLISET LINKIT 
(jos joku kaipailee lisäinfoa tietystä aiheesta suomeksi, saa hihkaista!)

suomen siiliyhdistys ry: USEIN KYSYTYT KYSYMYKSET |

INFOA SIILEISTÄ |

JUOKSUPYÖRÄN TEKO-OHJEET (pdf) |
HUGON KUVAGALLERIA |

   WHY INSECTIVORE DIET? |

 MORE ABOUT FEEDING/FOOD |

matofarmit + niiden hoito kuvina eli GROWING MEALWORMS |

HUGO'S DAILY MENU |

LIKES/DISLIKES |

KYLPYHETKET näyttivät usein tältä, tältä & välillä tältä |

 ruokien valmistus + pakastusprojekti eli HUGON MÄTTÖRUUAT, OLKAA HYVÄ |
JAUHOMADOT (tenebrio molitor) SUPERMADOT (zophobas morio) PIKKUJAUHOMADOT |

HUGON KAAPPIASUMUS |
ensimmäinen lääkärikäynti: HUGON EPIKRIISI (patti leuassa) |
toinen lääkärikäynti: HUGON EPIKRIISI vol 2 |
kolmas lääkärikäynti: HUGON EPIKRIISI vol 3 |
 neljäs lääkärikäynti: HUGON VIERAILU TUHATJALASSA |
viides lääkärikäynti: MELKEIN HAMPAATON HUGO |
NE HUONOT UUTISET |
HUGO-EEVERT 16.2.10-28.10.13, UINU RAUHASSA, PIIKKIPALLOMME! |
KOEPALAN VIRALLINEN TULOS |

rauhallinen rympylä

Tälleen äkkivilkaisulla tämän postauksen teemana toiminee varmaankin kuono ja ehkä tarkemmin teemoiteltuna nenänpään positioinnit suhteessa whippetin uneen ja sen laatuun, öö? Mutta kuten kuvista näkyy, ollaan me kyllä tehty muutakin kuin nukuttu - jos Rymyltä kysytään niin on esim suoranaisesti kidutettu koiraa tarjoilemalla aamupala kämäisestä pullosta (oli harvinaisen viihdyttävää katseltavaa - ja onhan muuten niin ettei kukaan muukaan pysty enää sanomaan sanaa "esim" ajattelematta Matti Vipusta??!! Mä en ainakaan pysty, en missään tilanteessa O_o) ja lenkkeilty tuolla sadekelissä - aurinkoa ollaan nähty aika harvakseltaan, möh. Kelit ovat toisinsanoen olleet sen verran ankeat, ettei meistä ole oikeastaan kukaan viihtynyt ulkona, mitä nyt Rymy on välillä hetken tai kaks istunut pihalla todetakseen, ettei siellä välillä pilkistävästä auringosta huolimatta vieläkään ole niin lämmintä kuin hän soisi olevan... rankkaa tuo whippetin elämä.

Eilisen, tuon ihanan aurinkoisen ja lämpimän iltapäivän + illan, Rymy vietti Serpulan&Myytiskän luona (koska minä ikäänkuin kerjäsin pyysin neitikoirien emäntää viemään oman otukseni heille kylään) ja tänään koiruus onkin kyseisen visiitin jälkimainingeissa nukkunut koko päivän - voisin melkein väittää, että Rymyyn iski jonkinsortin koirakrapula eli villi riekkuminen nähtävästi kostautuu hännällisilläkin otuksilla, haha! Kellon ollessa 18.45 H:n piti ihan oikeasti herättää koiruus lenkille, ja pissareissuillekin otuksen on saanut suurinpiirtein työntää takaovesta ulos. 

Herättelystä tulikin muuten mieleen, että ollaan tosi paljon saatu taas tuttavilta ja läheisiltä kommenttia Rymyn rauhallisuudesta, tuota otusta kun ei pentuna voinut missään nimessä luonnehtia millään tavoin rauhalliseksi. Ei siis todellakaan - ei edes nukkuessaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tavallaan mä jo ihan Rymyn pentuaikoina odotin tosi kovasti tätä vanhemman koiran viisautta ja just nimenomaan sitä rauhallisuutta, niin ihania kuin pennut ovatkin. Mutta... Isäni meni tässä jokunen aika sitten kommentoimaan koirani rauhallisemmaksi muuttunutta luonnetta pohtimalla ääneen josko tuo rauhallisuus onkin jonkinlaista kyllästyneisyydestä johtuvaa apaattisuutta ja sen jälkeen mä olen ollut ihan helisemässä tän asian kanssa. En siis yksinkertaisesti saa mielestäni sitä vaihtoehtoa, että jos mun koirani oikeasti kärsiikin liian virikkeettömästä ja tylsästä elämästä, apua!? O.o

Tämän muutaman viikon aikana tuo ajatus on oikeastaan jotenkin kulminoitunut meikäläisen pään sisällä, kasvanut vaan suuremmaksi ja suuremmaksi. Omatuntohan se siellä kolistelee, tietenkin, koska tiedostan vahvasti sen, että a) itse olen päntännyt noihin kokeisiin (tietyllä tapaa koirani kustannuksella, vaikka pienempiä lenkkejä ollaankin sateiden välissä vedetty), ja b) tottahan toki H:lle iski päiväduunien lisäksi pari extrapäivystystä tähän samaan syssyyn, joten hänkin on ehtinyt lenkittämään Rymyä vähemmän verrattuna normaaliin, eli ollaan hetki menty aika minimiliikunnalla --- ja siis silti tuo koira ei ole hyppinyt seinille ihan niin hurjasti mikä on suorastaan... hämmentävää. Pari vuotta sitten homman nimi olisi ollut ihan toinen, voin kertoa. 

Ja silti - juuri tuon rauhallisuuden takia ollaan taas käyty mm. enemmän Viherillä (lisäinfoa osoitteessa iinustii&rymy-suomi-sanakirja :D) juoksuttamassa Rympylää, kun ei ole koko aikaa tarvinnut pelätä joukkion pienempien (tai heidän vaatteidensa, argh) puolesta - pari nuorintahan pelkää Rymyä edelleen, mikä on ihan ymmärrettävää koiran ollessa suurinpiirtein samankokoinen kuin pelkääjänsäkin... Jos törmäisin itseni kokoiseen koiraan niin totta hemmetissä olisin pissat housuissa, ahem. Tokihan Rympylä vieläkin saattaa käydä pusun tai kaks lipasemassa, mutta nyt ollaan vihdoinkin päästy eroon siitä jatkuvasta pomppimisesta ja nenien nuolemisesta, mistä olen sanoinkuvaamattoman iloinen. Anyway, tässä vielä ne nenukuvat maailman parhaasta nenusta ja pari muuta räpsyä.

serpan ja myytiskän minivisiitti

Team Serpula&Myytiskä vietti meillä hetken tässä tänään päivällä - vieraat käyttivät kyläilyhetkensä tehokkaasti aurinkoa palvoen sekä rapsutuksista nauttien. Toki välillä vähän nuuskuteltiin nurkkia ja spurttailtiin pihalla. Noi kolme viimeistä kuvaa tiivistävät jotenkin niin täydellisesti näiden kolmen koiran aivan erilaiset luonteet; siinä missä Myyti parkkeerasi itsensä äitini sylin lämpöön, Rymy veteli lonkkaa lähettyvillä ja Sera, luonteelleen uskollisena, istuskeli pihalla ja katseli maailman menoa ja meininkiä filosofin elkein. Seralle ihan selkeästi sopii kevät, kun voi pitää takaovea koko ajan auki ja neiti saa mennä ja tulla miten tahtoo, eikä pyllykään jäädy vaikka pihalla tahtoisikin viettää hetken tuumaillen. Katselin Serpulaa ja mietin, että olisipa melkoisen mahtavaa tietää minkälaisia "ajatuksia" tuon neitikoiran pääkopan sisällä oikein pyörii; mitä se oikeasti näkee, kuinka, ja mitä hajuja mahtoi nenään kantautua?

tehokkaat opiskelumetodit, ohoi!

 | jep, tältä meidän keittiönpöytä ja/tai työhuone näyttää nykyään 24/7, voi huoh! | 

Moiks! Voin kertoa, että kaikenlaiset tehokkaat opiskelumenetelmät ovat just nyt vähän hakusessa mitä meikäläisen opiskeluun tulee ja se turhauttaa aikalailla - tiedän kyllä periaatteessa miten minun tulisi opiskella, jotta hyöty olisi paras mahdollinen, mutta käytännössä homma takkuaa. Tämähän se ongelmani on itse asiassa aina; tiedän monesti mitä tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan osaa soveltaa tietoani käytäntöön. Onneksi tiedostan asian, joten minulla on vielä mahdollisuus yrittää tehdä asialle jotain.

• OHJEITA OPISKELUUN | abitreenit
• TUNNISTA TAPASI OPPIA - kokeile, älä jumita
• MITEN MINUN KANNATTAA OPISKELLA? | löydä oma tapasi

Pääsykoematskussa on muutama sellainen artikkeli, joiden sisäistäminen tuntuu... no, todella työläältä, lähinnä koska niiden sisältö ei niinkään kiinnosta minua tai on esitetty sellaisella kielellä, etten vaan saan niistä irti samalla tavalla kuin muista artikkeleista. Ensimmäisellä lukukerralla luin aineiston läpi, toisella kertaa kirjotin todella laajat muistiinpanot ja nyt kolmannella teen ajatuskarttoja. Vielä pari vuotta sitten olisin ottanut tavoitteekseni pelkästään tekstin lukemisen miljoonasti, ulkoaopetellen, mutta tällä kertaa päätin käyttää enemmän aikaa tekstin ymmärtämiseen pelkän pänttäyksen sijaan.Tiedän, että minun pitäisi opetella kirjoittamaan todella tiiviit ja näpäkät muistiinpanot, ja että kaikkea ei todellakaan tarvitse ajatuskarttoihinkaan tunkea - mutta ai hemmetti miten hankalaa se on! Tiedon kriittinen tarkastelu ja tärkeän infon erottelu vähemmän tärkeäst, hyi. Vaikka tiedän toisin, koen silti kaiken tiedon olevan jollain tavalla oleellista ja kirjoittamisen arvoista ja pelkään, että siihen tulee kaatumaan tuo pääsykoe omalta osaltani. Tosin, olen myöskin yrittänyt tietoisesti olla stressaamatta vähemmän ja antamalla itselleni anteeksi enemmän - olen kyllä laatinut aikataulun mitä opiskeluun tulee, mutta en vaadi itseltäni kuitenkaan liikoja. Toisaalta tulee pohdittua, vaadinko liian vähän? No, joka tapauksessa, olen tässä opiskelun lomassa ehtinyt parin viikon aikana tekemään vähän sitä ja tätä...

Kuten käymään töissä

ja todistanut siellä yhden ja saman tunnin aikana miten tulee lunta, rakeita, sataa, ja aurinko paistaa. Olihan muuten sää, huhhuh!

  

Olen myös ehtinyt lenkkeilemään ja samalla bongailemaan kaikenmaailman keväänmerkkejä---

---sekä kauniita auringonlaskuja, joita tykkään kuvailla!

On myös ehditty leipomaan fetakinkkupiirakkaa, mikä on muuten ihan yksi suosikkipiirakkani--- 

 --- ja pelailemaan turtles kimbleä. 

Kyllä. Meiltä löytyy tämä peli, vaikka lapsia ei olekaan, ja sitä meillä myös pelataan... koska siis hei, en voisi ikinä kasvattaa lapsiani taloudessa, jota tätä peliä ei ole, öö. Mä perustelin tämän hankinnan H:lle selittämällä ihan vakavalla naamalla miten tärkeä osa lapsuuttani teinimutanttikilpikonnat ovat olleet (siis mähän en ole ikinä kimblestä tykännyt, tylsin peli ikinä, mutta jotenkin se on ihan erilaista kun ukkoina pomppii kilpparit -- periaatteessa tuon pelinhän voisi peitota ainoastaan prätkähiiret-versio, joka olisi vielä asteen verran coolimpi) ja että jos me saamme lapsia, eikä tätä peliä enää saa mistään, mä en voi elää sen tiedon kanssa, että olisin voinut ostaa sen pari vuotta takaperin. Että niin.

lucapläjäys vol 2

Edellisen kerran tauko opiskelusta meinasi lucapläjäystä joten loogisesti tällä kertaa tauko ajatuskarttojen piirtelystä meinaa siis lucapläjäys vol kakkosta! Kiitos siskolle kuvista, oli muutama helmi seassa, hahah. Ja muistui taas hyvin mieleen miten hirveä ikävä on sekä siskoa, että tuota karvaista lasta - edelleen!

Voin kertoa, että ihan pikkasen meinaa hauvavauvakuume iskeä tällaisia kuvia katsellessa, ei hitsi.

elämä tiivistettynä

Siinä on meidän elämää tiivistetyssä muodossa - ekassa kuvassa näkyy btw se tornado, joka meikäläistä odottaa kotona ihan joka kerta kun kotiin tulen, eikä todellakaan ole väliä olenko ollut poissa kotoa kymmenen minuuttia vai kymmenen tuntia; vastaanotto on aina sama, huhheijaa. H:n tullessa kotiin Rymy juuri ja juuri jaksaa nostaa päätään sohvalta nähdäkseen kuka tulee, ennen kuin pistää itsensä takaisin maate, ai se olikin vaan iskä, kroohpyyh.

Paljon on lepäilty, katsottu suosikkisarjoja ja otettu päikkäreitä viime kuukausien aikana, kun kaikenmaailman pöpöt ovat kerta toisensa jälkeen vieneet talon ihmisiltä voimat. H on, edelleen, ahkerasti lenkittänyt koiraa niin paljon mitä palokunnan päivystyksilä on kyennyt (tässä kohdin täytyy tietenkin kiittää tämän meidän asema kolmekasin jätkiä, kun lähestulkoon aina joku joutaa tuuramaan tunnista pariin päivään jos ja kun jeesiä ollemme kaivanneet - viimeksi tänä viikonloppuna) kun itse olen yrittänyt panostaa pääsykokeeseen lukemiseen, mikä on ollut todella ihana juttu. Ollaan me kerran tai kaks ehditty Serpulaa&Myytiskääkin treffaamaan, kuten kuvasta näkyy.

Täällä on muuten jo ihan kevät ja ajatuksena onkin, että jossain vaiheessa tuon kokeen jälkeen pyydetään meidän agiesteet takaisin - ovat olleet lainassa - ja voitaisiin vihdoin ja viimein alkaa heräilemään tästä talvikaamoksesta! Itsellä on oikein huono omatunto, kun tuntuu että kaikenlainen touhuaminen Rymyn kanssa on jäänyt tosi vähälle, niin sisällä kuin ulkonakin - sama nähtävästi toistuu joka talvi, hyh. Nyt pitäisi keksiä jotain uutta ja hauskaa hommaa, sellaista mitä voisi tehdä ja treenailla kotona ihan koska vaan ilman sen kummempia välineitä. Vinkkejä otetaan vastaan!

tähän pyrin (haaste)

(weheartit.com)

TASAPAINO 

(itsensä hyväksyminen & pelkojen voittaminen)  

ONNELLISUUS

(tieto siitä, mitä haluan tulevaisuudelta & uskallus yrittää)

----

Koin nimenomaan tämän haasteen, sen merkityksen muistamisen, osuvaksi juuri nyt; tänään ja tällä hetkellä. En osaa edes kuvailla tätä tämänhetkistä fiilistä - jonkinlainen epätoivo ja pelko tulevasta iski, eikä lukemisesta tule mitään, ennen kuin saan nämä tunteet ja ajatukset kuriin.

Mielessä vilistää miljoona erilaista näkymää tulevasta, ja yhtä monta pelkoa myös. Rehellisesti sanottuna, tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun mä ihan oikeasti haluan päästä sinne kouluun. Toki mä olen hakenut ennenkin, mutta koskaan ennen se ei ole tuntunut näin tärkeältä, näin merkitykselliseltä, näin halutulta. Ensimmäinen kerta, kun mä todella tahdon päästä elämässä eteenpäin sen sijaan, että tyytyisin siihen miten asiat nyt on. Ensimmäinen kerta, kun ihan oikeasti tuntuu siltä, että asiat eivät ole hyvin näin - että mä ansaitsen oikeasti enemmän. Tahdon enemmän.

Ja koska minä olen minä, tämä halu muuttaa asioita tuo mukanaan järjettömän pelon. Se alkaa jo nyt, vaikka kokeisiin on vielä muutama viikko aikaa - ja se tekee lukemisesta ja asioiden opettelusta täysin mahdotonta; mitä jos en pääsekään, mitä ihmettä mä sitten teen? Hajoaa pää, jos mikään ei muutu. Ja yhtälailla, mitä jos pääsenkin? Sehän se vasta pelottaakin, ai hemmetti.

Ps. Tää blogi niiiiin tartti uuden nimen, nyt kun Rympylä muutti tänne mun kanssa. Kuka ois arvannut? :P 

lucapläjäys

... tälleen meikäläinen opiskelee, kröhöm. No, puolustuksekseni voin sanoa, että kyllä tässä on tullut tänään kuulkaas opiskeltua! Vielä olisi about 10 sivua tämän päivän tavoitteesta läpikäymättä ja kello on kuitenkin vasta 16.30, joten eiköhän homma ole ihan hyvällä mallilla. Ehkä. No, joka tapauksessa, koin olevani (taas kerran) pienen tauon tarpeessa ja ajattelin piristää itseäni nauraakihertämällä siskoni Luca-pennelin kuville - päätin tietenkin sekunti sen jälkeen jakaa nämä pari kuvaa myös teidän kanssanne. Btw, lisää löytyy WHIPTAILED-sivustolta, Lucan omasta kansiosta, tietenkin - sen takia en myöskään tule tätä postausta sinne linkittämään, koska kaikki facesivustoamme seuraavat immeiset ovat nämä kuvat jo nähneet. 

Koska miellän Lucan Rympylän serkkupojaksi, meidän perheeseen kuuluvaksi ja luonnollisesti tätin lakkauzpakkaukzeksi, riiviöpentu sai kuin saikin oman blogitunnisteensa (en mä vaan kyennyt niputtamaan Lucaa "pelkästään" koirakaveriksi - vähän niinkuin epäilen vahvasti, että Sera&Myyti tulevat myös saamaan oman tunnisteen, öö...) Anyway, ihan pikkasen saatan toivoa, että sisko tulee kohtapuolin kylään karvaisenlapsensa kera ♡ ♡ ♡ ... ja toki se saa siis tuoda sen karvattomankin otuksensa mukanaan, heiniinku.

 

Ahahahah, nyt on kiva palata pääsykoematskun pariin, kun naamalla on mitä levein virne!

:D