kummitätsy & kummikoissu

Tässä jokunen aika sitten sisko pyörähti kaverinsa kanssa meillä kylässä ja nappasi samalla vähän extempore Rympylän viikonlopuksi luokseen - joka tarkoitti tietenkin sitä, että meikäläinen sai pari päivää lukea ihan rauhassa pääsykokeisiin, yay! Harvinaista herkkua, ihan joka suhteessa.

En tiedä muista koiranomistajista, mutta mä todellakin tarvitsen välillä omaa aikaa - tarkoitan siis sellaista omaa aikaa, ettei se koira pyöri koko ajan jaloissa tai kulje kuono kiinni hanurissa (kuten tää yksi tekee tyyliin joka. hemmetin. aamu). Ehkä se kuulostaa jonkun mielestä kamalalta tai vastaavasti joku siellä tuhahtelee asialle; itsepähän sen koiran olet hankkinut! Tämä on ihan totta, kyllä, enkä missään nimessä poiskaan antaisi. Se ei siltikään tarkoita sitä, ettenkö välillä väsyisi. Varmaan pitkälti samalla tapaa kuin jokainen äiti ja/tai isä tarvitsee välillä omaa aikaa ilman sitä kalleintaan ja mä todellakin nautin yksin olemisesta eri tavalla, kun ei tarvitse miettiä olenko nyt lenkittänyt Rymyä tarpeeksi tai tai tai tai. Kyllä mä pystyn myöntämään ja sanomaan ääneen sen, että on päiviä kun mielessä käy ajatus voisinhan mä muuten, mutta kun tuo koira... on miljoona pientä asiaa, jotka olisivat helpompia ilman koiraa. En usko tämän tulevan kenellekään yllätyksenä, öö.

Se miten tärkeäksi sitten taas koen ne asiat, jotka olisivat helpompia - no, se onkin sitten ihan toinen juttu. Tokihan baariin voisi lähteä aikaisemmin ja useammin ja tulla kotiin normaalia myöhemmin kun ei tarvitsisi kantaa huolta Rymystä, mutta... jos mun täytyy valita, valinta on aika selkeä. Kummasta olen saanut enemmän iloa, baarissa käymisestä vai tosta just nyt pihalla oravaa komentavasta pitkäkuonosta? On tullut muutamankin kerran luettua ns. rivien välistä, että turha on valittaa, kun itse olen valinnut, mutta mä en vain ole samaa mieltä. Tää on varmaan just se yksi syy miksi esimerkiksi äitien on vaikea puhua väsymyksestään ja/tai masennuksestaa, kun asenne on, että itse olet lapset hankkinut, oma on syysi. Mun mielestä tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, vaikka toki on ollut tilanteita, jolloin itsekin olen ajatellut, että ehkä esim. sitä lasten hankintaa olisi kannattanut miettiä vähän tarkemmin, ellei siinä ekan kohdalla, niin ainakin seuraavan... siinä menen luonnollisesti itse metsään, niin sanotusti. Toisen kengissä kun on oikeasti mahdotonta kävellä, vaikka kuinka yrittäisit itsesi niihin kuvitella.

Mä olen äärimmäisen kiitollinen varsinkin näistä tietyistä tyypeistä, jotka aina välillä ottavat Rympylän luokseen päiväksi tai pariksi. Joskus se tapahtuu pyynnöstäni, joskus heidän omasta ehdotuksestaan. Olenpa mä ainakin kerran tai kaksi tullut töistä kotiin ja todennut koirani lähteneen yökylään, mikä on kerta toisensa jälkeen yhtä huvittava tilanne. No okei, on mua yleensä infottu esim. viestillä, mutta on mua ainakin kerran yritetty asian tiimoilta myös jekuttaa ;D

Mua vähän etukäteen hirvitti, että mitenkähän siskon hermo kestää, jos Rymy on samanlainen inkuviita siellä kuin joskus kotonakin, mutta turha oli moinen huoli... lenkit sujui ongelmitta toisin kuin kotona ja siskon luona oltiin vaan nautittu haleista ja rapsutuksista sekä löhötty. Kuvista päätellen siellä ei sitten muuta tehtykään, haha :D Pieni loma teki selvästi Rymyllekin hyvää, sillä kotiin palasi hyvin rauhallinen ja leppoisa kaveri. Tottahan uudet hoodit hajuineen kuluttavat energiaa ihan eri tavalla kuin samat vanhat kotinurkat. Kai se on niin, että Rymykin tarvitsee joskus lomaa kodista ja meistä!

---
Hola dudes! A little while ago my sister took Rymy to her place for couple of days which gave me the best opportunity to spend some time alone - too bad I actually had to spend it studying for my entrance exams, but I suppose it was worth it; I got invitated to the suitability test - again! We'll see how I do this year... Still, I totally needed that break from worrying about Rymy and feeling guilty for the fact I'd been studying a lot and giving very little attention to anything else. I know getting a dog was my own idea and my choice but there are days I get tired and I'm not afraid to admit it! I think it's the same with Moms and Dads all around the world, they need some alone-time as well sometimes! Sometimes I get the feeling I'm not allowed to say I'm tired or that I want a break because I chose to have a dog and you know what? I think it's wrong - maybe that's why most parents seek help too late because they are given the impression they have to hold it together and stay strong and manage because they chose to have kids... but maybe it's not that simple. Sometimes you need a little help and in this sense, I'm pretty fortunate :)

työmoraali on/oli vakava

Täällä taas, pitkästä aikaa! Istuin sen about viitisen viikkoa suht tiiviisti tässä työpöydän ääressä; vapaa-aika, sekä siinä sivussa parin viikon kesäloma, kului lähinnä pääsykokeisiin lukien ja päntäten. Aina kun en lukenut, omatunto huusi - tai vähintään kuiskaili, ja aina kun luin, Rymy huusi tai vähintään kuiskaili... Paitsi kun kävimme iskän ja siskojen kanssa Lahdessa katsomassa Semmareita, se oli kyllä sellaista mielen ja sielun ja kehon ruokaa, ettei ole tosi! Oli aivan ihanaa viettää aikaa heidän kanssaan, enkä todellakaan potenut asiasta minkäänlaista syyllisyyttä ja hyvä niin; viime vuodesta opin nimittäin ainakin sen, että niin henkiset kuin fyysisetkin tauot ovat lukuprojektin aikana pakollisia. Väkipakolla opiskeleminen ei tuota minkäänlaista tulosta ja senpä takia yritin kyllä kuunnella itseäni, kehoa ja pääkoppaa molempia. Toisaalta, verkkovalmennus.comin (niin valmentautujien kuin valmentajan) ansiosta lukemiseen löytyi tällä kertaa ihan erilainen flow ja motivaatio; lukeminen oli oikeasti todella kivaa ja antoisaa. Kisaväsymys alkoi oikeastaan iskemään päälle vasta viimeisellä viikolla, mutta siitäkin selvittiin. Tästä kaikesta johtuen keittiössä näytti aikalailla samalta kuin viime vuonna tähän aikaan:

... eikä tuossa muuten suinkaan ole kaikki batteryt joita tuon kuukauden aikana join. Niitä oli pienimuotoinen kokoelma, varsinkin työhuoneen kirjahyllyn päällä, haha. Hippasen meinasi vierotusoireet iskeä tuossa kokeen jälkeisellä viikolla, mutta periksi en antanut, huhhuh. Öisin näin luonnollisesti unta artikkeleista ja niitä koskevista muistiinpanoista, käsitekartoista, tutkijoista, tutkimustuloksista ja tilastoista. Kokeesta itsestään näin onneksi pienimuotoisia painajaisia vasta juuri ennen koetta, muutoin olisi kyllä pää hajonnut tuon viiden viikon aikana!!!

Ehkä nimenomaan kaiken tämän takia, en ole kokeen jälkeen viihtynyt koneella ollenkaan - tai edes työhuoneessa. Selvittyäni kahden tunnin tulikokeesta, jota myös VAKAVA-kokeeksi toisinaan kutsutaan, kävimme Henkan kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui pyynnöstäni (saattaa olla, että tilanteeseen liittyi myös hieman alahuulen tärinää/törröttämistä, erittäin päteviä selityksiä ja vastustamatonta silmien räpsyttelyä, öö) mm. PS4, josta olen haaveillut jo pitkään, sekä pari peliä, joista toista olen innoissani tahkonut tämän pari viikkoa tuloksia odotellessani. Mitä meikäläiseen tulee, pelaaminen on aikalailla maailman paras tapa saada tehokkaasti ajatukset muualle. Far Cry Primal alkaa olemaan loppusuoralla, mutta onneksi laatikossa odottaa the Witcher 3: Wild Hunt.

En myöskään ole pahemmin stressannut syömisiäni - tai mitään muutakaan, mitä ehkä pitäisi. En siis ole palannut takaisin Cambridgen tai edes POP pilateksen pariin, vaikka alunperin niin suunnittelin. Tuli vähän muuttujia, öö? Pahojen, mutta harmikseni tuttuakin tutumpien keväisten allergioiden takia itse olen ulkoillut työajan ulkopuolella varsin minimaalisesti, jos ollenkaan, eli kanssaeläjä on hoitanut koirankin lenkitykset aina kun mahdollista - mistä olen muuten todella kiitollinen ♥

Tiivistettynä: otin tämän tulosten odottelun tavallaan loman kannalta, ihan vaan akkuja ladaten ja chillaten. Tuli niiiiiiin tarpeeseen, en voi muuta sanoa. Nyt tuo breikki alkaa kuitenkin olla lopuillaan, ettei totaalisesti lähde homma lapasesta --- ja sitä paitsi, hieman on jo bloggaamistakin tullut ikävä!

Ajattelin aloittaa POP pilates -treeniohjelman alusta omaksi ilokseni ja Cambridgen pariin on myös  tarkoitus palata mitä pikimmiten ---- ai miksi? Sitä multa on kysytty ja monesti. No, yksinkertaisesti ihan vaan siksi, että mä haluan tällä kertaa päästä tavoitteeseeni. Olin viimeksi tosi pettynyt itseeni, kun annoin periksi niin lähellä maaliviivaa. Kyse ei oikeastaan ole enää edes painosta, vaan siitä, että mä haluan päästä siihen itselleni asettamaani tavoitteeseen, jotta voin sanoa tehneeni sen, ja jotta voin olla ylpeä onnistumisestani. Ei sillä, ettenkö jo nyt olisi tehnyt aikamoisen työn, mutta "melkein" maaliviivalla ei vaan ole sama. Pääsykoestressi vei hetkeksi motivaation, mutta alamäet kuuluvat elämäntaparemppaan siinä missä ylämäetkin, eikö vain?

Ja hei!! Tämän viikon KESKIVIIKKONA julkaistiin vihdoin ja viimein VAKAVA:n tulokset, eli lto:n soveltuvuuskokeisiin kutsuttavat ja huhheijaa, listalta löytyi myös meikäläisen nimi, jes!! Itkuhan siinä meinasi päästä. Fiilis on huojentunut, mutta samaan aikaan päässä risteilee miljoona ajatusta, joista yksi on tänäkin vuonna se, että se on varmaan joku toinen samanniminen tyyppi, jonka postilaatikkoon se kutsu lopulta tipahtaa. Enhän se mitenkään voi olla minä. Miten sitä onkin niin sokea oman suorituksensa suhteen? Viime vuonna tein kokeen vähän yli tunnissa ja loppuajan istuin ja mietiskelin ja tutkailin muita miettien, että se olikin sitten siinä, ei mitään tsäänssejä - sama juttu tänä vuonna. Kokeestahan ei siis saa poistua viimeisen 30:n minuutin aikana, eikä muutenkaan kuulu tapoihini; englannin kirjoituksissakin minä olin viimeinen salissa istuja. Siispä katselin miten muiden kynät sauhusivat vielä viime hetkillä ja pohdin jopa vähän pelin luovuttaneena, josko minun sittenkin pitäisi käydä koe uudestaan läpi ja tarkistaa omat vastaukseni?!  Koska viime vuonna en niin tehnyt, ja koska mulla tosiaan on aina ollut tapana korjata oikeat vastaukset viime hetken paniikissa vääriksi, päätin tälläkin kertaa tehneeni parhaani ekalla kierroksella ja se saisi luvan kelvata. Ja se tosiaan kelpasi! Pisteraja oli yllätyksekseni viime vuonna korkeampi (oli silloin 112,33), mutta niin vain tälläkin kertaa pisteeni (143,47/183) olisivat riittäneet minne tahansa näistä yliopistoista - ihan käsittämätöntä! Sain btw jopa about pisteen enemmän kuin viime vuonna, haha. Tosin täällä pisterajaksi mainitaan ihan eri summa, että öö, what?

Tavoitteena on tietenkin päästä sisään, mutta jos niin ei tälläkään kertaa käy, that's fine! Jyväskylän soveltuvuuskokeisiin kutsuttavia on sellaiset about 250 eli aika monta enemmän kuin mitä vapaita opiskelupaikkoja - viimeksi pääsin kuitenkin varasijoille, joten en mä kai täysin tälle alalle sopimaton ole, kröhöm... VAKAVA:n selätys oli tällä erää se suurin huoleni ja jo nyt on sellainen olo, etten olisi enempää voinut tehdä. Jälkikäteen ajateltuna, viime vuoden soveltuvuuskoe taisi kaatua yksilöhaastettelun osalta nimenomaan tähän kuuluisaan jännitykseeni (olen edelleenkin ihan törkeän kova jännittämään, varsinkin etukäteen), joten tänä vuonna täytyy vaan yrittää ottaa rennommin. Jännitys kun ilmenee meikäläisellä aivan järkyttävänä puhetulvana... ei sillä, että muutenkaan olisin kovin hiljainen, ooops! Ja edelleen, jos ei tänä vuonna, niin ens vuonna, peekele! Seuraava viikko menee silti varmaan soveltuvuuskoematskuun perehtyen, vaikka totesin kyllä viimeksi about 15 minuutin ryhmätilanteessa perehtyneeni ehkä vähän liiankin kanssa, ottaen huomioon tuon koetilanteen sisällön ja pituuden... Mutta sellainen mä nyt vain olen!

Parasta tuossa samaisessa keskiviikossa oli tuloksista huolimatta siltikin työkavereiden reaktiot ja ilmeet; sain kaikilta onnittelut ja haleja, vaikka kyse onkin "vain" tokaan vaiheeseen pääsystä. Muistui taas kerran mieleen miten mahtava voimavara työporukka ja varsinkin se työporukan hyvä keskinäinen yhteishenki ja huumori voikaan olla. Vaikka olisin mennyt töihin huonojen uutisten kera, noi tyypit olisivat onnistuneet tavalla tai toisella sanomaan just ne oikeat sanat. Sellaisia ne vaan ovat.

Ehkä mä olen myöskin sisäistänyt sen klassisen ajatuksen, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden kuuluukin tapahtua. Vaikka ateistiksi itseni luokittelenkin, mä silti tavallaan uskon siihen, että mä en viime vuonna päässyt opiskelemaan, koska elämällä oli muita suunnitelmia mun varalleni. Mä en ollut valmis, vaikka muuta luulin. Minkälaiset nuo suunnitelmat tänä vuonna on, sitä en vielä tiedä.

Tyhjän päälle en onneksi ole jäämässä, sillä tänä vuonna kauan kaivattua varmuutta tuo kanssaeläjän työtilanne; Henkalle napsahti nimittäin vihdoinkin vakipaikka omalta alaltaan Etelä-Savon pelastuslaitokselta - ja todellakin ansaitusti! Mä en ihan oikeasti tiedä ketään toista, jota olisi siunattu tuollaisella työmoraalilla (niin hemmetin ärsyttävää kuin se välillä onkin). Tai en mä tiedä, ehkä palokuntalaisuus on enemmänkin elämäntapa kuin työ? Ei tuo ainakaan vielä ole Asema 38:n joukoista mihinkään lähtenyt, vaikka päätoiminen duuninsa onkin muualla, ja jotenkin musta on alkanut tuntumaan siltä, ettei se sieltä mihinkään tule ikinä lähtemään, ellei myö sitten muualle muuteta. Ja selvyyden vuoksi mainittakoon, että se on ihan okei! Kunhan vaan muistaisi joskus olla kotonakin yhtä tehokas, haha ;D