raskausmietteitä

Mä alunperin kuvittelin, että tulisin päivittämään blogia ahkerasti raskauden aikana - pohtisin täällä vähän sitä sun tätä, koska kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, pitäisin kirjaa oireista ja taltioisin tänne muistoja. Niin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä mulla ei varsinaisesti ole ollut asiasta kauheasti mitään sanottavaa... Mikä on oikeastaan aika hämmentävää. Tai no, sanotaanko niin, että kyllä tässä muutaman kerran on käynyt mielessä raskauteen liittyviä aiheita joista olisin voinut avautua. Kuten tästä kuuluisasta OOTAPPA VAAN -ilmiöstä ja siitä miten äideillä tuntuu olevan tapana kertoa raskaudesta ja äitiydestä vain ne pahimmat, worst case scenariot. Vauva-aikaa jumaloidaan, koska vauva, mutta yllättävän harvalla on siitä mitään hyvää, konkreettista sanottavaa, ja se on musta melko mielenkiintoinen ilmiö. Tai no, voihan se olla, että ne kauhuskenaariot kerrotaan aina ensimmäisenä siksi, että ne ovat jääneet parhaiten mieleen ja ne koetaan myöhemmin "hauskoiksi tarinoiksi". Mutta kun kymmenennen kerran joku infoaa sua siitä, miten et enää ikinä nuku tai juo kahvia lämpimänä, niin kyllä sitä siinä vaiheessa toivoo, et josko seuraavalla mammalla ois jotain uutta ja informatiivisempaa kerrottavaa... etenkään kun en edes muista aikaa jolloin olisin oikeasti nukkunut yöt. Sen lisäksi, että oon aina kärsinyt uniongelmista ja nyt meillä ollaan nukuttu yöt vaihtelevasti yhdeksän vuoden ajan sydänvikaisen koiran kanssa. Joo, tiedän, nämä tulevat yöheräämiset tulevat varmasti olemaan rankkoja, mutta jostain syystä ketuttaa ihan tosissaan se oletus, että tähänastisen elämäni oon saanut nukkua yöni levollisesti putkeen. Nuh huh.

Niiiiiiin ja jos ja kun kerrot aikovasi kokeilla jotain tiettyä menetelmää/juttua/asiaa tulevan vauvan kanssa, vähintään yksi äiti kokee tarpeelliseksi kertoa, että kylläpähän se teidän vauva varmasti on sitten asiasta eri mieltä, että turha luulo. Tiedän, tottakai, että monessa asiassa mennään vauvan ehdoilla ja joskus suunnitelmat on pakko vaihtaa lennosta ihan niin kuin töissäkin tulee tehtyä jatkuvasti, mutta onko oikeasti niin että vauva päättää ihan kaiken ihan alusta asti? Ja ettei mikään yksinkertaisesti voi mennä niinkuin olet suunnitellut? Minkään asian kohdalla kyse ei ole vauvan totuttamisesta tiettyyn asiaan, niinkö? No, meille tämä varmaan selviää tässä ihan kohta, laskettu aika kun on teknisesti ottaen ensi viikolla. Tänään käytiin äitipolilla kontrollissa tsekkaamassa uudestaan vauvan vartalon kasvu ja vielä ei koettu tarpeelliseksi alkaa synnytystä käynnistelemään. Yksi suuri haaveeni on, että vauva nukkuisi vain muutaman kuukauden meidän makkarissa ja siirtyisi sitten omaan huoneeseensa. Perhepetiä kammoksun ajatuksena ihan jäätävän paljon, mutta toki jos se on ainoa keino, joka takaa meille yöunet niin sitten mennään sillä. Oon toisin sanoen avoin kyllä kokeilemaan vähän kaikkea, mutta se ei tarkoita, etteikö mulla olisi suunnitelmia tai toiveita sen suhteen, miten haluaisin asioiden menevän. Ja mä en ymmärrä miksi se tuntuu olevan niin väärin, että on miettinyt asioita etukäteen. Ja muiden keskusteluja seuranneena oon tullut myös siihen tulokseen, että nettipalstoillahan ei kannata avautua mistään tai saat vihaisen mamma-armeijan niskaasi, huh huh. Parempi vaan pitää kaikki mölyt, pelot, epävarmuudet, ideat ja muutkin ajatukset omana tietonaan, eiku...

Loppujen lopuksi se suurin syy siihen, miksi en ole tänne mitään sen kummemmin päivitellyt, on aika yksinkertainen. Raskauksien vertailu on luonnollisesti lähtökohtaisesti turhaa, kun jokaisella tuo polku tuntuu kulkevan niiiiiin omaa reittiään, mutta siitäkin huolimatta koen, että itse oon päässyt todella helpolla. Ainakin vielä. Ja nimenomaan sen takia mulla ei ihan hirveästi ole ollut mitään sanottavaa. Alkuun kärsin kuuluisaan tapaan hajuherkkyydestä ja pahoinvoinnista, kahvi on edelleen yök, mutta oksentamisen sijaan kävin lähinnä halailemassa vessanpyttyä. Oksentaa taisin ainoastaan niinä kertoina, kun olin tyhmänä pitänyt liian pitkiä taukoja aterioiden välissä; alkuun kun oli vaikea uskoa että ne välit ihan oikeasti aiheuttavat sen oksentamisen. Sokerirasitus oli kokemuksena ihan ok ja raskausajan diabetes on pysynyt hallinnassa ruokavalion avulla, tai pysyisi, jos aina osaisin suhteuttaa syömiseni oikein. Muutama arvo on mennyt rajapyykin yli, koska syöminen ja kohtuus ja minä ei oikein ymmärretä toisiamme, mutta kyllä me ollaan tässä jo enemmän sinut toistemme kanssa. Painoa on tullut jonkin verran, joo, mutta luotan siihen, että sekään ei tule tulevaisuudessa olemaan mikään ongelma jos vaan löytyy motivaatiota tehdä asialle jotain. 

Pystyin olemaan töissä siihen asti kunnes oli aika jäädä lomautuksen kautta kesälomalle - siitä jäinkin sitten suoraan äitiyslomalle, eikä mun tarvinnut saikuttaa raskauden takia yhden yhtä päivää. Nyt on menossa rv 39 ja odottelen edelleen niitä kuuluisia liitoskipuja ynnä muita. Voihan se olla, että synnytys tulee sitten olemaan aivan järkyttävän kamala ja toki se jännittää jo vähän, mutta en ainakaan vielä osaa sitä pelätä. Myönnän, että olo on jo hieman tukala ja etenkin kyljessä ja kylkiluissa tuntuu mukavasti iskuja joiden takia en viihdy missään asennossa pitkiä aikoja, mutta periaatteessa mulla ei hirveästi ole mitään raskausvaivoja ollut. Joo, toki, yhtenä päivänä istuin useamman tunnin koneella pelaamassa, kuvaamassa ja editoimassa videoita ja jalat turposi yhtäkkiä niin että kipeää teki, mutta sekin oli täysin omaa syytä. Vähän niinkuin koneella jumittamisesta johtuva selkäkipukin. Ainoastaan lenkit yksin Rymyn kanssa ovat jääneet, koska alaselkä ja vatsa eivät tykkää lenkkeillä vetävän koiran kanssa - Rymy kun kulkisi mieluusti paljon kovempaa kuin mitä meikäläinen pystyy käppäilemään. Henkka on hoitanut kunnon lenkitykset ja iltaisin ollaan sitten välillä lähdetty vielä toiselle ns. käppäilylenkille. Ja tosiaan, tässä parina päivänä vatsa on tuntunut vähän jännältä, semmoiselta kovalta. Epäilen, että kyseessä oli pari pientä harkkasupparia, mutta ihan yhtä hyvin kyse saattoi olla siitä, että vauva puski hanuriaan ulos taaaaai sitten meitsin ilmavaivoista, heh.

Joidenkin asioiden kanssa olen toki kipuillut. Vauvan sukupuolen selviäminen pakotti käymään läpi melkoisen henkisen prosessin, joka tuskin vieläkään on täysin ohi. Siitä kirjoittelinkin tässä postauksessa tarkemmin. Korona on uhka edelleen ja pelottaa, että mitä jos nyt vielä iskee rajoitukset päälle eikä Henkka pääse mukaan synnärille. Tai mitä jos sairastutaan? Onneksi Henkka on nyt lomalla ja lomailee tuonne lokakuulle saakka, joten siinä mielessä meidän on helpompi rajoittaa ihmiskontakteja ja mähän en käytännössä ole edes poistunut kämpästä muuta kuin pakollisille neuvolakäynneille. Näin tosin lähinnä siksi, etten mahdu enää vaatteisiini, enkä ole halunnut ostella äitiysvaatteita ns. turhaan... säästän mieluummin rahana pelilisäreihin ja lastenhuoneen härpäkkeisiin, haha. Pinniksen päälle ajattelin ostaa muun muassa lampun, pimennysverhot ovat hankkimatta ja tottahan toki edelleen metsästän täydellisiä verhoja, mutta muutoin lastenhuone alkaa olemaan niin done kuin tässä vaiheessa olla ja voi. Nimijäisiä olemme myös pohtineet. Vaikka ne meillä todennäköisesti ajoittautuisivatkin vasta marras-lokakuulle, niin päätimme näillä näkymin olla pitämättä mitään isoja juhlia. Tämä siis ihan puhtaasti koronan vuoksi, meidän suku kun on levittäytynyt kummien kera ympäri Suomen. Etunimen julkistamme tod näk syntymän yhteydessä, mutta koko nimen pidämme omana tietonamme nimen virallistamiseen asti, jolloin meidän on nimijäisten sijaan tarkoitus pitää tuleville kummeille jonkinlaiset kahvittelut. Oletan, että Suomen valtiolla ei ole mitään valitsemaamme nimeä vastaan, mutta silti haluan julkistaa koko nimen vasta myöhemmin.

Nyt me vaan sitten odotellaan, että koska se laumamme uusin jäsen suvaitsee saapua maailmaan. Itse veikkaan joulua, juurikin tämän oman kehoni "oireettomuuden" takia. Ja joo, kyllä - kyllä mä ihan oikeasti tiedän, että lähtö synnärille voi tulla koska vain (siksi tuo melkein valmis synnärikassi tuolla lastenhuoneen lattialla majaileekin, kröhöm) ilman minkäänlaisia kunnon ennakkovaroituksia, mutta tuntuuhan se ajatuksena vieraalta. Kyllähän sitä  muiden oloja sivusta seuranneena sitä ehkä vähän oletti, että raskaana oleminen olisi alusta asti jotenkin... vaikeampaa. Mutta kuten sanottu, katsotaan mikä fiilis meikäläisellä on siinä vaiheessa, kun yritän puskea uutta elämää uomastani ulos. Veikkaan, että viimeistään siinä vaiheessa vaihtuu tässä kellossa ääni...

villa mylläri, eiku

Ollaan asusteltu uudessa kodissa about parisen viikkoa ja kyllähän täällä alkaa jo kodilta näyttämään ja tuntumaan. Pakko myöntää, ettei mulle tullut missään vaiheessa kauhean voimakkaana sitä "tässä se nyt on" -tunnetta, mutta voi ehkä johtua siitä, että pessimisti ei pety. En ehkä halunnut ajatella, että tässä se meidän koti nyt vihdoin ja viimein on, sillä ihan yhtä hyvin meidän ostotarjous oltaisiin voitu hylätä. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että meidän ei tarvitse enää etsiä; koti on vihdoin löytynyt. Ja näin on hyvä. Sisustusbloggaajaa musta ei saa edelleenkään, eikä kännykän kameran asetukset kohtaa tämmöisen harmaan ja sateisen (väärä hälytys!) päivän kanssa, mutta väliäkö tuolla. Ei ole moinen ikinä ennenkään estänyt mua jakamasta kuvia :D

Hyppääminen omakotitaloelämään on ollut meidän haave ihan alusta asti. Silti tuo hyppy pelotti ja pelottaa vähän edelleen, etenkin kun kohta meitä on yksi enemmän. Ollaan tottakai pohdittu ja mietitty ja tehty laskelmia, mutta eihän meillä oikeasti ole vielä totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä lapsiperheen arki tämmöisessä talossa kustantaa. Me ei voida kuin katsoa ja ihmetellä ja tehdä valintoja matkan varrella. Voi olla, että päädytään joskus muuttamaan tästä kämpästä pois, ikinä ei voi tietää, mutta kyllä mä näen meidät täällä vielä kymmenen vuoden päästä. 

Tavarat (ja etenkin noi meikäläisen huonekasvit) hakevat edelleen paikkaa, tuleva lastenhuone on täynnä tavaraa ja takkahuoneessakaan ei ole tv-tasoa lukuunottamatta muuta kuin eksynyttä roinaa. Siitä on tarkoitus tulla vierashuoneen ja Henkan perhoharrastuksen tyyssijan yhdistelmä. Myös retrohenkiset konsolit päätyvät sinne jos ja kun saadaan hankittua toinen telkkari, olohuoneeseen pääsi vain mun PS3 ja PS4 sekä Henkan Nintendo Switch. Ruokailutilaan mahtui meidän iso ruokapöytä ja tuohon päähän todennäköisesti mahtuu vielä syöttötuolikin ihan hyvin, jee. Keittiöstä saatte kuvia sitten, kun mä vihdoin ja viimein saan siellä kaikki turhat purkit ja purnukat paikoilleen. Lisäksi aurinkoinen päivä olisi jees, sillä meidän keittiö on selkeästi muita huoneita pimeämpi tila.

Todennäköisesti tullaan välillä vuorottelemaan niin, että toinen nukkuu vauvan kanssa ja toinen vierashuoneessa, mutta silti on ihan parasta, että nyt me kaikki kuitenkin mahdutaan makkariin! Koiran peti ei enää tuki kulkuväylää ja mun vaatelipastokin mahtui, vaikka pääsääntöisesti vaihdankin vaatteet kodinhoitohuoneessa. Tulevaisuudessa varmaan vaihdan tuon korkean lipaston matalampaan ja leveämpään, mutta olemassaoleva ratkaisu saa nyt kelvata. Täällä on miljoona muuta pientä asiaa, jotka pitää fiksata ensin. Keittiön seinä suorastaan huutaa tauluja, nurkat kuiskivat lisää viherkasveja, kirjahyllyt eivät vielä ole päättäneet haluavatko he vaihtaa seinää, Henkalla on miehisiä visioita autotallin suhteen ja niin edelleen... mutta onneksi meillä on, ainakin teoriassa, aikaa. Eikä meidän tarvitse kysyä keneltäkään lupaa! Sitä mä odotin ehkä eniten - ettei tarvitse miettiä kuinka monta reikää voi olkkarin seinään tehdä tai kuinka monta naulakkoa saa laittaa eteiseen roikkumaan. Täytyy postailla paremmat kuvat jos ja kun saadaan kaikki tavarat paikoilleen. Rympänkin kuulumisia voisi taas joku päivä postailla, kun vain saisi aikaiseksi. Noh, anyways, ihanaa viikonloppua kaikille! Vaikka meidän vauva ei vielä olekaan syntynyt, niin itse koen, että pääsen jollain tavalla viettämään elämäni ensimmäistä äitienpäivää. Käsittämätöntä.

aatteita raskaudesta ja tulevan vauvan sukupuolesta

Pahoittelut jo etukäteen romaanista, mutta tänään mulla on paaaaaljon sanottavaa. Me saimme nimittäin jouluukuussa tietää, että jos vaan kaikki menee hyvin, meidän perhe kasvaa elokuussa yhdellä ♥ Ihan heti ensimmäisestä testistä en tietenkään asiaa voinut uskoa, mutta noin about 8 testiä myöhemmin alkoi päässä piirtymään kuva meidän tulevaisuudesta. Joskus nuorena toivoin tulevani äidiksi, mutta välissä meni muutama vuosi kun ajattelin, etten halua lapsia ollenkaan. Pelkäsin omaa taustaani ja geenejäni ja koin, ettei minulla olisi äitinä mitään annettavaa lapselle. Henkan tavattuani aloin kuitenkin välillä pohtimaan asiaa... ajatus ei tuntunut enää täysin mahdottomalta. Jostain syystä olen alusta asti nähnyt Henkan nimenomaan pienen tytön isänä ja tässä vuosien saatossa tuo ajatus on salavaivihkaa iskostunut jonnekin aivojeni perukoille. Olin jo pienenä tyttönä päiväkodissa ollessani päättänyt tytölleni nimen ja tätä nimeä olen kantanut mukanani vuosikausia. Sanottakoon sekin, että en ole missään vaiheessa kokenut vauvakuumetta, en koe taivaallista hurmiota vauvakuvia nähdessäni, eikä töissä vauvat herätä minussa yhtään sen enempää tai vähempää tunteita kuin ne muutkaan lapset. Kun päätimme antaa lapselle mahdollisuuden, annoimme sen nimenomaan lapselle - emme vauvalle. En myöskään tuossa vaiheessa miettinyt lapsen sukupuolta sen enempää; se tulisi, joka meille olisi tullakseen.

Marraskuussa olin todella väsynyt, mutta näin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Aamuisin oli välillä vähän jännä olo ja kun joulukuussa menkat jäivät väliin, kuvittelin kaiken sen johtuvan työstressistä. Olin juuri pari kuukautta kirjannut vasuja ja pitänyt elämäni ensimmäisiä varhaiskasvatuskeskusteluja ryhmäni lasten vanhempien kanssa, joka oli henkisesti raskasta. Tämä siis siksi, etten ollut aikaisemmin vasuja tehnyt tai pitänyt, joten niihin upposi hävyttömän monta työtuntia ja usein jatkoin töitä vielä omallakin ajallani. Siinä vaiheessa kun omien laskujeni mukaan menkat olivat melkein kaksi viikkoa myöhässä, heräsi kuitenkin todella vahva epäilys. Meitä oltiin pyydetty Henkan siskon toimesta pikkujouluihin ja jotenkin siinä kohtaa mieleen iski tosi vahvasti ajatus, että nyt on kyllä pakko varmistua asiasta ennen kuin lähden iltaa viettämään... no, plussaahan ne testit sitten näyttivät. Pakko myöntää, että meidän perheen ensimmäiset reaktiot olivat kutakuinkin "no perkele" ja "ei tää kai maailmanloppu ole". Kun on sivusta seurannut muiden kamppailuja lapsettomuuden kanssa, ei sitä oikein itse uskonut, että näin voisi käydä alle vuosi pillereiden pois jättämisestä. Kyllä sen tiesi, mutta se on eri asia kuin uskominen.

Alkuun en miettinyt vauvan sukupuolta sen enempää, mutta yhtenä (muistaakseni) tammikuisena aamuna iski the tunne. Ilmoitin niin Henkalle kuin muutamalle ystävälle, että nyt on muuten semmonen juttu, että mun sisälläni kasvaa kikuli. Ja tässä vaiheessa ymmärsin, että koska olin nähnyt Henkan pienen tytön isänä, ajatus pojasta tuntui yhtäkkiä kamalan vieraalta. Silti mulla on alusta asti ollut todella vahva tunne poikavauvasta ja mun oli sillä viikolla kehiteltävä pojalle nimi. Ajattelin jo tuolloin, että kun rakenneultrassa vihdoin selviää, että mun sisälläni indeed on pippelisankari, mulla pitää olla nimi, jolla tätä vauvaa kutsua. Mulla on oltava nimi vauvalle, jotta voin heti välittömästi alkaa muodostaa kuvaa itsestäni pojan äitinä - ja Henkasta pojan isänä. Mua pelotti, että tuntisin kiintymystä vauvaa kohtaan vasta sitten kun vauva olisi syntynyt ja yhteiseloa olisi jo takana pieni tovi. Huhtikuussa meillä sitten oli tuo rakenneultra, johon jouduin menemään ilman Henkkaa. Se jo sinänsä harmitti, etenkin kun vauva oli ultrassa sellaisessa asennossa käsiensä takana, ettei saatu yhtäkään hyvää kuvaa koko vauvasta. Tämän lisäksi ultrassa paljastui, että äidinvaistoni oli tässä asiassa osunut oikeaan; pippelihän se siellä ultraajan mukaan näkyi. Itsehän en saanut koko mötikästä mitään selvää, muuta kuin että sydän siellä näytti jossain kohtaa sykkivän. Pettymyksen tunne tuli välittömästi. Vaikka olin samaan aikaan niin huojentunut siitä, että kaikki oli hyvin, en voinut mitään sille takaraivossa jyskyttävälle pettymykselle. Meille on tulossa poika.

Pettymys tai sen voimakkuus tuli itselleni kaikesta huolimatta yllätyksenä, koska olin koko ajan ollut niin varma, että mahassani kasvaa nimenomaan poikavauva. Ja koska suomalainen kulttuuri on mitä on, koin valtavaa syyllisyyttä asiasta. Eihän tuleva äiti voi tuntea näin. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, että tulin suhteellisen nopeasti raskaaksi - etenkin kun ikääkin oli tuossa vaiheessa se 32 vuotta. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei ultrassa löytynyt mitään ikävää - ja olenhan minä, ihan tajuttoman kiitollinen. Mutta jostain syystä tästä asiasta ei saisi puhua. Eksypä yhdellekään vauvapalstalle ja mainitse asia: saat takuulla kimppuusi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi leimata sut huonoksi äidiksi jo heti kättelyssä. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia koskaan, häpeä! Ja tytönhän sinä olisit halunnut vain, jotta voit elää lapsuutesi unelmat lapsesi kautta ja pukea tämän vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin! Ja mikä vika muka on poikalapsessa, sinä ällöttävä ihmiskakka? Sen sijaan vain muutamalle tulee mieleen sanoa, miten mahtavaa on, että joku uskaltaa asiasta puhua tai minkälaista rohkeutta ja vahvuutta se vaatii. Itse ajattelen, että pelkästään asian myöntäminen on saavutus. Sen hyväksyminen ja asiasta puhuminen muille on sitten ihan eri lukunsa. Niin harvalle tulee mieleen kommentoida, miten hienoa on, että kyseinen tuleva äiti yrittää käsitellä tunteitaan jo nyt, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kohtaamaan asiaa syntymänsä jälkeen. Minkä takia meidän on aina niin paljon helpompaa potkia toinen maanrakoon ja lynkata asian kuin asian tiimoilta? Miksi kaiken pitää olla niin mustavalkoista, ilman mitään harmaan sävyjä? Tässä kohtaa voisin pitää palopuheen mm. uupumuksesta ja siitä, miten jännää on, että meidän kulttuurissamme ei saa uupua jos ei ole lapsia, koska miten muka voi uupua kun ei ole perhettä hoidettavana ja perhearkea pyöritettävänä, ja lapset hankittuasi et saa uupua, koska itse valitsit ne lapset hankkia! Ei ole ihme, että moni äiti kokee alemmuutta ja häpeää, etenkin kun omista tunteistaan ja ongelmistaan ei voi jutella vaan niitä pitää vain piilotella kaikessa hiljaisuudessa. Jos joku toinen on pärjännyt lastensa kanssa yksin, niin kyllä se on saatana sinunkin pärjättävä, koska kaikillahan meillä on täsmälleen samanlaiset lähtökohdat ja voimavarat ja muutenkin olemme toistemme kopioita kaikissa asioissa, eiku.

Hassuintahan tässä on omasta mielestäni se, että nuorena toivoin nimenomaan poikalasta ja se, että työelämässä löydän yhteyden paljon helpommin poikalasten kanssa. Miehiä en ymmärrä, mutta pienten poikien maailma tuntuu työn kautta tutulta. Omiin mielenkiinnon kohteisiin kuului aina barbien lisäksi teinimutanttikilpparit, prätkähiiret, spiderman ja muut supersankarit. Ötököistä en tykännyt ikinä, myönnän. Joten tältä kannalta ajateltuna, en tiedä miksi niin kovasti toivoin tyttöä. Jostain syystä näen itseni joko yhden tytön tai kahden pojan äitinä, enkä ymmärrä miksi. En ole ollenkaan varma haluanko ikinä toista lasta, joten kyse ei kai ole siitä ettenkö haluaisi poikaa, kyse on vain siitä etten ehkä ikinä saa tyttöä. Olen itse varhaiskasvatuksen ammattilainen ja aina liputtanut tietyllä tapaa sukupuolisensitiivisyyden puolesta. Riennän töissä välittömästi sen pojan avuksi, jolle kaveri sanoo, ettei tämä voi leikkiä prinsessaa tai laittaa prinsessamekkoa päällensä sekä sen tytön avuksi, jolle toinen sanoo, ettei tämä voi leikkiä autoilla, koska ne on poikien juttuja. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tämä vanhanaikainen tapamme nähdä tytöt vaaleanpunaisina ja pojat sinisinä on sukupuolittunut ja rajoittunut ja estää lapsia löytämästä itse itseään. Siis lähtökohtaisesti koen, että mä olisin oikeasti sopiva pojan äidiksi ja että mä voisin olla siinä jopa ihan hyvä. En ole ikinä ajatellut, että tyttöjä ja poikia pitäisi kasvattaa jotenkin eri tavalla tai ohjata erilaisten tekemisten pariin.

Silti, nyt joudunkin yhtäkkiä käsittelemään ne ällöttävän pinnalliset ajatukset, joita en ollut edes ymmärtänyt ajatelleeni. Olen tässä muutaman päivän pohtinut ja analysoinut asiaa todella monelta kantilta ja yrittänyt selvittää miksi mä niin kovasti toivoin nimenomaan tyttöä? Miksi minusta oli niin ihanaa ajatella, että meidän tyttö lähtee isän mukaan vaeltamaan ja innostuu palojunnuista? Miksi se olisi yhtään sen hienompaa kuin se, että poika lähtee isän mukaan vaeltamaan tai innostuu palojunnuista? Meidän kulttuurissamme jälkimmäinen on melkein itsestäänselvyys, ehkä siksi? Ja outoahan tämä on muun muassa siksi, että harvoin sieltä mahasta putkahtaa sellaista lasta, jolla ei ole omia ajatuksia tai mielenkiinnon kohteita. Mä en koskaan innostunut hirveästi prinsessajutuista, meikkaamisesta tai muutenkaan sellaisista jutuista, joista tyttöjen kuvitellaan tykkäävän. Toki luin ja kirjoitin, mutta yhtälailla pelasin pleikkaria ja fanitin tosiaan prätkähiiriä. Fanitan edelleen. Enkä oikeastaan koe, että mulla olisi edes ollut mitään ihmeellisiä odotuksia meidän tytön suhteen, mutta kai mä sitten jonkinlaisia odotuksia olin kuitenkin meidän arjelle asettanut. Mä en usko jumalaan, mutta silti mä uskon siihen, että jotkut asiat tapahtuu niin kuin niiden on tarkoitettu tapahtuvan. Jo nyt mulla on sellainen fiilis, että ehkä meille syntyy poika muun muassa siksi, että näiden ajatusten läpikäyminen pakottaa mut tarkastelemaan itseäni aika kriittisesti - ja häpeilemättä. Parhaassa tapauksessa musta tulee vielä parempi ihminen ja kasvattaja sekä vielä parempi varhaiskasvatuksen opettaja. Ja mikä tärkeintä, ehkä näiden ajatusten läpi käyminen tekee musta entistä paremman äidin. Siitäkin huolimatta, että aika moni todennäköisesti ehti meikäläisen leimaamaan huonoksi äidiksi jo heti tekstin alussa. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että nyt jos kävisi huonosti ja raskaus syystä tai toisesta menisi katki, vähintään muutama miettisi hiljaa mielessään, että universumi koki tarpeelliseksi rankaista näistä ajatuksista. Onneksi itse ajattelen toisin - ja se on varmaankin se suurin syy miksi päätin tämän postauksen julkaista. Koska jos näistä tunteista ja ajatuksista on apua yhdellekään toiselle ihmiselle, niin se riittää mulle.