soittolistalla vol 2

(aka tsemppimusaa & katse tulevaisuuteen)

Mä olen ihan pennusta asti ollut sellainen, että jos oikeasti tahtoo tietää mitä mun pääni sisällä liikkuu tai ihan vaan millä fiiliksellä olen, niin kannattaa ehdottomasti kiinnittää huomiota siihen mitä ja minkälaista musiikkia kuuntelen - biisien sanat kertoo yleensä kaiken tarvittavan, jos niitä vaan osaa oikealla tavalla tulkita... ja joskus ei tulkintaa edes tarvita, suoraan sanottuna. Mä en nykyään enää kuuntele edes hirveästi musiikkia, koska a) kone ei aina pyöritä youtubea, eikä spotifyitä, enkä ikinä muista, että tablettia voisi käyttää --- ja b) jostain syystä sen musiikin sitten pitää aina olla sellaista, joka kolahtaa ja johon voin samaistua tai jonka antaa mulle jotain - jos ei muuta niin ainakin sen fiiliksen, että mennä tanssahtelen ympäri kämppää. Pentuna mulla tuntui mankka huutavan koko ajan, mut ehkä ihan jo työnikin takia osaan nykyään nauttia hiljaisuudesta.

***
OMA PÄÄ  
kuningasidea
 

Tällä hetkellä tää on varmaan se mun soitetuin biisi - sellanen "kyllä sä pystyt siihen" -tsemppauskipale. Miksi? No, noi sanat ♡ Niinku, jos et sä pysty, niin älä siihen ryhdy, tai joudut oottaa ikuisuuksiin, että saat  sen uuden mahdollisuuden, tai voi olla että tämä on se ainoa, hetkesi käytä maailmalle näytä, sillä on raskas kantaa syyllisyyden painoa || siitä ettet tehnyt taaskaan sitä, ei kiitä kukaan, siitä ettet tehnyt taaskaan mitään, ei kiitä kukaan -- tää vaan muistuttaa mua just nimenomaan siitä, ettei yrittänyttä laiteta.

***

KESÄRENKAAT 
robin

Tää biisi on mulle vähän spesiaali, ahahaha. Siis ensinnäkin mun on ihan heti ekana tunnustettava jotain - kun tää biisi siis tuli, mä en tajunnut miksi nousi haloo siitä, jos lapset tätä lauleskelee. Siis kun siinähän lauletaan kesärenkaista, mitä hemmettiä? No, kyllä se totuus mulle sitten valkeni, haha. Niin, mähän en siis tiennyt että tää on joku kesäkumi-biisi, kun en mä edes tiennyt mitään mistään kesäkumibiiseistä (en, vaikka kuuntelen Cheekiä - tosin, enhän mä ymmärtänyt aluksi sitäkään että "Jossulla" on tosiaan "Jossulla" eikä "jos sulla on", öö) .......... siis en ihan oikeasti tiedä missä luolassa olen asunut. Mut sen takia pelkkä sana kesärenkaat saa mut nauramaan :D
 

H ei ymmärrä miksi tykkään Robinista, joten pieni extra tähän väliin - no siis kahtokaa nyt, onhan tuo lutuinen ja herttanen ja tollanen söpis. Melkein vois toivoo olevansa sen - ööö, aika monta? - vuotta nuorempi, ahahah. Tulee ihan mieleen Jeremy Sumpter, josta en aio sanoa muuta kuin, että vanhimmat ystäväni kyllä tietävät mitä tarkoitan, ahem. No ei vaan, siis mä ihan oikeasti tykkään Robinista, koska mun mielestä se laulaa omaan ikäänsä sopivia biisejä, jotka ainakin itselle jaksavat tuoda hymyn kasvoille, ja ai että miten monet "LOBIN" -konsertit olen (levyjen säestämänä, totta kai!) töissä nähnyt!!! Se tunne kun lapsen kanssa värkätään rikkalapion pidikkeeseen kiinni vaikkapa iso tussi, että saadaan kunnon "miklofonit", ja sitten meikäläinen istuu sohvalla sen tunnin verran katsoen konserttia, josta ei muuten liikettä puutu. Välillä ollaan ihan jouduttu kännykällä katsomaan näitä videoita, että mitenkäs ne jotkut liikkeet oikein tehtiinkään, että saadaan konsertiin oikeat "muuuuvsit" :D Joten, tiivistettynä. Kyllä 28 wee saa tykätä Robinista, jos tahtoo, peekele!

***

KIPINÄN HETKI

robin feat elastinen 

Meikäläisen uusin tuttavuus, taas on nähtävästi asusteltu siellä luolassa... Pakkohan se oli tänne listalle tunkea, kun sopii niin hyvin tämän hetken fiiliksiin; mitä ikinä sun unelmat onkaan et saavuta niitä unessa koskaan, ota ittees niskast kii - vaikeinta on itsensä voittaa. I hear you, dudes, I hear you. Ja kun mä nyt vaan tykkään Elastisesta ihan törkeesti, minkäs minä sille mahdan...

***

AERIALS
system of a down

Siis joo. Tää oli pitkään mun suosikkikappaleeni ja edelleen se vaan koukuttaa. Ääni, melodia - ja sit ne sanat, mä saan niistä ihan tajuttomasti irti, edelleen.

  ***

ÄLÄ TYRI NYT

jukka poika

Jaksat vielä jonkin aikaa, tätä paikkaa, näit ihmisii // Pystymetsä ja laakeeta peltoo, maisema herättää jumalan pelkoo // Täällä taivas roikkuu uhkaavana, päittemme yllä // Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään // Kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä // Taas perinteinen perjantai-ilta, rallin äänet kaikuu kaupungilta // Frendi kysyy sua mukaan säätämään, mutta säädöt ne jääköön tänään // Sulla on matkalippu toiseen maailmaan, kunhan tovin maltat olla focuses // Hölmö rupeis hankaluuksia haalimaan, tää mesta ei oo sun kokoses.
 

myöhäinen lomafiilis

Jeeee, mulla on vapaapäivä (huomennakin pyörähdän töissä vaan muutaman tunnin verran) ja me nautiskellaan täällä auringosta täysin rinnoin - vihdoinkin iski just sellainen lomafiilis, jota viime viikolla ehkä vähän kaipailin... Johtunee varmaankin tuosta taivaalla kellivästä säteilijästä, öö, tai sitten mä en enää jännitä niitä tulevia lto:n soveltuvuuskokeita ihan yhtä hirmuisesti, mikä sekin on täysin mahdollista. Niin tai näin, äsken hengailtiin muutama tunti lainalauman voimin tuossa takapihalla ja ai että, tuli tarpeeseen tuo pieni hengähdystauko, jonka aikana ei tullut ajateltua mitään sen ihmeellisempiä juttuja. Itselläni oli kahvitarjoilu, koirilla vesi; Myytiskä otti asiakseen hävittää talven jäljiltä ikävät rusketusrajat, Sera sen sijaan jatkoi vanhalla tutulla vahtimislinjalla ja Rymy? No, Rymy teki mitä yleensäkin --- otti rennosti.

Nyt Rymy luonnollisesti vinkuu keittiön lähettyvillä; jätti nääs aamuruokansa syömättä, kuten monena muunakin aamuna, enkä voinut nappuloita tarjolle Seran takia jättää - enkä muutoinkaan. Profine ei sisältönsä perusteella lukeudu mun lemppareihin, eikä nähtävästi Rymynkään, joten en usko, että sitä tullaan lähiaikoina ostamaan uudestaan (johtuneeko vuodenajasta vai mistä, mutta Rymystä lähtee ihan hirveästi karvaa ja hilseilee myös enemmän kuin koskaan, mietin josko johtuisi tosta sapuskasta?) ... muutenkin saadaan taas kiinnittää enemmän huomiota Rymyn syömisiin, mun mielestä se on vähän lihonut näiden lenkkitreenien namitusten myötä. Eli ei selkeästi olla osattu ottaa noita lenkkinamituksia oikealla tavalla huomioon tarjottavan ruuan määrässä, vaikka yritetty kyllä on, huoh!

PS. En tiedä oletteko huomanneet, mutta olen lähiaikoina lisäillyt tosi nihkeästi kuvia face-sivustolle, johtuen siitä, ettei tää mun käytössä oleva koneeni oikein pelitä. Kuvien latailu menee tosi hankalaksi, eikä todellakaan onnistu hetkessä, joten sen takia instagram on ollut viimeaikoina enemmän käytössä. En siis suinkaan ole unohtanut facea, kyse on ihan jostain muusta! Loppuun lisäsin muutamat "arkistojen aarteet", joita säästelin faceen, mutta joiden sinne lataamisesta ei tullut yhtään mitään...

------------------------------------------------

haaveena lastentarhanopettaja

Moiks! Mä olen nyt pari kertaa lukenut läpi noi lto:n soveltuvuuskoematskut ja ette kuule usko miten helppoa se lukeminen on ollut, toi teksti on niin hunajaa mulle! Hunajalla tarkoitan tässä yhteydessä mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, siis - kauhistelin aluksi toisen artikkelin pituutta, kunnes äkkiä huomasin harmikseni olevani jo viimeisellä sivulla. Ensimmäinen artikkeli koskee tosiaan lasten fyysistä aktiivisuutta (eli siis leikkimistä/liikkumista) ja tämä toinen, jonka tänään lukaisin, vuorohoitoa sekä sukupolvisuhteita päivähoidon kontekstissa. No, ottaen huomioon, että olen tehnyt vuorotyötä nyt sen lähemmäs kahdeksan vuotta, tekstin ymmärtäminen ei todellakaan ollut vaikeaa. Ja tuo ensimmäinen artikkeli taasen avasi silmäni ihan täysin - sekä sai meikäläisen miettimään miten hienoa olisi, jos voisin purkaa tuon nykyisen työpaikkani ja suunnitella koko talon uudestaan lasten etua ja liikkumismahdollisuuksia ajatellen - on kovin vaikea kannustaa lapsia (sisätiloissa) aktiiviseen leikkiin, jos puitteet ei anna siihen oikeanlaisia mahdollisuuksia, päinvastoin. Saat koko ajan olla sanomassa ei tai ei kannata, varovasti nyt ihan niiden tilojen takia. Ihan yhtälailla se on vaikeaa ulkona, jos liikkumiseen varattua tilaa ei ole suuruudella pilattu.

En tiedä olinko vaan todella loman tarpeessa, johtuuko tämä innostus tästä yliopistoon hakemisesta vai ihan vain siitä, että on saanut pitkästä aikaa käyttää aivojaan, mutta --- en muista milloin viimeksi olisin ollut näin innoissani mitä mun työhöni tulee. En ole varmaan vuoteen lukenut mitään aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ole muistanut tekeväni työtä joka ihan oikeasti merkitsee paljon. Viimeisen vuoden olen lähinnä iltavuoroissa vilkuillut kelloa ja toivonut pääseväni kotiin; pientä uupumista ollut havaittavissa, kenties? En ole kokenut olevani toisten kanssa samalla viivalla, enkä missään nimessä samanarvoinen.

Nyt on taas ihan toinen ääni kellossa. Vaikka en tällä kierroksella kouluun pääsisi, en kadu hetkeäkään näiden kaikkien tekstien lukemista: olen saanut valtavasti intoa ja eväitä tulevaisuutta ajatellen. Ja mitä enemmän näitä luen, sitä varmemmin mä tiedän, että tulen hakemaan uudestaan, jos nyt ei natsaa.

Kai mut tälläkin hetkellä jonkinsortin varhaiskasvattajaksi voi lukea, kun työvuosia on tosiaan mittarissa jo aikalailla, mutta mä en itse koe sitä olevani. Kaikki muut työpaikallani ovat juuri sitä, mutta mä olen vaan joku wannabe, kaikkien alapuolella, ainakin oman pääni sisällä. Tällä hetkellä tiedostan entistä enemmän kuinka tahtoisin olla sitä, varhaiskasvattaja, ihan virallisesti - paperilla. Tämä mun nykyinen työni ja nimikkeeni ei enää vaan riitä mulle; mä haluan jotain enemmän.

Ja mikä tärkeintä, nyt mä taas muistan jotenkin selvemmin sen, että vaikka mulla niitä papereita ei (vielä, peekele) olekaan ja mun nimikkeestäni huolimatta --- mun työpanokseni on ihan yhtä tärkeä kuin noiden muidenkin - jossain suhteessa ehkä tärkeämpikin, sillä minähän se siellä usein iltaisin yksin olen; yksin kantamassa vastuun siitä lapsesta, niin perushoidosta kuin siitä pedagogisesta puolesta. Harvemmin mulle on valmiiksi jätetty ohjeita, jossa kerrotaan miten lapsen A kanssa tulisi nyt sitten tehdä sitä ja tätä ja tuollaista harjoitusta ja syystä että, vaikka joskus melkeinpä toivoisin, että olisi. Kyllä se on pitkälti mun ihan itse pohdittava ja mietittävä, että minkälainen homma siinä iltasella kannattaisi, missä annan periksi, missä en, mistä neuvotellaan, mitä olisi harjoiteltava ja mitä lapsi ylipäätään väsymyksensä puitteissa jaksaa. Minä teen ne päätökset. Se, että meille on jätetty joku askartelu, joka voidaan halutessamme tehdä, mutta jonka tavoitetta (mitä lapsen taitoja sillä tarkalleen ottaen tahdotaan harjoittaa) en ymmärrä - no, kuten sanottu; se ei vaan riitä enää. Mä tahdon tietää ja mä tahdon oppia. Mä haluan tietää miksi.

Mä sanoin sen jo kerran, ja sanon sen taas: mä en ole ikinä eläissäni halunnut mitään niin paljon kuin mitä nyt tahdon päästä kouluun. Toisaalta sen myöntäminen saa mut tuntemaan oloni ihan järkyttävän haavoittuvaksi, vähän niin kuin koko maailma osoittaisi mua sormella ja nauraisi, viimeistään siinä vaiheessa jos en tällä kertaa pääse. Tää on mulle ihan uusi juttu, jonkin asian haluaminen tässä mittakaavassa, koska tähän asti kaikki muutokset ovat pelkästään pelottaneet ja ahdistaneet, enkä mä ole ollut niihin valmis. Jos siis ei lasketa tota mun silloista palokuntalaista, nykyistä pelastajaa: siinä oli sellainen "uusi juttu", jonka mä tiesin pistävän kuviot uuteen uskoon, mutta jonka mä palavasti tahdoin. Ja sain.

yhden loman loppu, toivottavasti jonkun uuden alku

Siis voi kääks! Ensinnäkin, tänään sanon hei hei lomalle, joka ei kyllä varsinaisesti tuntunut lomalta kaiken tuon lukemisen ja jännittämisen takia. Onneksi on kuitenkin pehmeä lasku takaisin työmaailmaan, ensimmäiselle päivälle kun kertyy pituutta huimat 3,5 tuntia. Hui, en tiedä miten kestän, haha. Toisaalta taasen, tämä lomani ajankohta mahdollisti sen, että sain paljon paremmin luettua VAKAVA-kokeeseen kuin mitä töissä ollessani olisin saanut luettua, joten olen ihan tyytyväinen, vaikka jäikin tänä vuonna se "rentoloma" kokematta - enhän mä edes ehtinyt käymään oikeastaan missään tai tekemään mitään sen ihmeellisempää, lähinnä istuin kotona nenä ruudussa, ahem. Mutta pitkältihän tässä on kyse prioriteeteista; mä haluan päästä sinne kouluun ehkä enemmän kuin mitään muuta ikinä, ja jos sen päämäärän saavuttamisen takia oli uhrattava yksi loma, niin so be it. Ammattikorkean soveltuvuuskokeeseen en aikoinaan tainnut valmistautua juuri mitenkään, peruskysymyksetkin tulivat ihan puskista, koska en varsinaisesti sinne edes halunnut - nyt ollaan liikkeellä ihan eri fiilingillä, voin kertoa!

Toiseksi, tänään tosiaan julkaistiin lastentarhanopettajan soveltuvuuskokeen (Jyväskylä) ennakkomatsku, iiiiiiks! Mä olen toisaalta niin täpinöissäni tän asian suhteen ja toisaalta niin turhatunut - miksei se matsku voinut ilmestyä nettiin vaikkapa viime maanantaina, kun mulla olisi ollut vielä viikko lomaa jäljellä?! Paitsi että, ehkä tuo viikon pätkä ilman mitään ennalta suunniteltua lukuaikataulua yms teki ihan hyvää, ehdin edes hetken ihan oikeasti mukamas lomailemaan, tai ainakin vähän sinnepäin. Soveltuvuuskoettahan olen jännittänyt siitä hetkestä, kun tiedon sain, eli se on ollut mielessä vähintään 15 tuntia vuorokaudesta, huoh. Ehdin jo vilkaisemaan tossa aamutuimaan noita artikkeleita (Suomenkielinen yhteenveto Anne Soinin Terveystieteen väitöskirjasta Always on the move? Measured physical activity of 3-year-old preschool children & Anna Siippainen, 2012, "SE TIETYNLAINEN VAPAUS ETTÄ LAPSET TIETÄÄ ETTÄ KOKO TALO ON TYHJÄ" Vuorohoidon joustavat sukupolvisuhteet. ) ja onnekseni molemmat vaikuttivat ihan älyttömän mielenkiintoisilta, eli en usko, että siinä suhteessa lukemisen kanssa tulee olemaan mitään ongelmaa -- kunhan vaan ehtii ja kerkii! Vaikkei tällä kertaa opiskelupaikkaa irtoaisi, niin ihan jo oman työni kannalta noiden lukeminen ja sisäistäminen on varmasti ainoastaan positiivinen juttu. Odotan innolla.

Kolmanneksi, H pääsee ensi maanantaina vihdoinkin aloittamaan kesätyönsä Keski-Suomen Pelastuslaitoksella, ihan oikeassa vuorossa siis. Onhan hän ollut jo vuosia Keski-Suomen laitoksen listoilla milloin milläkin nimikkeellä - nuorempi sammutusmies, vanhempi sammutusmies ja mitä näitä nyt onkaan! Alunperin H:n piti aloittaa hommat Jyväskylässä jo aikasemmin tässä kuussa, mutta koska meidän kylän kalustonhuoltaja on pitkäaikaisemmalla saikulla, H lupautui tuuraamaan häntä hippasen pidempään. Sinänsä ihan hyvä juttu, koska se kuitenkin tarkoittaa sitä, että H on ollut tullut joka päivä töiden jälkeen kotiin... mutta kyllä mä silti pidän enemmän noista 24h työvuoroista, jolloin H saa työvuoron jälkeen vapaan tai pari (yleensähän vuorossa on aika selvä systeemi, 24h töitä ja yksi lepo + kaksi vapaapäivää). Ihan normikaavan mukaan ei nuo H:n tulevat vuorot mene, eli saattaa olla vuoron jälkeen lepo + yksi vapaa ja toisen vuoron jälkeen taas lepo + kolme vapaata - niin tai näin, koettiin jo viime kesänä, että tuo rytmi sopii meille meikäläisenkin työvuorot huomioon ottaen paljon paremmin! Ja muutenkin, onhan se nyt ihan eri asia, varsinkin vastavalmistuneena pelastajana, olla Jyväskylässä tekemässä noita hommia ihan oikeasti verrattuna tällaisen kyläpahasen hiljaiseen menoon ja meininkiin. Ihan kohta H lähtee töihin ja siispä minä pääsen lukaisemaan (toivonmukaan rauhassa, Rymy kun ei aina ole samaa mieltä mitä mun ajankäyttöön tulee) tuon soveltuvuuskoematskun, jes! Palaillaan siis astialle, kivaa maanantaita itse kullekin! :)

HIENOSTI HIHNASSA (Tommy Wirén & Päivi Romppainen)

Tässä jokunen aika sitten tilasin ylläolevan kirjan ja voi pojat, kylläpä kannatti! Tilasin kirjan osittain siksi, että lenkkeily aiheuttaa meikäläiselle edelleenkin ajoittain päänvaivaa ja murhetta ja osittain koska tykkäsin Tommy Wirénin & Päivi Romppaisen edellisestäkin kirjasta, joka antoi minulle valtavasti eväitä jatkoa ajatellen. Se on edelleen yksi suosikkini.

Mitä lenkkeilyyn tulee, vikahan on täysin hihnan tässä päässä ja tiedostan asian hyvin vahvasti. Olen kirjoitellut tästä asiasta monesti ennenkin; minähän siis periaatteessa tiedän, miten ja minkälaisessa mielentilassa siellä lenkillä pitäisi olla ja mennä, mutta kun yhdestä suunnasta tulee toisenlaisia ohjeita ja toisesta taasen erilaisia, välillä on meinannut olla ihan hukassa kaiken informaation keskellä. Ja kun fakta on se, että minä satun olemaan juuri sellainen ihminen, joka turhautuu helposti ja jumittuu noihin epäonnistumisiin - häpeän sellaisiakin asioita, joita ihan oikeasti ei tarvitsisi. Nolottaa kun Rymy haukkuu toiselle koiralle, vaikka ihan selvästi kyse on innostuksesta, ei vihaisuudesta. Nolottaa kun se yrittää hyökkiä kohti toista koiraa, vaikka siinäkin toinen selkeästi tahtoo päästä tekemään tuttavuutta ja kenties leikkimään. Vihainen Rymy ei ole ollut lenkeillä enää pitkään aikaan, alkuvaiheessa parin säikähdyksen ja irtokoiran jälkeen hetken aikaa kyllä räkytti hampaat irvessä, niin että ihan tosissani sain hihnasta pidellä. Nolottaa vaikka ollaan monesti lenkillä kohdattu paljon pahempia ja selvästi vihamielisiä remmirähjöjä, joiden omistajat eivät ole edes yrittäneet tehdä asialle mitään; minä sentään yritän!

Lukaisin kirjan yhdessä päivässä läpi, poimin sieltä ne mielestäni meidän tilanteeseen sopivimmat vinkit ja jo parin viikon jälkeen huomaan suuren muutoksen tapahtuneen. Aika paljon olen saanut tehdä töitä nimenomaan itseni ja oman asenteeni kanssa; johdonmukaisuus ei ole niin helppoa kuin kuvittelisi, minkä toki tälleen lapsia työkseni hoitavana tiesin, ja toisaalta oma epävarmuus meinaa monissa tiloissa lyödä nyrkillä naamaan, ja kovaa. Epäonnistumiset sallittakoon, tärkeintä olisi muistaa niiden jälkeen pysyä positiivisena ja rauhallisena.

Asiaan liittyen, uusimmassa KOIRAMME -lehdessä (5/2015) oli tosiaan juttu Omistajalla on suuri merkitys koiran käytökseen, joka oli varmaankin kirjoitettu täsmälleen meistä, ahem... Tosin aika monet muutkin koiranomistajat varmasti samaistuvat, epäilisin. Siinä kun sanottiin mm. että "Koira käyttäytyy omistajan mielestä ei-toivotulla tavalla, esimerkiksi rähjää toisille koirille tai on arka ja yrittää perääntyä tilanteista. Omistajaa nolottaa koiran käytös, hän kiristää hihnaa, vie koiran nopeasti pois paikalta tai rankaisee sitä. Kun koira on seuraavan kerran samanlaisessa tilanteessa, se alkaa ennakoida omistajansa reaktiota, joka aiheutti sille ahdistusta edellisellä kerralla. Koira reagoi entistä voimakkaammin, jolloin omistaja hermostuu enemmän. Kierre johtaa ennen pitkää siihen, että omistaja alkaa varautua ennakolta tilanteisiin, joissa koira reagoi, ja koira alkaa skannata ympäristöään entistä tarkemmin."

No, juuri sehän se meidän ongelmamme on. En vain jostain syystä ole aikaisemmin osannut irrottautua tästä kierteestä. Suosittelen tuon artikkelin lukemista sekä Wirénin kirjaa kyllä ihan jokaiselle, joka näiden asioiden kanssa kamppailee. Kirjassa on ensinnäkin tosi paljon hyviä konkreettisia vinkkejä ja harjoituksia, ja jokaiselle ihan varmasti löytyy jotain. Itselleni antoisin osio oli kuitenkin ohittamisen etiketin lisäksi kirjan alkuosio, jossa käsiteltiin sitä miten käytös syntyy - mitkä asiat muokkaavat eläimen käytöstä ja miten, ja miten omalta osaltaan asioihin voi vaikuttaa.

Meidän urakkaa helpotti selvästi se, että ollaan kontaktia harjoiteltu tosi paljon pienestä pitäen ja se, että Rymy on kastraation jälkeen ollut todella perso ruualle. Aloitin siis harjoittelut pienillä aamulenkeillä ennen aamupalan antoa - päätin, etten höpöttele Rymylle, ei mitään lässyttämistä ja lepertelyä eikä muutenkaan kotona "turhaa" liiallista huomiota. Lenkillä kun koira katsoi minuun päin, sanoin iloisesti "hyvä" ja Rymy sai täten palkaksi sekä huomioni, että nappulan/namin. Koska tätä ollaan tehty ennenkin, Rymy tajusi jutun juonen ihan heti. Näin mentiin muutama kerta. Tämän jälkeen aloin palkkaamaan niillä kerroilla, kun Rymy katsoessaan minuun päin samalla hidasti kulkemistaan ja/tai käveli ihan vieressäni. Tämän myötä vetäminen, joka siis tosiaan on tehnyt tosi pahaa selälleni, on vähentynyt huomattavasti. Nyt Rymy kävelee jo melko pitkiä matkoja vieressäni namipalkka mielessään, fiksu kun on. Seuraavassa vaiheessa alan varmaankin harventamaan palkkausta entisestään, kunhan vain muistaisin edetä tarpeeksi hitaasti, ettei tule takapakki. Yritän myös pitää hihnaa niin löysällä kuin mahdollista, eli välillä on saanut itse nopeuttaa tahtia sen sijaan, että vaatisi koiraa hidastamaan "koska minä olen pomo, hei niinku". Olen vasta nyt herännyt ajatukseen, että tuo otushan on tosiaan ystäväni eikä alaiseni - tai olenhan minä alusta asti suhtautunut vähän epäilevästi näihin laumanjohtaja-juttuihin, mutta nyt olen päässyt niistä ihan täysin yli. Minun ei tarvitse kontrolloida, hallita, saadakseni Rymyn tekemään mitä tahdon vain koska tahdon. Minä voin opettaa, ja pyytää, ja palkata.

Meillä muutos näkyi konkreettisesti tässä pari päivää sitten, kun lenkillä meidän edessämme meni tässä lähellä asuva koira. Rymy keskittyi enemmän minuun kuin koiraan (okei, haukahti se yhden kerran, kun vieras koirakin haukahti). Vierasta olisi kovasti kiinnostanut tehdä tuttavuutta, jäi välillä mangustina katselemaan meitä, mutta omistajansa sinnikkäästi yritti eteenpäin huikaten minulle, että "Sulla on paljon hyvätapaisempi koira ku mulla!" Siinä vaiheessa Rymy haukahti, tietenkin kiitoksen, ja minäkin vastasin että "ainoastaan siihen asti kunnes tullaan kohdalle" :D No, he jatkoivat kulkemista pitkän aikaa meidän edessämme, mikä oli ihan loistava juttu, koska minä sain koko ajan palkata Rymyä koiraan päin - ja pois - katsomisesta. 

Hetki näiden kadottua edestämme, tulimme kohtaan, jossa autotien toisella puolella näkyi pari koiraa. Näistä toinen haukkui meille, mutta Rymy katseli koiria vähän ihmeissään, ja haki koko ajan samalla kontaktia minuun - ei haukahtanut kertaakaan, vaikka oltiin jo aika lähellä sitä "Rymyn omaa aluetta". Toki tilannetta helpotti se, että nämä koirat liikkuivat meistä poispäin, eivät kohti. Mutta silti. Onnistuminen on se on pienikin onnistuminen!

Niin siis, KOIRAMME -lehdessä mainittiin tuo koiran "oma tila", eli jokaisella koiralla on se henkilökohtainen alueensa; "yksi koira voi alkaa haukkua toiselle koiralle jo 50 metrin päästä, kun taas toinen availee äntään vasta kun koira on viiden metrin etäisyydellä." Olen alkanut selkeämmin hahmottamaan meidän "oman alueemme", joka on helpottanut noita kohtaamistilanteita huomattavasti. Koska tämä kyläpahanen on aika pieniä, noita suoria ohitustilanteita tulee vastaan aika harvoin, mutta toisaalta se on antanut meille mahdollisuuden, aikaa ja nimenomaan tilaa, harjoitella lisää kontaktia, sekä sitä mitä meidän molempien tulisi tehdä toisen koiran ilmestyessä näkösälle. Olen myöskin yrittänyt keskittyä täysin Rymyyn ja unohtaa ne muut ihmiset tai mitä ne mahdollisesti ajattelevat kun teen niin tai näin.

Kirjasta poimin tosiaan parikin itselleni tärkeää ja eteenpäin vievää ajatusta. Ensinnäkin "hihnassa kulkemisessa ei siis ole kysymys johtajuudesta vaan johdonmukaisuudesta", mikä on mielestäni muistamisen arvoinen asia! Toiseksi, itse olen ollut vähän ihmeissäni sen asian kanssa, että pitääkö siinä toisen rähistessä nyt yrittää niitä nappuloita tunkea sinne ääntä kohti vai vahvistaako se nyt juurikin sitä räyhäämistä?! Wirénin mielestä "jos koira rähistessään kykenee kuitenkin syömään, kannattaa pysyä paikallaan ja syöttää koiraa toisen koiran suunnasta niin kauan, kun se on näkyvillä. Ruuan tulee kuitenkin yhdistyä koiran mielessä toiseen koiraan. Jos ohjaaja aloittaa ruokkimisen ennen kuin koira edes huomaa toisen koiran läsnäolon eikä syödessään tajua sen mennenn ohi, vastaehdollistumista ei ole tapahtunut. Koira on vain syönyt. Toisin kuin yleensä ajatellaan, rähinä ei vahvistu koiraa ruokkimalla. Jos koira pystyy syömään, se ei voi olla samanaikaisesti kovin kauan kiihtyneessä tilassa. Ihminenkään ei yleensä raivoa ja syö toisella kädellä." 

Tuon tarkempaa en taida kirjan sisältöä tänne avata ellei joku erikseen niin pyydä, kiinnostuneiden kannattaa tosiaan joko lainata tai ostaa kirja, suosittelen! :)

viikon arkiruoat testissä | #1

Ensimmäinen arkiruoka on nyt testattu!

Kyseessähän oli siis listan ensimmäinen ruoka, eli  

JAUHELIHA-FETAJUUSTOPASTA

kauppalistalta löytyi:

400g vähärasvaista naudan jauhelihaa // 600g naudan jauhelihaa

1 sipuli

3 porkkanaa

1 parsakaali

oliiveja

100g fetajuustoa // ehkä 50g salaattijuustoa

1 valkosipulin kynsi

1 prk Mutti-tomaattimurskaa

yrttimaustetta

mustapippuria

suolaa

250g täysjyväpastaa

Parmiggiano Reggiano -raastetta

Huom! Teko-ohje löytyy tuolta kaimani blogista - noudatimme tosiaan ohjetta aikalailla täsmälleen paitsi että kaupasta mukaamme päätyi hippasen isompi paketti jauhelihaa ja jääkaapissa oli avattuna about 50g salaattijuustoa, joten emme avanneet uutta pakettia. Meidän versiomme oli tämän takia selkeästi enemmänkin jauheliha-parskakaalipasta, mutta se ei haitannut yhtään, koska meikäläinen rrrrrrakastaa parsakaalia.

Eli mitä ruokaan tulee, tykkäsin kovasti!

Mutta --- H inhoaa oliiveja, enkä minä nähtävästi tykkää hirveästi parmesaanista, joka haiskahtaa omaan nenään aikalailla oksennukselta, joten näitä tuskin tullaan ensi kerralla ostamaan. Laittaisin myös ehkä sipulia hippasen enemmän. Mutta sehän tässä meidän kokeilussa oikeastaan hauskinta onkin, sen kautta pääsee muokkaamaan reseptit itselleen parhaiksi. Eikä muuten ole ikinä meikäläisellä käynyt mielessä, että porkkanaraastetta tai parsakaalia voisi tällä tavoin käyttää kastikkeessa!

Kyseinen ruoka tuleekin ihan varmasti jäämään osaksi meidän arkeamme, noilla pienillä modifoinneilla. Todella helppo ja nopea ohje -- ja juurikin sen takia ihan täydellinen arkiruoka. Tuli sen verran iso satsi, että tätä syödään (onneksi) huomennakin, nams!

viikon arkiruoat testissä

Böö! Ajattelin tulla sellaista kertomaan, että But I'm a human not a sandwich -blogin Iina kehitti itselleen "viikon arkiruoka" postaussarjan tuossa jokunen aika sitten, jonka tarkoituksena oli, ja on, yksinkertaisesti haastaa hänet itsensä keksimään monipuolisempaa arkisafkaa koko perheelle - ja siitä se ajatus sitten lähti!

Itse olen nyt yllättäen tykästynyt leipomiseen, joskin senkin suhteen vasta kokeilen siipiäni (Siis leivoin tässä jokunen aika sitten elämäni ensimmäiset voisilmäpullat. Kyllä, ensimmäiset - ikinä.), eikä ruoanlaitto missään nimessä kuulu meikäläisen vahvuuksiin... paria tiettyä ruokaa lukuunottamatta kokkailu on meidän perheessämme aikalailla H:n homma ja huomaan meidän ikään kuin vahingossa kierrättävän koko ajan samoja safkoja, koska se nyt vaan on helpointa. Tahtoisimme kyllä molemmat että söisimme terveellisemmin ja nimenomaan monipuolisemmin, mutta jotenkin homma tuntuu aina kusevan jo ihan suunnitteluvaiheessa, kun aina kiireessä pitää kehittää jotain. No, nyt sitten päätin, että koska itse en tosiaan osaa keksiä yhden yhtä kelvollista reseptiä, otammekin kaimani arkiruoat testaukseen! Askel se on sekin. Päätimme yhteisesti Henkan kanssa, että noudattaisimme ohjeita niin tarkkaan kuin lähikauppamme sallii; siis siitäkin huolimatta, että listoista löytyy aineita joista emme itse välttämättä niinkään välitä - ihan vain kokeilun vuoksi!

Tehdäkseni elämästä hieman helpompaa, pyrin tänne listaamaan kokeiluun tulevat safkat, jottei niitä sitten tarvitse joka kerta etsiä erikseen toisen blogista. Lisäilen listaan myöhemmin lisää, näillä aloitetaan, eli tässäpä olisi:

but i'm a human not a sandwich -blogissa: 

#1 JAUHELIHA-FETAJUUSTOPASTA | MEIDÄN VERSIO
#2 VUOHENJUUSTO-BROILERISALAATTI | MEIDÄN VERSIO 
#3 NUUDELIWOKKI | MEIDÄN VERSIO
#4 AVOKADOPASTA PARMANKINKULLA JA THAIBASILIKALLA |
#5 BROILERI-KASVIS-MOZZARELLAPASTA | MEIDÄN VERSIO

vakava 2015 | tulos

KESKIVIIKKONA heräsin suht aikaisin ihan vaan kun ei nukuttanut, lähdin koiran kanssa lenkille harmaaseen ankeuteen ja kotiin palattuani aloin siivoamaan keittiötä, kunnes siinä tiskatessani tajusin, että holy shit, tänään on keskiviikko 20.5. Tiskiharja putosi käsistä sillä sekunnilla, unohtuneena. Makkarista löytyi tabletti piuhan päästä, ei muuta kuin nettiselain auki ja äkkiä etsimäni sivu löytyikin: Jyväskylän soveltuvuuskokeeseen kutsuttavien nimilista! Pläräsin listan läpi nopeasti ("Ei mitään tsäänssejä, mut katotaan nyt kuitenkin.") ja huomasin, ettei nimeni tosiaan ollut siellä. Olin pettynyt, toki, mutta en mitenkään yllättynyt --- paitsi, että hupsista peekele, olinkin lukemassa luokanopettajien kokeeseen kutsuttavien nimilistaa. Joten ei muuta kun pläräys uusiksi ja siellähän se oli, meikäläisen nimi listassa! Purskahdin itkuun.

Tarkoituksenani oli siivota ja tehdä muita pieniä kotijuttuja, mutta meni kyllä pasmat niin sekaisin tuosta tiedosta ja kirjeen odottamisesta, että loppupäivän selasinkin nettiä etsien tarkempaa tietoa soveltuvuuskokeesta (kutsukirjettä ei siis ollut vielä siinä vaiheessa kolahtanut postilaatikkoon) ja pelasin Assassin's Creed: Black Flagia jokseenkin hämmentyinen fiiliksin. Hämmentynein, koska miten tää voi olla mahdollista? Ensimmäinen ajatukseni oli, että niillä on käynyt joku aivopieru ja/tai että pisterajat on kyllä tooooosi alhaiset tänä vuonna --- tai sitten kyseessä on tietenkin kaimani, koska-että-siksi-ei-mitenkään-mahdollista. Ei sillä, että olisin taipuvainen liialliseen itsekritiikkiin tai itseni epäilemiseen, kröhöm. Mä olin täysin valmistautunut siihen, ettei ekalla kerralla pääse edes jatkoon - että sekin on kovan työn ja tuskan takana. Ja no, olihan se, toisaalta. Mut sitten taas toisaalta, en edelleenkään koe, että olisin antanut kaikkeni lukuvaiheessa tai oikeasti tehnyt kokeessa parhaani; sehän se VAKAVAN jälkeen eniten tympikin, ettei se missään nimessä ollut paras suoritukseni. Voisin tehdä erillisen postauksen siitä, miten ihan oikeasti opiskelin ja miten kokeessa vastailin, nyt ei vaan pysty.

TÄNÄÄN sitten saapui tuo odotettu kutsu, josta selvisi tänä vuonna pisterajan olleen 112,33 ja järkytyksekseni saamani pistemäärä oli about 30 pistettä enemmän eli 142,58. Käsittämätöntä, ottaen huomioon, että koin ihan oikeasti kokeen menneen täydellisesti penkin alle. Mä olisin päässyt kokeeseen mihin tahansa noista yliopistoista. Mä en ymmärrä, en mitenkään. Ilmoittauduin heti nettilomakkeella osallistuvani soveltuvuuskokeeseen (jonka senkin onnistuin lähettämään kaksi kertaa, koska olen just niin pro, *headdesk*) joten nyt sitten vaan odotellaan tuon soveltuvuuskoematskun ilmestymistä nettiin... Jännittää niin maan peekeleesti - hyperventilointi ei ole kaukana. Ja olisin muuten aika hemmetin paljon rauhallisempi, jos tuosta lomakkeen lähettämisestä (tai vastaanottamisesta) olisi tullut vaikkapa sähköpostiin ilmoitus! Mun tekisi mieli käydä lähettämässä se joka päivä, että on varmasti mennyt perille, terveisin iina the hermoperse. Jotkut asiat eivät  vaan muutu.

Nyt kun vielä joku kertoisi mulle mitä siellä soveltuvuuskokeessa ihan aikuisten oikeasti tehdään, niin saisin ehkä edes yhtenä yönä ennen tuota koetta nukuttua! Monessakin eri blogissa kerrotaan kyllä luokanopettajan soveltuvuuskokeesta ja lastentarhanopettajan koe on ehkä juuri ja juuri mainittu sivulauseessa tyyliin "kävin sielläkin" tai "aion mennä sinnekin" ja that's that. Olettaisin, että ryhmätilanteessa (jota varten se nettiin ilmestyvä matskukin tulee lukea) mitataan ensisijaisesti sosiaalisia taitojani ja yksilöhaastattelussa ehkäpä motivaatiotani ja valmiuksiani alalle - mutta miten? Onko ryhmätilanne keskustelua, vai liittyykö siihen myös jonkinlaista toimintaa? Onko haastattelutilannekaan oikeasti pelkkää jutustelua? Olin lukevinani, että jossain paikassa annettiin etukäteen artikkeleita yms paikan päällä, joista sitten keskusteltiin tuossa yksilöhaastattelutilanteessa. Tällaisia asioita täällä pähkäilen. Tiedän, että parhaiten menestyn olemalla ihan vain oma rehellinen itseni, ja ehkä parempikin kun en ihan liikaa valmistaudu etukäteen, mutta silti tahtoisin pikkasen enemmän tietää tulevasta koska se antaisi meikäläiselle edes jonkinlaisen mielenrauhan.

... Ja mikä tärkeintä: miksi ihmeessä sinne pitää viedä nimellä varustettu valokuva? O______________________________O

päikyt kera kahden koiran

Muutama postaus sitten kerroin, kuinka meikäläisen tulee useimmiten otettua kuvia Serasta eikä niinkään Myytistä - Sera kun vaan on niin himputin nätti koira ja Myyti nyt tuntuu muutenkin aina hukkuvan taustaan tuon värityksensä takia. Rymy on leikattu, Serppa sterkattu, enkä ikinä milloinkaan lähtisi asioista mitään tietämättä tai muutenkaan pennuttamaan yhtäkään koiraa, mutta aina välillä Seran ja Rymyn seistessä vierekkäin, mä kuvittelen mielessäni haaveenomaisesti miten sairaan nättejä pentuja nämä kaksi voisivat saada (no kattokaa nyt tota kaunokaista). Pienokaiset olisivat tietenkin sellaisia järkyttävän kauniita mustavalkoisia ADHD-muumiokoiria, joiden päänsisäisistä mietteistä kukaan ei ottaisi selvää, haha! :D

Anyways, Serpan terveydentila on tällä hetkellä vähän niin ja näin, eikä ongelmien syytä olla vieläkään saatu täysin selvitettyä, vaikka neitiä on ahkerasti käytetty lekurilla jos toisella jo pidemmän aikaa - toivonmukaan tilanne alkaa pikkuhiljaa ratkeamaan ja saataisiin koiralle oikeanlaista apua. Tässä vähän aikaa sitten Sera matkasi emäntänsä kera taas vaihteeksi lekuriin, joten Myytiskä the werewolf dog tuli sitten meille kylään siksi aikaa.

Ja tulinpa sitten ajatelleeksi (siinä kasan alimpana maatessani, kröhöm) miltä Rympylän ja Myytiskän pennut näyttäisivät, ahahahahahahahaha! Tai no, en kyllä tiedä pitäiskö nauramisen sijaan enemmänkin täristä pelosta - ne kun näyttäisivät varmaan suoraan kauhuelokuvasta tulleilta, veikkaisin... Kiiluisilmäisiä, laiskoja - mukavuudenhaluisia? - ja irokeesillisiä ihmissusia, näen ne jo sieluni silmin O.o :D

Ps. Ettette kuvittele, että meillä vaan nukutaan, niin eilenkin Rymy kävi H:n kanssa sellaisen tunnin  juoksulenkin metsässä - tai siis H ajoi pyörällä vanhalla pururadalla/hiihtolatupohjalla (oli mikä oli) ja Rymy sai juosta koko ajan vapaana!

vakava vakava

Noh niin, nyt on muutaman viikon lukuprojekti ja täten VAKAVA 2015 vihdoinkin takana, huhheijaa! Mä saan aloittaa lomailun, ihan kunnolla, jes! Olen melkovarma, ettei kutsua soveltuvuuskokeeseen tuolla suorituksella tule, mutta sehän on täysin omaa syytäni; parissakin eri jutussa meikäläisellä on selvästi parannettavaa... Yllättäen, kyllä se kutsu sitten tulla tupsahti \o/

Ensinnäkin a) panikointi/stressaus,
joka on mulle siis niin hemmetin tyypillistä. Sen sijaan, että lukisin tehtävän rauhassa ja huolella sana sanalta, mä panikoin ja stressaan ja kiirehdin... kuvittelin taas kerran, etten mitenkään voi saada tehtyä koetta parissa tunnissa, mutta kappas vain, viimeisen puoltuntia istuin ja pyörittelin peukaloitani, kun en viitsinyt alkaa enää sähläämään vastausteni kanssa. Jos olisin alusta lähtenyt liikkeelle hippasen kylmänrauhallisemmin, tulos olisi tod näk ollut eri. Mun oli myöskin tosi vaikea hahmottaa se vastauslomake, johon kyllä osasinkin varautua, joten välillä meinasin olla väärällä rivillä tai muuten vaan väärässä kohdassa. Tämä stressaus johtaa mulla taasen aina huolimattomuusvirheisiin, niin varmasti tälläkin kertaa, kun nytkin monesti huomasin keskittyväni jo kolmeen seuraavaan tehtävään samanaikaisesti, yhden ollessa vielä työnalla, hups. Ja sitten, 

b) tarkastaminen!
Se jäi multa tällä kertaa tekemättä, koska tosiaan jumitin niin pitkään parin (oletettavasti heprealla kirjoitetun) tehtävän kanssa ja paloi jotenkin siinä vaiheessa sitten päreet ihan totaalisesti. Eli siinäpä mulle harjoittelun aihetta ensi kertaa ajatellen, rauhallisena pysyminen ja tarkastuskierros!

Huomasin, että olin kyllä sisäistänyt artikkelit todella hyvin, mutta kun monessa kohdassa kaikki tarjotut vaihtoehdot olivat tietyllä tapaa niin lähellä toisiaan niin pelkkä sisäistäminen ei riittänyt... olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota vielä vähän pienempiin asioihin ja vielä hieman tarkemmin. Harmittaa sinänsä. Vaikka olin kyllä katsellut noita edellisten vuosien kokeita, en kuitenkaan osannut lähteä arvailemaan että millaisista artikkeleista tulee minkätyyppisiä kysymyksiä joten pari tehtävää yllätti pikkutarkkuudellaan meikäläisen ihan täysin. Ja no, aloitin lukemisenkin ihan vähän montaa muuta myöhemmin, kun päätös kouluun hakemisesta tuli tehtyä vähän extempore ja äiti vietti täällä parisen viikkoa, mikä kyllä vaikutti meikäläisen tahtiin ja keskittymiskykyyn, mutta ei tuo nyt silti mikään ihan mahdottoman vaikea koe ollut - ei ainakaan olisi ollut, jos olisin valmistautunut siihen asteen verran paremmin. Ensi kerralla sitten! Sikälimikäli vääristä vastauksista ei saisi ollenkaan miinuspisteitä, ehkäpä mulla olisi joku mahdollisuus, mutta no, ei voi mitään...

Vielä pari kuvaa viime viikolta; laatu on taas niin surkea kuin vaan olla ja voi, en kestä! Ollaan kyllä jo vähän puhuttu et sit joskus kun rahatilanne näyttää hieman paremmalta, niin sellainen parempi kamera ois todellakin ostoslistalla... mutta siitä ollaan puhuttu jo aika kauan, että jännä nähdä milloin sellanen tilanne sitten ilmestyy eteen, möh.

 

Keskiviikkona tuli lunta jopa sen verran, että pelkäsin talven tulleen uudestaan! // Tiskipöytä on näyttänyt lähestulkoon koko lukuprojektini ajan  aika dramaattiselta, melkein voisi luulla, että asun yksin, ahem... // Koetta varten lakkasin eilen kynnet vihreiksi (voimaväri!) // ja tänään kokeen jälkeen innostuin vaihtamaan miehen kanssa ihan vähän olkkarin järjestystä - mikä loistava tapa saada koko koe ja kaikki "mitä jos" mietteet hetkeksi pois mielestä! Tuo puunvärinen yöpöytä ei vaan sovi minnekään, eikä se mahdu vaatehuoneeseen koska kyseisen yöpöydän pari asustaa siellä jo, joten se seilaa meillä vähän siellä sun täällä. Joku päivä mä vielä etsin sille hyvän uuden kodin, I promise.

luca the lanttu kylässä

Äiti on ollut nyt parisen viikkoa meillä kylässä (asustaa siis normaalisti Hollannissa) ja tämän takia sisko pyörähti torstaina muutamaksi tunniksi kylään Mikkelistä asti - tietysti kera Lanttusen, koska muuten me ei Rymyn kanssa oltaisi edes avattu ovea, oltaisiin vaan käsketty menemään takaisin kotiinsa kun on kerran unohtanut jotain oleellista, öö. No ei vaan ;) Mutta oli se kyllä kiva nähdä Lucaa, penneli on kasvanut ensikohtaamisesta ihan törkeästi - ja ihan jo viime kerrastakin on tullut korkeutta huimasti lisää! Noin se aika kiitää; kohta toi laps menee varmaan Rympylän ohi, huhhuh.

Noiden muutaman tunnin aikana riiviö ehti mm. kiusaamaan Rymyä enemmän kuin tarpeeksi, saamaan muovilapiosta päähänsä (se oli vahinko, mulla ei ole silmiä selässä!) sekä vääntämään mukavan löysän kasan takaoven eteen - selkeästi lapsi oli kyllä oikeassa suunnassa eli ihmisten vika kun ei ymmärretty avata ovea (johtuen ehkä siitä, että oltiin tultu sisään takapihalta n. minuutti aikaisemmin, ahem).

Sisko jätti muutaman kerran Lucan meikäläisen kanssa yksin kaupassakäynnin yms takia ja vähän tuo aina vinkui ensin emäntänsä perään ja hetkisen ihmetteli asiaa, mutta pitkään poitsu ei jaksanut ovella istua odottamassa vaan palasi aina kiusaamaan Rymyä, haha. Vasta vierailun loppuhetkillä lasta alkoi väsyttämään niin paljon, että pisti itsensä maate ihan Rympylän viereeen, ajatteli varmaan että tuon akan viereen en mene ku se just kidutti mua niillä kynsisaksilla mamman kanssa. Tai no, todellisuudessa ensin Luca meni ja istahti suveneeristi Rymyn pään päälle niin että läsähti; yritin saada siitä kuvan napsaistua, mutta vissiin toisen nenä pyllyssä ei tuntunutkaan kivalta kun vaihtoi heti asentoa - Rymyhän ei siis tehnyt elettäkään tuossa tilanteessa, ei äännähdyksen äännähdystä. Ainoastaan silloin kun Luca kirjaimellisesti kävelee Rymyn yli (siitä Rymy ei tykkää) meidän poika ilmaisee mielipiteensä vinkaisemalla säälittävästi. Eli tiivistettynä, kyllä noista vielä hyviä kamuja tulee, en epäile yhtään ♡ Rymyä tosin sai komentaa aika paljonkin, kun sehän innostui örisemään mörisemään kuin mikäkin pahis - pientä alistamistakin oli havaittavissa, mut eiköhän se siitä. Meitin hölmö oli jotenkin niin omassa elementissään - kyllä whippet selkeästi whippetin tunnistaa!

Ei ollut suuri yllätys, että kamera pysyi koiruuksien vauhdissa taas kerran ainoastaan off-vaiheessa, joten kauhean kummoisia kuvia ei tälläkään kerralla ole tarjolla. Muutenkin aina kun oli aivan täydellinen posetus, jompikumpi meni ja pilasi kuvausyrityksen tavalla tai toisella - esimerkkinä tuo kuva Rymystä ja siskostani; eikös Luca pompannut messiin heti kun olin saamassa ihan täydellisen kuvan. NIIN tyypillistä!

Anyway, myö toivotellaan teille täältä hyviä vappuja, vaikkakin tälleen vähän myöhässä kun ei edellisessä postauksessa muistettu sellaista tehdä! Ei voi aina muistaa kaikkea....