Pahoittelut jo etukäteen romaanista, mutta tänään mulla on paaaaaljon sanottavaa. Me saimme nimittäin jouluukuussa tietää, että jos vaan kaikki menee hyvin, meidän perhe kasvaa elokuussa yhdellä ♥ Ihan heti ensimmäisestä testistä en tietenkään asiaa voinut uskoa, mutta noin about 8 testiä myöhemmin alkoi päässä piirtymään kuva meidän tulevaisuudesta. Joskus nuorena toivoin tulevani äidiksi, mutta välissä meni muutama vuosi kun ajattelin, etten halua lapsia ollenkaan. Pelkäsin omaa taustaani ja geenejäni ja koin, ettei minulla olisi äitinä mitään annettavaa lapselle. Henkan tavattuani aloin kuitenkin välillä pohtimaan asiaa... ajatus ei tuntunut enää täysin mahdottomalta. Jostain syystä olen alusta asti nähnyt Henkan nimenomaan pienen tytön isänä ja tässä vuosien saatossa tuo ajatus on salavaivihkaa iskostunut jonnekin aivojeni perukoille. Olin jo pienenä tyttönä päiväkodissa ollessani päättänyt tytölleni nimen ja tätä nimeä olen kantanut mukanani vuosikausia. Sanottakoon sekin, että en ole missään vaiheessa kokenut vauvakuumetta, en koe taivaallista hurmiota vauvakuvia nähdessäni, eikä töissä vauvat herätä minussa yhtään sen enempää tai vähempää tunteita kuin ne muutkaan lapset. Kun päätimme antaa lapselle mahdollisuuden, annoimme sen nimenomaan lapselle - emme vauvalle. En myöskään tuossa vaiheessa miettinyt lapsen sukupuolta sen enempää; se tulisi, joka meille olisi tullakseen.
Marraskuussa olin todella väsynyt, mutta näin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Aamuisin oli välillä vähän jännä olo ja kun joulukuussa menkat jäivät väliin, kuvittelin kaiken sen johtuvan työstressistä. Olin juuri pari kuukautta kirjannut vasuja ja pitänyt elämäni ensimmäisiä varhaiskasvatuskeskusteluja ryhmäni lasten vanhempien kanssa, joka oli henkisesti raskasta. Tämä siis siksi, etten ollut aikaisemmin vasuja tehnyt tai pitänyt, joten niihin upposi hävyttömän monta työtuntia ja usein jatkoin töitä vielä omallakin ajallani. Siinä vaiheessa kun omien laskujeni mukaan menkat olivat melkein kaksi viikkoa myöhässä, heräsi kuitenkin todella vahva epäilys. Meitä oltiin pyydetty Henkan siskon toimesta pikkujouluihin ja jotenkin siinä kohtaa mieleen iski tosi vahvasti ajatus, että nyt on kyllä pakko varmistua asiasta ennen kuin lähden iltaa viettämään... no, plussaahan ne testit sitten näyttivät. Pakko myöntää, että meidän perheen ensimmäiset reaktiot olivat kutakuinkin "no perkele" ja "ei tää kai maailmanloppu ole". Kun on sivusta seurannut muiden kamppailuja lapsettomuuden kanssa, ei sitä oikein itse uskonut, että näin voisi käydä alle vuosi pillereiden pois jättämisestä. Kyllä sen tiesi, mutta se on eri asia kuin uskominen.
Alkuun en miettinyt vauvan sukupuolta sen enempää, mutta yhtenä (muistaakseni) tammikuisena aamuna iski the tunne. Ilmoitin niin Henkalle kuin muutamalle ystävälle, että nyt on muuten semmonen juttu, että mun sisälläni kasvaa kikuli. Ja tässä vaiheessa ymmärsin, että koska olin nähnyt Henkan pienen tytön isänä, ajatus pojasta tuntui yhtäkkiä kamalan vieraalta. Silti mulla on alusta asti ollut todella vahva tunne poikavauvasta ja mun oli sillä viikolla kehiteltävä pojalle nimi. Ajattelin jo tuolloin, että kun rakenneultrassa vihdoin selviää, että mun sisälläni indeed on pippelisankari, mulla pitää olla nimi, jolla tätä vauvaa kutsua. Mulla on oltava nimi vauvalle, jotta voin heti välittömästi alkaa muodostaa kuvaa itsestäni pojan äitinä - ja Henkasta pojan isänä. Mua pelotti, että tuntisin kiintymystä vauvaa kohtaan vasta sitten kun vauva olisi syntynyt ja yhteiseloa olisi jo takana pieni tovi. Huhtikuussa meillä sitten oli tuo rakenneultra, johon jouduin menemään ilman Henkkaa. Se jo sinänsä harmitti, etenkin kun vauva oli ultrassa sellaisessa asennossa käsiensä takana, ettei saatu yhtäkään hyvää kuvaa koko vauvasta. Tämän lisäksi ultrassa paljastui, että äidinvaistoni oli tässä asiassa osunut oikeaan; pippelihän se siellä ultraajan mukaan näkyi. Itsehän en saanut koko mötikästä mitään selvää, muuta kuin että sydän siellä näytti jossain kohtaa sykkivän. Pettymyksen tunne tuli välittömästi. Vaikka olin samaan aikaan niin huojentunut siitä, että kaikki oli hyvin, en voinut mitään sille takaraivossa jyskyttävälle pettymykselle. Meille on tulossa poika.
Pettymys tai sen voimakkuus tuli itselleni kaikesta huolimatta yllätyksenä, koska olin koko ajan ollut niin varma, että mahassani kasvaa nimenomaan poikavauva. Ja koska suomalainen kulttuuri on mitä on, koin valtavaa syyllisyyttä asiasta. Eihän tuleva äiti voi tuntea näin. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, että tulin suhteellisen nopeasti raskaaksi - etenkin kun ikääkin oli tuossa vaiheessa se 32 vuotta. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei ultrassa löytynyt mitään ikävää - ja olenhan minä, ihan tajuttoman kiitollinen. Mutta jostain syystä tästä asiasta ei saisi puhua. Eksypä yhdellekään vauvapalstalle ja mainitse asia: saat takuulla kimppuusi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi leimata sut huonoksi äidiksi jo heti kättelyssä. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia koskaan, häpeä! Ja tytönhän sinä olisit halunnut vain, jotta voit elää lapsuutesi unelmat lapsesi kautta ja pukea tämän vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin! Ja mikä vika muka on poikalapsessa, sinä ällöttävä ihmiskakka? Sen sijaan vain muutamalle tulee mieleen sanoa, miten mahtavaa on, että joku uskaltaa asiasta puhua tai minkälaista rohkeutta ja vahvuutta se vaatii. Itse ajattelen, että pelkästään asian myöntäminen on saavutus. Sen hyväksyminen ja asiasta puhuminen muille on sitten ihan eri lukunsa. Niin harvalle tulee mieleen kommentoida, miten hienoa on, että kyseinen tuleva äiti yrittää käsitellä tunteitaan jo nyt, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kohtaamaan asiaa syntymänsä jälkeen. Minkä takia meidän on aina niin paljon helpompaa potkia toinen maanrakoon ja lynkata asian kuin asian tiimoilta? Miksi kaiken pitää olla niin mustavalkoista, ilman mitään harmaan sävyjä? Tässä kohtaa voisin pitää palopuheen mm. uupumuksesta ja siitä, miten jännää on, että meidän kulttuurissamme ei saa uupua jos ei ole lapsia, koska miten muka voi uupua kun ei ole perhettä hoidettavana ja perhearkea pyöritettävänä, ja lapset hankittuasi et saa uupua, koska itse valitsit ne lapset hankkia! Ei ole ihme, että moni äiti kokee alemmuutta ja häpeää, etenkin kun omista tunteistaan ja ongelmistaan ei voi jutella vaan niitä pitää vain piilotella kaikessa hiljaisuudessa. Jos joku toinen on pärjännyt lastensa kanssa yksin, niin kyllä se on saatana sinunkin pärjättävä, koska kaikillahan meillä on täsmälleen samanlaiset lähtökohdat ja voimavarat ja muutenkin olemme toistemme kopioita kaikissa asioissa, eiku.
Hassuintahan tässä on omasta mielestäni se, että nuorena toivoin nimenomaan poikalasta ja se, että työelämässä löydän yhteyden paljon helpommin poikalasten kanssa. Miehiä en ymmärrä, mutta pienten poikien maailma tuntuu työn kautta tutulta. Omiin mielenkiinnon kohteisiin kuului aina barbien lisäksi teinimutanttikilpparit, prätkähiiret, spiderman ja muut supersankarit. Ötököistä en tykännyt ikinä, myönnän. Joten tältä kannalta ajateltuna, en tiedä miksi niin kovasti toivoin tyttöä. Jostain syystä näen itseni joko yhden tytön tai kahden pojan äitinä, enkä ymmärrä miksi. En ole ollenkaan varma haluanko ikinä toista lasta, joten kyse ei kai ole siitä ettenkö haluaisi poikaa, kyse on vain siitä etten ehkä ikinä saa tyttöä. Olen itse varhaiskasvatuksen ammattilainen ja aina liputtanut tietyllä tapaa sukupuolisensitiivisyyden puolesta. Riennän töissä välittömästi sen pojan avuksi, jolle kaveri sanoo, ettei tämä voi leikkiä prinsessaa tai laittaa prinsessamekkoa päällensä sekä sen tytön avuksi, jolle toinen sanoo, ettei tämä voi leikkiä autoilla, koska ne on poikien juttuja. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tämä vanhanaikainen tapamme nähdä tytöt vaaleanpunaisina ja pojat sinisinä on sukupuolittunut ja rajoittunut ja estää lapsia löytämästä itse itseään. Siis lähtökohtaisesti koen, että mä olisin oikeasti sopiva pojan äidiksi ja että mä voisin olla siinä jopa ihan hyvä. En ole ikinä ajatellut, että tyttöjä ja poikia pitäisi kasvattaa jotenkin eri tavalla tai ohjata erilaisten tekemisten pariin.
Silti, nyt joudunkin yhtäkkiä käsittelemään ne ällöttävän pinnalliset ajatukset, joita en ollut edes ymmärtänyt ajatelleeni. Olen tässä muutaman päivän pohtinut ja analysoinut asiaa todella monelta kantilta ja yrittänyt selvittää miksi mä niin kovasti toivoin nimenomaan tyttöä? Miksi minusta oli niin ihanaa ajatella, että meidän tyttö lähtee isän mukaan vaeltamaan ja innostuu palojunnuista? Miksi se olisi yhtään sen hienompaa kuin se, että poika lähtee isän mukaan vaeltamaan tai innostuu palojunnuista? Meidän kulttuurissamme jälkimmäinen on melkein itsestäänselvyys, ehkä siksi? Ja outoahan tämä on muun muassa siksi, että harvoin sieltä mahasta putkahtaa sellaista lasta, jolla ei ole omia ajatuksia tai mielenkiinnon kohteita. Mä en koskaan innostunut hirveästi prinsessajutuista, meikkaamisesta tai muutenkaan sellaisista jutuista, joista tyttöjen kuvitellaan tykkäävän. Toki luin ja kirjoitin, mutta yhtälailla pelasin pleikkaria ja fanitin tosiaan prätkähiiriä. Fanitan edelleen. Enkä oikeastaan koe, että mulla olisi edes ollut mitään ihmeellisiä odotuksia meidän tytön suhteen, mutta kai mä sitten jonkinlaisia odotuksia olin kuitenkin meidän arjelle asettanut. Mä en usko jumalaan, mutta silti mä uskon siihen, että jotkut asiat tapahtuu niin kuin niiden on tarkoitettu tapahtuvan. Jo nyt mulla on sellainen fiilis, että ehkä meille syntyy poika muun muassa siksi, että näiden ajatusten läpikäyminen pakottaa mut tarkastelemaan itseäni aika kriittisesti - ja häpeilemättä. Parhaassa tapauksessa musta tulee vielä parempi ihminen ja kasvattaja sekä vielä parempi varhaiskasvatuksen opettaja. Ja mikä tärkeintä, ehkä näiden ajatusten läpi käyminen tekee musta entistä paremman äidin. Siitäkin huolimatta, että aika moni todennäköisesti ehti meikäläisen leimaamaan huonoksi äidiksi jo heti tekstin alussa. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että nyt jos kävisi huonosti ja raskaus syystä tai toisesta menisi katki, vähintään muutama miettisi hiljaa mielessään, että universumi koki tarpeelliseksi rankaista näistä ajatuksista. Onneksi itse ajattelen toisin - ja se on varmaankin se suurin syy miksi päätin tämän postauksen julkaista. Koska jos näistä tunteista ja ajatuksista on apua yhdellekään toiselle ihmiselle, niin se riittää mulle.
Marraskuussa olin todella väsynyt, mutta näin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Aamuisin oli välillä vähän jännä olo ja kun joulukuussa menkat jäivät väliin, kuvittelin kaiken sen johtuvan työstressistä. Olin juuri pari kuukautta kirjannut vasuja ja pitänyt elämäni ensimmäisiä varhaiskasvatuskeskusteluja ryhmäni lasten vanhempien kanssa, joka oli henkisesti raskasta. Tämä siis siksi, etten ollut aikaisemmin vasuja tehnyt tai pitänyt, joten niihin upposi hävyttömän monta työtuntia ja usein jatkoin töitä vielä omallakin ajallani. Siinä vaiheessa kun omien laskujeni mukaan menkat olivat melkein kaksi viikkoa myöhässä, heräsi kuitenkin todella vahva epäilys. Meitä oltiin pyydetty Henkan siskon toimesta pikkujouluihin ja jotenkin siinä kohtaa mieleen iski tosi vahvasti ajatus, että nyt on kyllä pakko varmistua asiasta ennen kuin lähden iltaa viettämään... no, plussaahan ne testit sitten näyttivät. Pakko myöntää, että meidän perheen ensimmäiset reaktiot olivat kutakuinkin "no perkele" ja "ei tää kai maailmanloppu ole". Kun on sivusta seurannut muiden kamppailuja lapsettomuuden kanssa, ei sitä oikein itse uskonut, että näin voisi käydä alle vuosi pillereiden pois jättämisestä. Kyllä sen tiesi, mutta se on eri asia kuin uskominen.
Alkuun en miettinyt vauvan sukupuolta sen enempää, mutta yhtenä (muistaakseni) tammikuisena aamuna iski the tunne. Ilmoitin niin Henkalle kuin muutamalle ystävälle, että nyt on muuten semmonen juttu, että mun sisälläni kasvaa kikuli. Ja tässä vaiheessa ymmärsin, että koska olin nähnyt Henkan pienen tytön isänä, ajatus pojasta tuntui yhtäkkiä kamalan vieraalta. Silti mulla on alusta asti ollut todella vahva tunne poikavauvasta ja mun oli sillä viikolla kehiteltävä pojalle nimi. Ajattelin jo tuolloin, että kun rakenneultrassa vihdoin selviää, että mun sisälläni indeed on pippelisankari, mulla pitää olla nimi, jolla tätä vauvaa kutsua. Mulla on oltava nimi vauvalle, jotta voin heti välittömästi alkaa muodostaa kuvaa itsestäni pojan äitinä - ja Henkasta pojan isänä. Mua pelotti, että tuntisin kiintymystä vauvaa kohtaan vasta sitten kun vauva olisi syntynyt ja yhteiseloa olisi jo takana pieni tovi. Huhtikuussa meillä sitten oli tuo rakenneultra, johon jouduin menemään ilman Henkkaa. Se jo sinänsä harmitti, etenkin kun vauva oli ultrassa sellaisessa asennossa käsiensä takana, ettei saatu yhtäkään hyvää kuvaa koko vauvasta. Tämän lisäksi ultrassa paljastui, että äidinvaistoni oli tässä asiassa osunut oikeaan; pippelihän se siellä ultraajan mukaan näkyi. Itsehän en saanut koko mötikästä mitään selvää, muuta kuin että sydän siellä näytti jossain kohtaa sykkivän. Pettymyksen tunne tuli välittömästi. Vaikka olin samaan aikaan niin huojentunut siitä, että kaikki oli hyvin, en voinut mitään sille takaraivossa jyskyttävälle pettymykselle. Meille on tulossa poika.
Pettymys tai sen voimakkuus tuli itselleni kaikesta huolimatta yllätyksenä, koska olin koko ajan ollut niin varma, että mahassani kasvaa nimenomaan poikavauva. Ja koska suomalainen kulttuuri on mitä on, koin valtavaa syyllisyyttä asiasta. Eihän tuleva äiti voi tuntea näin. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, että tulin suhteellisen nopeasti raskaaksi - etenkin kun ikääkin oli tuossa vaiheessa se 32 vuotta. Minunhan pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei ultrassa löytynyt mitään ikävää - ja olenhan minä, ihan tajuttoman kiitollinen. Mutta jostain syystä tästä asiasta ei saisi puhua. Eksypä yhdellekään vauvapalstalle ja mainitse asia: saat takuulla kimppuusi lukemattoman määrän ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi leimata sut huonoksi äidiksi jo heti kättelyssä. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia koskaan, häpeä! Ja tytönhän sinä olisit halunnut vain, jotta voit elää lapsuutesi unelmat lapsesi kautta ja pukea tämän vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin! Ja mikä vika muka on poikalapsessa, sinä ällöttävä ihmiskakka? Sen sijaan vain muutamalle tulee mieleen sanoa, miten mahtavaa on, että joku uskaltaa asiasta puhua tai minkälaista rohkeutta ja vahvuutta se vaatii. Itse ajattelen, että pelkästään asian myöntäminen on saavutus. Sen hyväksyminen ja asiasta puhuminen muille on sitten ihan eri lukunsa. Niin harvalle tulee mieleen kommentoida, miten hienoa on, että kyseinen tuleva äiti yrittää käsitellä tunteitaan jo nyt, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kohtaamaan asiaa syntymänsä jälkeen. Minkä takia meidän on aina niin paljon helpompaa potkia toinen maanrakoon ja lynkata asian kuin asian tiimoilta? Miksi kaiken pitää olla niin mustavalkoista, ilman mitään harmaan sävyjä? Tässä kohtaa voisin pitää palopuheen mm. uupumuksesta ja siitä, miten jännää on, että meidän kulttuurissamme ei saa uupua jos ei ole lapsia, koska miten muka voi uupua kun ei ole perhettä hoidettavana ja perhearkea pyöritettävänä, ja lapset hankittuasi et saa uupua, koska itse valitsit ne lapset hankkia! Ei ole ihme, että moni äiti kokee alemmuutta ja häpeää, etenkin kun omista tunteistaan ja ongelmistaan ei voi jutella vaan niitä pitää vain piilotella kaikessa hiljaisuudessa. Jos joku toinen on pärjännyt lastensa kanssa yksin, niin kyllä se on saatana sinunkin pärjättävä, koska kaikillahan meillä on täsmälleen samanlaiset lähtökohdat ja voimavarat ja muutenkin olemme toistemme kopioita kaikissa asioissa, eiku.
Hassuintahan tässä on omasta mielestäni se, että nuorena toivoin nimenomaan poikalasta ja se, että työelämässä löydän yhteyden paljon helpommin poikalasten kanssa. Miehiä en ymmärrä, mutta pienten poikien maailma tuntuu työn kautta tutulta. Omiin mielenkiinnon kohteisiin kuului aina barbien lisäksi teinimutanttikilpparit, prätkähiiret, spiderman ja muut supersankarit. Ötököistä en tykännyt ikinä, myönnän. Joten tältä kannalta ajateltuna, en tiedä miksi niin kovasti toivoin tyttöä. Jostain syystä näen itseni joko yhden tytön tai kahden pojan äitinä, enkä ymmärrä miksi. En ole ollenkaan varma haluanko ikinä toista lasta, joten kyse ei kai ole siitä ettenkö haluaisi poikaa, kyse on vain siitä etten ehkä ikinä saa tyttöä. Olen itse varhaiskasvatuksen ammattilainen ja aina liputtanut tietyllä tapaa sukupuolisensitiivisyyden puolesta. Riennän töissä välittömästi sen pojan avuksi, jolle kaveri sanoo, ettei tämä voi leikkiä prinsessaa tai laittaa prinsessamekkoa päällensä sekä sen tytön avuksi, jolle toinen sanoo, ettei tämä voi leikkiä autoilla, koska ne on poikien juttuja. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tämä vanhanaikainen tapamme nähdä tytöt vaaleanpunaisina ja pojat sinisinä on sukupuolittunut ja rajoittunut ja estää lapsia löytämästä itse itseään. Siis lähtökohtaisesti koen, että mä olisin oikeasti sopiva pojan äidiksi ja että mä voisin olla siinä jopa ihan hyvä. En ole ikinä ajatellut, että tyttöjä ja poikia pitäisi kasvattaa jotenkin eri tavalla tai ohjata erilaisten tekemisten pariin.
Silti, nyt joudunkin yhtäkkiä käsittelemään ne ällöttävän pinnalliset ajatukset, joita en ollut edes ymmärtänyt ajatelleeni. Olen tässä muutaman päivän pohtinut ja analysoinut asiaa todella monelta kantilta ja yrittänyt selvittää miksi mä niin kovasti toivoin nimenomaan tyttöä? Miksi minusta oli niin ihanaa ajatella, että meidän tyttö lähtee isän mukaan vaeltamaan ja innostuu palojunnuista? Miksi se olisi yhtään sen hienompaa kuin se, että poika lähtee isän mukaan vaeltamaan tai innostuu palojunnuista? Meidän kulttuurissamme jälkimmäinen on melkein itsestäänselvyys, ehkä siksi? Ja outoahan tämä on muun muassa siksi, että harvoin sieltä mahasta putkahtaa sellaista lasta, jolla ei ole omia ajatuksia tai mielenkiinnon kohteita. Mä en koskaan innostunut hirveästi prinsessajutuista, meikkaamisesta tai muutenkaan sellaisista jutuista, joista tyttöjen kuvitellaan tykkäävän. Toki luin ja kirjoitin, mutta yhtälailla pelasin pleikkaria ja fanitin tosiaan prätkähiiriä. Fanitan edelleen. Enkä oikeastaan koe, että mulla olisi edes ollut mitään ihmeellisiä odotuksia meidän tytön suhteen, mutta kai mä sitten jonkinlaisia odotuksia olin kuitenkin meidän arjelle asettanut. Mä en usko jumalaan, mutta silti mä uskon siihen, että jotkut asiat tapahtuu niin kuin niiden on tarkoitettu tapahtuvan. Jo nyt mulla on sellainen fiilis, että ehkä meille syntyy poika muun muassa siksi, että näiden ajatusten läpikäyminen pakottaa mut tarkastelemaan itseäni aika kriittisesti - ja häpeilemättä. Parhaassa tapauksessa musta tulee vielä parempi ihminen ja kasvattaja sekä vielä parempi varhaiskasvatuksen opettaja. Ja mikä tärkeintä, ehkä näiden ajatusten läpi käyminen tekee musta entistä paremman äidin. Siitäkin huolimatta, että aika moni todennäköisesti ehti meikäläisen leimaamaan huonoksi äidiksi jo heti tekstin alussa. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että nyt jos kävisi huonosti ja raskaus syystä tai toisesta menisi katki, vähintään muutama miettisi hiljaa mielessään, että universumi koki tarpeelliseksi rankaista näistä ajatuksista. Onneksi itse ajattelen toisin - ja se on varmaankin se suurin syy miksi päätin tämän postauksen julkaista. Koska jos näistä tunteista ja ajatuksista on apua yhdellekään toiselle ihmiselle, niin se riittää mulle.
